Retrospektiivistä metahuttua

 

Muutin tässä kamariin taas palaillessani kirjoitusteni fonttikokoa hieman isommaksi, sillä kyllä vaan tuo näkökin vuosien mittaan sen verran tihrustuu, että kivempi on katsella vähän suurempia kirjaimia. Suurentamismuutoksen myötä tekstien asetteluissa tapahtui sitten tietysti kaikenlaista kummaa (mitäs käytän keskitystä ym. hankalaa), ja tuli tarve käydä vanhoja kirjoituksia läpi, koska niin, voihan olla, että joku piipahtelija taas joskus eksyy lukemaan jotakin ikivanhaa kirjoitusta, eikä sitten ole ollenkaan kivaa, jos rivit menevät miten sattuu. Huooh, ajattelin ensin, kamala homma, mutta pian puuha alkoi tuntua myös hauskalta aikamatkalta kamarini muutamavuotiseen historiaan ja oikeastaan myös aika sopivalta askareelta näin palaamisen hetkinä. Tietenkään en kirjoituksiani jaksanut juuri läpi lukea, eikä sille toki näin asetteluja korjatessa ollut tarvettakaan, mutta jo ihan vaan tuo kirjoitusten selaaminen taaksepäin toimi tosiaan aika hauskana – joskin paikoin myös vähän nolostuttavana – retrospektiona kamariini kertyneisiin kirjoituksiin ja hetkiin.

Monenlaisia tunteita tämä selailu herätteli: iloa, lämpöä, kaihoa ja niin, vähän sellaista hienoista häpeääkin tai jos nyt ei ihan häpeää, niin sellaista puolipunastunutta puhahtelua ainakin.

Iloa ja lämpöä herättivät muun muassa muistot siitä, miten mukavaa ja tärkeääkin monia näistä kirjoituksista on ollut kirjoitella sekä se, miten kovasti sitä onkaan aina ilahtunut kaikista ihanista, kauniista, keskustelevista kommenteista, joita te lukijat olette tänne piipahdellessanne jättäneet. Kyllä vaan (blogi)kirjoittamisen sokeri ja kaneli ja kardemumma on juuri tuo yhteyden mahdollisuus, jos se kirjoittaminen itsessään onkin sitten vaikka se kohoava pullataikina. Paremmalta maistuu paistunut pulla, kun on sokeria ja kanelia ja kardemummaa mukana.

Vastaan tuli myös monia erilaisia blogeissa kiertäneitä tunnustuksia ja/tai haasteita, jotka ovat täällä kamarissakin ihanasti lämmittäneet ja/tai toimineet ainakin näin kirjoittajan näkökulmasta hauskoina kevennyksinä. Lukuhaasteiden suhteen olen surkea nahjus, mutta nuo muut kiertävät haasteet ovat tosiaan moneen kertaan piristäneet ja ilahduttaneet. Viime vuonna naistenpäivän tienoilla tartuin myös Tarukirjan Margitin matkaanlaittamaan, kerrassaan mainioon Naisten aakkoset -haasteeseen, jota aion tänne nyt taas palailtuani jatkaa, vaikka ihan jokaista aakkosta en varmaan onnistukaan täyttämään (miksi lienee, mutta monet loppupään aakkoset ovat paljon vaikeampia kuin alkupään).

Ja niin, ehkä sitä väistämättäkin taaksepäin silmäillessään tuntee tässäkin kohtaa myös tiettyä kaihoa. Vuodet vierivät ja hetkiä jää taakse, koko ajan, eikä seuraava hetki koskaan ole ihan samanlainen kuin edellinen. Hyväkin niin, tietenkin, mutta hetkien kiitävyys on silti aina myös haikeaa. Näihin noin kolmeen vuoteen, joina olen täällä (vaikkakin välillä epätahtisesti) kirjoitellut, on tietenkin mahtunut paljon ja monenlaista niin lukemisen, kirjoittamisen kuin muunkin elämän saralla. Jotakin jää aina väistämättä taakse, mutta samalla on sitten koko avoin tulevaisuus edessä.

Ja se hienoinen häpeä, niin, tai ainakin nyt sitten se hento punastelu... Hohhoijaa. Kirjoittaminen on, kuten todettua, ollut mukavaa ja tärkeää, mutta varmasti on myös tullut kirjoitettua monia sellaisia kirjoituksia, jotka hyvin voisi luutia kokonaan pois ilman että maailmankaikkeuden informaatiotulva siinä mitään menettäisi, mutta olkoot nyt mukana taipaleen askeleina. Luultavasti tuollaisia kirjoituksia syntyy sitä paitsi edelleen, eipä siitä kai mihinkään pääse jos kerran kirjoittaa. Ja juu, ainakin jokuset hihkumiset, koruilut ja kömpelyydet samoin kuin jos jonkinlaiset joutavat lörpöttelyt ja jaarittelut olisin varmaan voinut jättää väliin, mutta haa, näinpä sitä, omia kirjoituksiaan pienen ajallisen etäisyyden takaa silmäillessään, tunnistaa joskus kyllä aika kirkkaastikin omat kirjoittajan perisyntinsä. Otetaanpas siis punastelut oppimisen kannalta, vaikka niin, saattaa tietysti olla jokseenkin turhaa toiveajattelua luulla, että näistä armaista synneistään irti pääsisi ;) Mutta mitäpä sitä siitäkään, eikös syntinen ihminen ole sentään ihmisempi kuin synnitön.

Tietenkin huomasin myös sen, minkä (myös) toki muutenkin hyvin tiedän: tuulisen ja vähän oikuttelevan bloggaajanolemukseni. Jo useamman kerran olen kertonut kamarini hiljenevän ainakin toistaiseksi tai sitten taukoja on tullut omia aikojaan, ja nyt sitten oli tuokin yritys aloittaa ihan uutta. Ehkä bloggaajanpäässäni on jonkinlainen epävakaa virtanappi? Tietysti on myös niin, että elämä on eri hetkinä hieman erilaista ja eri asiat ovat eri hetkinä eri tavalla keskiössä, ja ihan vaan sitten niinkin, että aina ei blogikaan yksinkertaisesti jaksa innostaa. Mutta harrastuksen äärellä kun nyt kumminkin ollaan, niin ehkäpä sitä saa juuri näin tuulinen ollakin – pitää taukoja tarvittaessa ja poikkeilla vaikka vähän sivupoluillekin ja palata sitten aikanaan taas uudella innolla jos siltä tuntuu. Niin että jos nyt ei sentään rakkaasta harrastuksestaan migreeniä repisi, sitä sorttia kun riittää välillä ihan riittämiin muutenkin.

Tällainen retrospektiivinen katsaus siis tällä kertaa – ja juu, tuli nyt sitten taas tätä metahuttua, mutta on tällä kai ainakin hyvä vähän sormenpäitään lämmitellä jos nyt muuten sitä joutavaa jaarittelua taas onkin :) Ja nyt sitten eteenpäin taas, askel kerrallaan!

PS. Huomasin muuten sellaisenkin jutun, että jos vaihdan selainta, niin kaikki kivat hymyni muuttuvat ties miksi ihme kenkuroiksi. Huooh, tähänkin. Mutta siis: jos näet täällä kamarikirjoitusten lomassa kaiken maailman kummallisia kenkuroita, niin siinä kohtaa on todennäköisesti sinulle hymy :)