perjantai 1. toukokuuta 2015

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926)



”Ajattelin, että sinun on hyvä saada uskottu ystävä mukaasi, kun lähdet outojen ihmisten ilmoille. Tiedän, kuinka vaikeata elämä on, kun sydän on täynnä asioita eikä ole ymmärtävää ystävää, kenelle niistä kertoisi. Kirja ei petä. Se on sopiva varaventtiili ilolle, surulle, ikävälle ja ... niin ... ja ...
Ja rakkaudelle, täydensin rohkeasti. Kiitos! Tulen käyttämään varaventtiiliäsi.


Kyllä: tietoinen ja tavoitteellinen hyppäys naisille suunnatun viihdekirjallisuuden puolelle! Vaikka tällainen kirjallisuus ei juuri tällä elämäni hetkellä olekaan lukuhalujeni keskiössä tai edes laitamilla, halusin ihan tahallisen tarkoituksellisesti käydä pientä kirjallisuuskeskustelua tämän viihdekirjallisuutemme klassikkohengettären, Hilja Valtosen (1897–1988), kanssa.



Kiitos kirjastolle!

 

Valtonen oli, kuten monet varmaan tietävätkin, kirjoittava opettaja. Hän toimi opettajana vuosikymmeniä ja kirjoitti päätoimensa ohella paitsi lukuisia romaaneita myös näytelmiä, novelleja ja pakinoita (tiedot kerrattu teoksen kansiliepeestä). Tämä nyt lukemani teos, päiväkirjamuotoon kirjoitettu Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926), oli hänen esikoisteoksensa, joka heti ilmestyessään oli huikea menestys ja kohosi myöhemmin myös viihdekirjallisuuden keskeiseksi klassikoksi. Teos on minulle tuttu jo taannoisista kirjallisuuden perusopinnoista, mutta kovin tarkkaan en sitä useiden vuosien etäisyydeltä enää aktiivisesti muistanut. Toki jotakin sen herttaisen vanhahtavasta tunnelmasta ja myös tietyistä viihdekirjallisuuden kaavoista oli tallentunut jonnekin muistini kerrostuneisiin sopukoihin ja nyt, uudella lukukerralla, se olikin jotenkin hyvin tuttu – ja uskoisin, että tämä tuttuus johtui yhtä lailla muistisopukoiden aktivoitumisesta kuin lajityypin tavanomaisista konventioista. Huomautan vielä, että olen kokenut kirjallisuushistoriallista mielenkiintoa palata tämän teoksen äärelle jo hyvän aikaa, mutta saattaa olla, että blogimaailmassamme hiljattain kukoistanut kirjallisuuskeskustelu antoi tämän lukemiselle nyt sen ratkaisevasti liikahduttavan sysäyksen... 


Niin:
 
Opettajatarhan ei saa olla nuori ja iloinen tyttö, vaan viisas ja jäänaamainen vanhapiika, 
vaikka ei sitten olisikaan ”laillista” ikää vanhempi.


Eipä ei, mutta Liisa Harju on sellainen silti, nuori ja iloinen. Teoksen juonikuvio on pääpiirteissään tämä: juuri laillisen iän saavuttanut savolaisneito Liisa lähtee tekemään ensimmäistä opettajanpestiään Pohjanmaalle. Selkkauksia tulee luonnollisesti jo heimoeroista, mutta ennen kaikkea tietysti seudun tavoitellusta poikamiehestä. Sankarittarellahan on luonnollisesti mitä hurmaavin hymy, jolla hän valloittaa miehen jos toisenkin. Mikään hepsankeikka hän ei kuitenkaan ole, vaikka välillä vähän keikisteleekin – hänen sydämensä on uskollinen vain yhdelle, sille omalle ihanalle prinssille, joka kuitenkin pysyy poissa niin että sydäntä särkee...

Tietenkin Liisa on aitoon sankaritartapaan myös sopivan sähäkkä ja itsepäinen, omista oikeuksistaan tarmokkaasti kiinnipitävä ja itsenäinen nainen, jota eivät edes itsetietoiset pohjalaiset lannista. Liisa on siis hyvä ja kunniallinen, mutta ei liian kiltti. Kun saduista vielä lainautuu paitsi pelastava prinssi myös ilkeä äitipuoli, joka ei tytärpuolensa arvoa juuri ymmärrä mutta tulee samalla opettaneeksi tälle omien puolien pitämistä, saadaan aikaiseksi oikein soma viihdekirjallinen neitonen. Niin, Liisa on kaikin puolin oikein mallikelpoinen nuori nainen, jolla ovat omanarvontunto ja siveellinen puhtaus esimerkinomaisesti kohdallaan.

Erinomaisesti sankaritarta kuvastavat mm. hänen tunnelmansa ensimmäisen työpäivän aamuna. Nuoren opettajattaren sielussa kuplii silloin keitos, jossa litraan pelkoa oli kiehautettu kolme desilitraa uteliaisuutta, keitos suurustettu ruokalusikallisella kainoutta ja mausteeksi riputettu hyppysellinen uhmaa. Tällä sopalla hän tuntuukin sitten pärjäävän melko mukavasti – sekä työssään että elämässään muutenkin.

Kepeän tarinoinnin lomassa annetaan toki myös pikkuisen satikutia ihmisten loputtomalle tärkeilylle sekä mm. sille, kuinka paremman väen tyttärillä on aikaa lepäillä kotona kun taas vähemmän varakkaiden on lähdettävä hankkimaan leipäänsä. Köyhimmästä päästä ei Liisankaan lapsuudenkoti silti ole, ja hän saakin tunnustaa itselleen myös oman ennakkoluuloisuutensa, kun huomaa suhtautuneensa köyhempään ja sivistymättömämpään työtoveriinsa ylemmyydentuntoisesti: Liisalle opettajanpaikka on vain välttämätön porras parempaan, kun taas Rauhalle se on ihannoitu, korkea päämäärä.

Osasensa saa siveyskeskustelukin, kun kylillä keikistelee myös tyttöjä, jotka eivät suutahda suukkosesta. Tyttöjäkin on kahdenlaisia: sellaisia, joita rakastellaan, ja sellaisia, jotka naidaan. Luonnollisesti arvaamme, kumpaa sorttia on sankarittaremme. Tässä kohtaa on myös huomattava sanojen mielenkiintoisesti muuttuva semantiikka: teos on vuodelta 1926, eikä kaikilla sanoilla välttämättä ole aivan samaa merkitystä kuin nykyään :)

Tottakai Nuoren opettajattaren varaventtiili on hyvin kepeä. Se on kuitenkin myös jotenkin suloinen: siinä on oman aikansa kirkaskatseista suloa ja tiettyä somaa viattomuutta, mikä tekee lukukokemuksesta myös lempeän ja omalla tavallaan viehättävänkin aikamatkan. Teos kantaa omaa aikaansa niin sanavalinnoissaan ja miljöissään kuin tarinansa suloisessa puhtoisuudessa. Ja niin, siinäkin, että teoksen hurjimpia ilmauksia ovat suudelma ja kuherrella, on jotakin aika söpöä.

Lajityyppinsä klassikkona teos on myös oiva esimerkki siitä, kuinka kirjallisuus on aina (tai ainakin hyvin kauan) ollut yhden sijasta monta. Viihdekirjallisuus on kuulunut myös entisiin aikoihin ja kerännyt ajan mittaan oman klassikkonsa. Itse tunnen tätä lajityyppiä kokonaisuudessaan kehnohkosti mutta sentään sen verran, että rohkenen sanoa Valtosen ansaitsevan paikkansa oman lajinsa raikkaana hengettärenä. Hänen kielensä on elävää, hauskaa ja vivahteikasta ja tarinan pyörittely mitä suloisinta ja turvallisinta. Valtonen on selkeästi halunnut kirjoittaa nimenomaan laadukasta viihdettä ja omassa lajityypissään hän kyllä toden totta loistaa, edelleenkin.

Suuria syvyyksiä ja taiteellisia taivaita hänen teoksensa ei tietenkään tarjoa, mutta ei se ole sen tarkoituskaan. Niille, jotka pitävät kepeästä, suloisesta ja harmittoman leppoisasta kirjallisuudesta, suosittelen tätä vaikka kesäiseen riippumattoon: pörriäisten puuhastelu, kesän tuoksut ja Varaventtiili saattavat olla lyömätön yhdistelmä (muista myös jäätelö ja mansikat). Muutkin voivat halutessaan tehdä tämän äärellä pienen kiehtovan tutkimusretken viihdekirjallisuuden historiaan, mutta tähdennän että kyynisyys ja tietty (korkea)kirjallinen vaateliaisuus on hyvä jättää matkasta pois: Valtonen ansaitsee tulla luetuksi nimenomaan oman lajityyppinsä lentäväsanaisena taiturina.

Oma kokemukseni teoksen äärellä oli soma, kepeä ja harmiton. En ole hurmioitunut, mutta en hermostunutkaan. Niin, meillä oli oikeastaan aika mukava kirjallinen tuokio, Hiljalla ja minulla. Hilja muistutteli ilakoivaan tapaansa, että myös viihdekirjallisuudella on omanlaisensa ansiot ja että myös sen puolella saattaa olla hyvinkin näppäriä sanasähikäisiä. Enkä minäkään tällä kertaa alkanut tehdä asioista vaikeita, vaan muistuttelin itseäni valintani tietoisuudesta ja tarkoituksellisuudesta. Aivan heti en toista Valtosen teosta varmastikaan silti lue. Jos kepeän viihteen nälkä kuitenkin taas jonakin päivänä yllättäen iskee (eihän sitä koskaan tiedä!), Valtonen saattaa raikasta ajankuvaa välittäessään olla minullekin oiva valinta. Lopuksi vielä pieni hersyttelevä sitaatti:


Loppujen lopuksi miehet ovat taivaallisen isän luomia suuria kysymysmerkkejä, 
joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan naiselle täysin valkeaksi selvitä.


Toivotan tämän kepeäniloisen klassikon myötä myös oikein hyvää Vapun päivän iltaa 
sekä ihanaa alkavaa toukokuuta!

 

10 kommenttia:

  1. Hauskaa vappua Kirjojen kamariinkin!

    Valtosen kirjat ovat ihastuttavia ja minusta ilmestymisaikaansa nähden melko rohkeitakin, enkä tarkoita siveellisessä mielessä vaan aktiivisen naisen mallin luomisessa. Ne ovat tosiaan mukavaa luettavaa edelleenkin, koska päähenkilöillä on omaa tahtoa ja itsekunnioitusta. Aika moderneja naisia loppujen lopuksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Elina! Oikeassa olet: Valtonen kirjoitti aikaansa nähden rohkeasti ja hänen sankarittarensa - kuten tämä Liisa - ovat aika moderneja naistoimijoita. Mutta tokihan näissä tarinoissa on myös turvallinen ripaus sitä romanttista perinteisyyttäkin, ainakin tässä :) Liisa päättää kuitenkin itse mitä tahtoo.

      Poista
  2. Tämä kuulostaa tosi hyvältä, ja Liisa sopivalta päähenkilöltä :) Ja meiltä löytyy tuo kirja kotoakin, joten taidan noudattaa neuvoasi ja lukea tämän kesällä! Hyvää vappua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Pearl Clover! Hauskaa, että tämä on teillä kotona, niin voit tosiaan napata sen luettavaksesi vaikka sopivan kesäpäivän tullen :) Aurinkoisia hetkiä sinulle ja Varaventtiilille!

      Poista
  3. Kyllä, Valtosen kanssa onkin hyvä käydä vuoropuhelua. Hän oli tärkeä esikuvassa monessakin mielessä ja jotenkin Valtosen viihdekirjat ovat niin paljon raikkaampia kuin suurin osa uusista.

    Minulla onkin ollut ajatuksena lukea hieman vanhoja viihdekirjoja kesällä. Kiitos sinun, taidan kaivella mummolan vintin kirjapinoja Valtosia etsien.

    Mukavaa vappupäivän iltaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi kaimani! Ja kyllä, minustakin Valtosen kirjoissa on omanlaistaan raikkautta. Näitä saattaa lukea mielihyvin sellainenkin, jota uudempi viihde ei juuri innosta. Luulen silti, että nämäkin ovat parhaimmillaan sopivasti annosteltuina ettei tule ähky :) Antoisia etsintäretkiä mummolan vintille ja mukavia kesähetkiä Valtosen äärellä!

      Poista
  4. Aah, mitn ihana tämä sinun kirjoituksesi onkaan! <3

    Nuoren opettajattaren varaventtiili on tuttu, luin kirjan isosiskon 'kirjastopinosta' jo hyvin, hyviin nuorena (olin silloin ehkä 11 vuotias!) ja tottakait olin aivan täpinöissäni (iiihanaa romantiiikkaa ja päähenkilö oli sopivan villikin). Tahdoin lukea sitten myös Vaimokkeen ja Hätävaran. Nuo kirjat kuuluivat niihin kirjamuistoihin, jotka tuovat aina hymyn huulille. Valtosen kirjoja olen sittemmin hankkinut omaankin kirjahyllyyn, ihan vain nostalgian tähden. Sieltä ne löytyivät nytkin, Runotytön ja Petterin ja Lotan vierestä <3

    Mukavaa toukokuun alkua! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Kaisa Reetta! Hauskaa ajatella pientä sinua varaventtiilin äärellä :) Mietistelin tämän luettuani itsekin, että jokunen Valtosen opus olisi kyllä hyllyssä hyväksi - kun vanhan viihteen tuuli sitten yllättäen puhaltaisi, olisi mistä ottaa. Rakkaat Runotytöt täälläkin kyllä on ja tyttären hyllyssä myös ihanaa Petteriä ja Lottaa <3

      Mukavaa toukokuun alkua sinullekin <3

      Poista
  5. Tämä kirjoituksesi on sekin hyvin raikas. Ai kun tästä voisi taas ruveta miettimään kaikenlaista vaikka juuri tuon raikkauden kautta. Toki tässä on, kuten toit esiin, vähän moraalistakin puolta. Tuo sana varaventtiili on myös jotenkin vallan ihastuttava. En ole lukenut Iris Lempivaaran sydäntä, mutta voisin kuvitella sen perusteella, mitä bloggauksia siitä olen lukenut, että jotakin samantapaista tyyliä tai ilmanalaa olisi näissä kahdessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Omppu! Ja juu, kyllähän tässäkin opuksessa keveyteensä nähden melko mukavasti miettimistä on, raikkautta ja moraalia muun muassa :) Ja oikeassa olet, varaventtiilli on aika viehko sana ja ehkäpä myös sellainen hyvin valtosmainen...

      Luin tuon Iris Lempivaaran muistaakseni melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Muistijäljet eivät taida olla kovin vahvoja mutta - no, ovat nämä kaksi ainakin selkeästi eri ajan hengentuotteita :)

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!