Paul Hoecker: Abend, 1897.
Elokuu jo, kesä karannut käsistä ja arki palannut. Vielä on silti lämpöä, päivien valoa, mustikoita metsissä. Pidän öistä, jotka pimenevät. Kynttilöistä, jotka syttyvät. Syksystä, joka alkaa. Syysihminen olen, aina. Vaikka vuodenaikaihminen myös, ehkä yhä enemmän.
Viimeksi kun tänne kirjoitin, keväällä, tein lähtöä. Kaipasin
jotakin. Mitä? Puhdasta paperia, uusien valkeiden sivujen hälyttömyyttä? Niin,
jotakin sellaista. Hupsua, toisaalta, niin ajattelin jo silloin ja niin ajattelen
nyt. Kaikki kulkee kuitenkin mukana. Sitä kerrostuu vaan. Uudet vihkot ja
kertomukset kirjoitetaan aina entisten jatkoksi, joka tapauksessa.
Joskus
täytyy kai silti etsiä, sitä epämääräistä jotakin. Ehkä on myös niin, ihan oikeasti, että joskus täytyy
lähteä voidakseen taas palata. Tänään arvelen, että palaan. Että kesänmittainen katkos riittää, sittenkin. Että alan kirjoittaa kamariini taas, omaan epätahtiseen
tahtiini, välillä enemmän, välillä vähemmän. Huomenna olen ehkä samaa mieltä.
Käsivarapiirrokseni saavat nyt siis ehkä vuorostaan odottaa. Eivät ehkä kadota, mutta odottaa. Voi olla, että niidenkin aika tulee taas. Jollakin tavalla, joskus. Nyt otan niistä ehkä jotakin mukaan tänne. Ehkä, niin, mahdollisuuksien sana.
Ehkä en löytänyt uusilta valkeilta sivuilta sitä mitä
etsin? Ehkä löysin jotakin muuta? Tai ehkä kaikki on edelleen kadoksissa? En
tiedä, en. Haittaako se? Ehkä ei. Ehkä jälleen kerran riittää että etsii, hetki kerrallaan. Tai ettei etsikään, on vain. Löytyy sitten jos on löytyäkseen, mitä se sitten onkin. Etsimistä, löytämistä, hengittämistä, kirjoittaminen ja elämä, eikö niin.
Sen tiedän, että kaipaan sittenkin kamariani ja että kamarini kaipaa minua. Että tässä hiljaisessa huoneessa on surumielisyyttä, alakuloa, ja että se kaipaa askeleita, hengitystä. Täytyy ehkä tuulettaa, tomuttaa, istahtaa sitten ja keittää kupillinen teetä, tunnustella lattiaa jalkojen alla, paluuta. Ehkä olen ollut vain pienellä matkalla ja on taas kotiinpaluun aika. Verhot lepattavat, tee höyryää, ajattelen että olen ehkä ihminen joka joskus, tai usein, vähän eksyy, harhailee. Mutta toisaalta: miten voisi löytää perille – tai niin, takaisin – jos ei osaisi myös eksyä, mennä harhaan?
Sen tiedän, että kaipaan sittenkin kamariani ja että kamarini kaipaa minua. Että tässä hiljaisessa huoneessa on surumielisyyttä, alakuloa, ja että se kaipaa askeleita, hengitystä. Täytyy ehkä tuulettaa, tomuttaa, istahtaa sitten ja keittää kupillinen teetä, tunnustella lattiaa jalkojen alla, paluuta. Ehkä olen ollut vain pienellä matkalla ja on taas kotiinpaluun aika. Verhot lepattavat, tee höyryää, ajattelen että olen ehkä ihminen joka joskus, tai usein, vähän eksyy, harhailee. Mutta toisaalta: miten voisi löytää perille – tai niin, takaisin – jos ei osaisi myös eksyä, mennä harhaan?
Sinulle, joka juuri nyt piipahdit sisään kamarini avoimesta
ovesta, toivotan kaunista alkavaa syksyä. Syksy, eikö niin, sekä avaa että
käpertää, juuri sopivassa suhteessa ♥
Kuin myös, mukavaa syyskesän jatkoa!
VastaaPoistaKiitos Aino, kiva kun piipahdit ja hehkuvaista syyskesää myös sinulle <3
PoistaHarhailu tekee ihmiselle hyvää. Omia juttuja taitaa kertyä ihmiselle pitkin ikää ja joskus osa niistä on tärkeämpiä kuin toiset. Ihanaa on lukea aatoksiasi. ❤
VastaaPoistaElina, eikö vain - olisi kai aika tylsääkin kulkea koko ajan suoraan... Ja ihan totta, omia juttuja kertyy matkan varrelta mukaan koko ajan. Hyvä niin. Kiitos paljon kauniista kommentistasi ja kauniita elokuun päiviä sinulle <3
PoistaIhanaa että sinulle blogisi ovat konkreettisesti kuin kaksi eri paikkaa. <3 Harhailu on täysin ymmärrettävää. :)
VastaaPoistaPearl Clover, etenkin tämä kamari on minulle tosiaan juuri paikka. Ehkä se vähän tuosta nimestäkin johtuu, Käsivarapiirrokset tuntuvat enemmän vihkolta :)
PoistaJa juu, harhailu taitaa olla aika inhimillistä ja vähän väistätöntäkin tällä elämän taipaleella.
Kiitos sinulle <3
Tervetullut ovenavaus Katja ja mukavaa, että kamarin verhot heiluvat ja valo syttyi:) Elämässä on erilaisia jaksoja, myös harhailun ja haahuilun ja sitten niitä, jolloin tuntuu puksuttavan suoraviivaisesti ja vauhdilla kuin pikajuna kiskoilla. Ehkä niitä molempia tarvitaan? Varmaa on, ettei mitään löydä, jos ei etsi. Itsensä kuunteleminen on loistava taito, pidä siitä kiinni. Syksy on vahvaa ja täyteläistä aikaa, uusia alkuja. Tummenevia iltoja ja kuunsiltoja syksyn taitteeseesi:)
VastaaPoistaKiitos sinulle Takkutukka, kiva kun astelit sisään :) Elämässä on tosiaan erilaisia jaksoja ja välillä on tarpeen ja ehkä välttämätöntäkin myös vähän haahuilla. Jonkinlainen tasapaino taitaa tässäkin olla se paras, se että on sopivasti sekä sitä harhailua että puksuttamista. Etsiä pitää ja ottaa vastaan kun löytyy :)
PoistaSyksy on ihana vuodenaika, se kaikkein ihanin <3 Kauneutta, valoa ja hehkua sinunkin syksyysi ja kiitos paljon kommentistasi <3
Mukavaa, että kamarin ovi on taas auki. :) Kauniita syyspäiviä sinulle.
VastaaPoistaKiitos MarikaOksa ja mukavaa, että tulit taas piipahtamaan <3 Kauniita syksyn päiviä myös sinulle <3
PoistaKiva, kun olet taas emännöimässä kamariasi! Eikös kirjoittaminen ja bloggaaminen saakin olla juuri tuollaista, että tuulien mukaan voi kokeilla yhtä ja kokeilla toista?
VastaaPoistaJuu, juuri tuollaista tuulien mukana kulkevaa bloggaaminen ja kirjoittaminen saavat olla - ja niin niiden ehkä oikeastaan pitääkin olla :) Kiitos paljon Paula ja kiva kun taas piipahdit kamariini ♥
Poista