maanantai 14. elokuuta 2017

Nostalgista Pieni talo preerialla -matkailua, osa 1






Elokuun lukuhetkiini on kuulunut mieltä hellittelevän, nostalgisen Pieni talo preerialla -sarjan uudelleenlukemisen aloittaminen. Tutustuin tähän somaan sarjaan aikoinaan ensin TV-versiona, jonka jaksoja joskus pikkuisena ekaluokkalaisena katselin yhdessä äitini kanssa, ja kirjat luin sitten hieman myöhemmin, ehkä noin kymmenen ikävuoden tietämillä. TV-sarjaa katselin uudestaan taas lukiolaisena, ja varmaan on jossain vaiheessa tullut luettua uudestaan ainakin osa noista kirjoistakin. Nyt on jo vuosia ollut mielessä palata sekä tuon TV-version että tämän kirjasarjan pariin, mutta niin vaan on tämäkin ajatus koko ajan jäänyt. Jotenkin nämä loppukesän lempeät lukutuulet puhaltelivat nyt sitten kuitenkin niin, että tuli näihin kirjoihin lopultakin tartuttua, ja hyvä niin.

Olen lukenut tähän mennessä sarjan neljä ensimmäistä Ingallsien perheestä kertovaa osaa, Pieni talo suuressa metsässä (1932), Pieni talo preerialla (1935), Luumujen poukama (1937) ja Hopeajärven rannalla (1939)*, ja luultavasti jatkan sarjan lukemista tässä syksyn mittaan edelleen, sillä kyllä vaan tuo pehmoinen tyttökirjamaailma silittelee taas niin suloisesti. Lapsuuden kirjamaailmoissa on lohdullisuutta ja lempeyttä, ja siksi ne toimivat aina myös hellänä sylinä arjen ja maailman murheita vastaan. Ja ihanan lämmin syli ne ovat silloinkin, kun ei oikeastaan mitään suurempia murheita olekaan.

Toki näitä lapsuuden rakkaita kirjoja lukee nyt aikuisena myös hieman toisin kuin silloin lapsena. Hyvin paljon näistä lukee tietenkin jo ihan itseään, sitä pientä minää joka joskus oli ja joksi nyt on sitten ajan mittaan kai kasvanut. Myös kerrontaa ja sisältöä tarkastelee tietysti vähän eri tavalla: vaikka jo lapsena olin kovasti kiinnostunut kaikesta entisaikaisesta, niin nyt luen esimerkiksi juuri näitä kirjoja selkeämmin paitsi viehättävinä ja hellivinä tarinoina myös otoksena tyttökirjallisuuden historiasta ja myös kulttuurihistoriallisesti ja kansatieteellisesti rikkaina kuvauksina 1800-luvun uudisraivaajaelämästä. Matkani preerialle siis on – tietenkin – samaan aikaan sekä nostalginen aikamatka omaan lapsuuteni että aikuisen lukijan kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallista tutkiskelua.

Sarja kertoo siis Ingallsien perheestä: päähenkilö Laurasta sekä hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan. Teokset pohjautuvat – kuten niiden henkilögalleriastakin voi hetimiten päätellä – Ingalls Wilderin omiin lapsuuden ja nuoruuden vaiheisiin, joihin voi tutustua esimerkiksi Sara Kokkosen teoksessa Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain, 2015). ”Totta” kaikki ei (tietenkään) silti ole, vaan tosi ja sepite kietoutuvat tälläkin kertaa toisiinsa. Tarinankerronta vaatii aina omat kertomisen polkunsa.

Ingalls Wilder kirjoittaa teoksissaan lapsuus- ja nuoruusaikojensa arkielämästä monessa kohtaa hyvin yksityiskohtaisesti – mitä syötiin, miten ruoka hankittiin, miten talot rakennettiin ja miten niissä asuttiin jne. – ja juuri siksi teokset tarjoavat niin kiinnostavan ikkunan myös noiden aikojen arkeen. Kirjojen maailma on yksinkertaisuudessaan hyvin viehättävä ja kaunis, vaikka ei suinkaan aina helppo. Hyvin konkreettisesti luonnon keskellä elävä perhe on samaan aikaan sekä hyvin vapaa että vahvasti luonnon armoilla: maa antaa sadon, mutta jos heinäsirkat hyökkäävät, ei jäljelle jää mitään. Uudisraivaajaperheen elämä on myös aineellisesti hyvin vaatimatonta, ja monenlaiset koettelemuksetkin koettelevat työteliästä ja uutteraa perhettä, mutta samalla elämä on kaiken aikaa myös tulevaisuususkoista ja toiveikasta, parempaan huomiseen rohkeasti luottavaa. Perhe muuttaa näissä neljässä kirjassa kaiken aikaa, ja vankkurit pakataan yhä uudestaan ja uudestaan; jokaisessa teoksessa ollaan eri maisemissa aloittamassa alusta.

Vastoinkäymisistä huolimatta Pieni talo preerialla -kirjojen maailma on tietenkin tyttökirjamaisen suloinen, ja niissä korostuvat ahkeruuden, toimeliaisuuden ja epäitsekkyyden kaltaiset hyveet ja arvot. Teoksissa tähdentyy hyvin vahvasti myös perheen keskinäinen yhteys ja esimerkiksi yhteisten iltahetkien merkitys: Kun päivän työt ja velvollisuudet on tehty, isä ottaa viulunsa ja soittaa. Joskus myös lauletaan yhdessä, joskus tanssitaankin. Aikansa kuvana myös kristillinen arvomaailma ja ajattelutapa ovat teoksissa kaiken aikaa läsnä.

Kiinnostavaa on kuitenkin sekin, että suloisuuden – ja niin, tietyn hyveellisyyden – vastapainona teoksissa on näkyvillä myös tiettyjä oman aikansa ja/tai ajattomia rosoja sekä elämän ja kasvatuksen varjopuolia. Lapset esimerkiksi saavat tottelemattomuutensa seurauksena selkäänsä kuten ajan tapa aikanaan oli. Yksi Lauran sisaruksista myös sokeutuu tulirokon seurauksena, mikä tietenkin on koko perheelle suuri suru. Teoksessa Hopeajärven rannalla kerrotaan sivumennen myös 13-vuotiaasta tytöstä, Lauran ikätoverista, joka joutuu jo naimisiin. Vieraita miehiä pitää nuorten tyttöjen preeriallakin pelätä ja pysyä heistä etäällä, ja vaikka ihmiset ovat toisiaan kohtaan usein hyvin auttavaisia, näyttäytyvät näidenkin kirjojen sivuilla aika ajoin myös ihmisten ahneus ja omaneduntavoittelu. Intiaanien kohtaamisen kautta teoksissa käsitellään myös (alati ajankohtaista) toiseuden pelkoa.

Minua näissä Pieni talo preerialla -teoksissa viehättää varmaan erityisesti elämän yksinkertaisuus ja vaatimattomuus. Se, miten elämän yltäkylläisyys ja rikkaus on pikemminkin vapaudessa ja tietyssä elämän käsinkosketeltavuudessa kuin aineellisessa vauraudessa. Sekin, miten preerialla kaiken aikaa korostuu myös ihmisen yhteys luontoon: maa antaa ihmiselle ravinnon, mutta samalla näyttäytyy väistämättä myös ihmisen mitättömyys ja voimattomuus luonnon edessä, vaikka ihmisellä pyssynsä onkin. Ja se, miten työntäyteisen päivän jälkeen melkein aina on silti aikaa ja tilaa myös viululle. Kovaa työtä elämä on uudisraivaaja-aikoina ollut, mutta työ on samalla ollut hyvin konkreettista ja sen tulokset käsinkosketeltavat.

Lukemistani painoksista vielä sen verran, että olen – kuten kuvastakin näkyy – lukenut nyt pääosin samoja 1970- ja 1980-lukujen vihreäsävyisiä versioita, joita lapsenakin luin. Poikkeuksena on 1950-luvun painos teoksesta Pieni talo preerialla. Vanhemmalla painoksella on eri suomentaja, ja siihen on, toisin kuin noihin muihin kirjoihin, jätetty henkilöiden alkuperäiset nimet. Vihreissä painoksissa, joiden suomennokset ovat ilmeisesti alun perin 1960-luvulta, nimet on sen sijaan suomennettu. Tämä on kai tosiaan joskus ollut luettavuutta, samaistuttavuutta yms. silmällä pitäen tapana, mutta kyllä vaan lukisin koko sarjan läpi mieluummin Laurasta ja Marysta ja Carriesta ja Carolinesta ja Charlesista kuin Laurasta ja Marjasta ja Leenasta ja Katriinasta ja Kaarlesta. Kauniita nimiä ovat toki kaikki nuo suomalaisetkin, mutta Ingallsin perheen nimiä ne eivät minulle kerta kaikkiaan ole. En muista, ärsyttivätkö nämä nimisuomennokset minua lapsena, ehkä ne vain kummastuttivat, mutta nyt ne tosiaan hienoisena esteettisenä haittana häiritsevät muuten hellivää ja kiehtovaa lukumatkaa. No, onneksi nimet voi mielessään muuttaa.

Ja nostalginen preeriamatkani siis jatkuu, osa 2 seuraa aikanaan...

*Pieni talo suuressa metsässä -teoksen jälkeen ilmestyi oikeasti Lauran puolison, Almanzo Wilderin lapsuudesta kertova osa Farmarin lapset (1933), mutta olen nyt edennyt sarjassa Ingallsien perheen tahtiin. Farmarin lapset tulevat vuoroon lukumatkan loppupuolella.

11 kommenttia:

  1. Minä olen lukenut näitä englanninkielisinä viimemmäksi ja pidän näistä paljon, ihan hullaannuin, kun ensimmäisen kerran luin Luumujen poukaman. Nyt minulla on tutkinnan alla Lauran ensimmäinen (julkaisematon) versio tästä tarinasta, The Pioneer girl, jossa on mhyös paljon taustatietoa Ingalsien perheestä ja sen ajan elämästä. Teksti vain on kovin pientä ja täytyy otta suurennuslasi avuksi.

    Isä Ingals soitti viulua, kuten lopulta mainitsetkin, puhuit ensin kitarasta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, nämä ovatkin varmasti ihan sinun kirjojasi :) Ihania kirjoja kyllä ovatkin ja samalla myös monella tavalla mielenkiintoisia. Myös tuohon The Pioneer girliin olisi minustakin kiinnostavaa joskus tutustua, vaikka varmaan olisi sitten tarvetta suurennuslasille minullakin :)

      Ja jopas sattui, isä Ingalls on nyt tainnut sekoittua sormenpäissäni ihan toiseen soittajaan :) Kiitos paljon korjauksesta, korjaankin heti höpsön kömmähdykseni. Ja kiitokset kommentistasi muutenkin!

      Poista
  2. Minulla on tästä sarjasta sekä kirjana että tv:ssä hyvin etäiset muistot. Seurasin kyllä tv-sarjaa ja jokusen kirjankin luin, mutta ei tämä suurin suosikkini missään vaiheessa ollut. Juttuasi oli silti mukava lukea. :)

    Nimien suomennos kuulostaa oudolta. Luin pienenä Maija Poppasen suomennoksia, joissa perheen lasten nimet oli jätetty alkuperäisiksi. Muutaman vuoden takaisessa uudessa suomennoksessa ne taas oli muutettu suomenkielisiksi, ja sitä lukiessani tuntui, että nyt luen kyllä aivan jotain muuta kuin sitä tuttua Maija Poppasta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MarikaOksa, kiitos kommentistasi <3 Minulle tämä oli lapsuus- ja nuoruusvuosinani tärkeä ja rakas sarja, ja muistan hyvin senkin miten lukioaikoina katselin tätä uusintana telkkarista. Itse sarjasta en tosin varmaankaan muista läheskään niin paljon kuin siitä tunteesta kun sitä katselin :)

      Tuo nimien suomentaminen on tosiaan omituista ja vähän ärsyttävääkin. Ihan pienten lasten (kuva)kirjoissa se onkin varmaan ihan paikallaan, mutta kyllä kai näissä lastenromaaneissa voisi sentään olla alkuperäiset nimet, ovathan ne ihan jo tärkeä osa sitä kirjan maailmaa. Aika hassulta tuntuu tuokin, että nyt sitten uudessa Maija Poppasessa on nimet suomennettu. Minäkin luin lapsena niitä suomennoksia, joissa lasten nimet olivat alkuperäiset, ja kyllä ne nimet juuri tuossakin kirjassa olivat myös osa sen maailman lumoa - sitä, että se kaikki jännä tapahtui jossain muualla.

      Poista
  3. Ihanaa nostalgiaa, ja kauniit neilikat <3
    Luin lapsena itsekin pari kirjaa sarjasta, yhden omistin ja se oli ihan lempparikirjojani. Harmi vaan, että se on jossain vaiheessa kadonnut. Aikuisiällä en ole näitä lukenut, mutta haluaisin kovasti. Jossain vaiheessa tulee se aika vielä... :) /Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia ja mukavaa tosiaan, että heräilette taas tänne blogimaailmaan. Täällä kamarinkin puolella on ollut vähän sellaista hiljaiseloa, mutta kuten todettua, blogit elelkööt elämän tuulien mukaan eikä toisin päin :)

      Minulla ei ollut näitä lapsena omana ollenkaan, nyt on muutama ja loput saa sitten onneksi kirjastosta :) Tuo on kyllä aina ikävää, että joku tärkeä lempparikirja katoaa jonnekin. Toisaalta niitä voi sitten onneksi etsiskellä myöhemmin uudestaan, jos siltä tuntuu.

      Kyllä näitä on ihanaa lukea näin aikuisenakin, nostalgista ja tosiaan muutenkin monella tavalla mielenkiintoista. Hyviä lukuhetkiä näiden parissa sinullekin sitten kun näiden aika aikanaan tulee <3

      Poista
  4. Oi, täällä on täydellinen nostalgian tuulahdus! ♥ Minäkin katsoin Pientä taloa preerialla tv-sarjana ja luin myös kirjoja. En itse asiassa ole ihan varma, kumpaan tutustuin ensin. Luultavasti tv-sarjaan, vaikka tietenkään en katsonut ensimmäisiä jaksoja. Hyppäsin mukaan katsojaksi joskus 80-luvun alussa. Kirjat avasivat sitten toisenlaisen maailman.

    Nyt mietin, miltä Pienen talon preerialla lukeminen tuntuisi näin aikuisena. Sinun mietteidesi perusteella sellaiselta, että voisin ainakin yhden kirjan verran palata tähän nostalgiaan.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaimani, Pieni talo preerialla tuulahtelee kyllä nostalgiaa monin tavoin. En minäkään katsonut sarjaa silloin pienenä alusta asti, vaan juuri siinä 80-luvun alussa. Luultavasti katsoinkin vain viimeisimpiä jaksoja, mutta muisto sarjan katselemisesta on silti vahva :) 1990-luvun uusintakierroksellakin saatoin hypätä mukaan kesken matkan, en tätä ihan tarkkaan muista; muistoni sarjan katselemisesta ovat jostain syystä juuri lukiovuosilta, vaikka uusinnat alkoivat kai pyöriä, kun olin vielä ylä-asteella. Ihmettelen kyllä vähän, jos on silloin mennyt aloitus ohi - luulen, että muisti nyt vaan jotenkin venkuroi :)

      Ja juu, kyllä tämän kirjasarjan lukeminen mukavalta tuntuu nytkin. Erilaista se tietysti on, ja on kohtia, joita ehkä vähän hämmästeleekin. Ehdottomasti tämä on ainakin minulle ollut pehmoinen ja samalla monella tavalla mielenkiintoinen nostalgia-matka, jatkelen :)

      Kiitos paljon kommentistasi ja kiva, kun piipahdit kamariin ♥

      Poista
  5. Pieni talo preerialla on kyllä ihana tv-sarjana ja kirjoina. <3 Olisipa mielenkiintoista tietää, mikä kaikki kirjoissa on oikeasti tapahtunutta. Minäkin pidän tässä juuri ajankuvauksesta ja tyttöjen elämän kuvailusta.

    Muistan kuinka pienempänä en kai ihmetellyt juuri ollenkaan sitä, kuinka se eräs tyttö oli naitettu 13-vuotiaana, mutta nyt se kyllä panee ajattelemaan. En myöskään tajunnut että Laura oli 15-vuotias aloittaessaan opiskelun...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitin tietysti että Laura aloitti opettamisen 15-vuotiaana :)

      Poista
    2. Pearl Clover, kyllä tämä tosiaan on ihana sarja sekä kirjoina että tv-versiona <3 Uskoisin, että juuri tuo ajankuvaus on tässä monessa kohtaa kohdallaan, vaikka tosi ja sepite kerronnassa varmasti monin tavoin sekoittuvatkin.

      Ja niin, en minäkään muista, että olisin pienenä ihmetellyt kaikkea sitä mikä nyt ihmetytti. Ehkä en tosiaan vaan muista! Toisaalta esim. 15-vuotiaat saattavat kyllä olla 10-vuotiaan silmissä niin isoja, että voivat ihan hyvin olla jo vaikka opettajia ;) Tuo 13-vuotias vaimo on kyllä pysäyttävä juttu.

      Kiitos paljon kommentistasi Pearl Clover <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!