Nostalgista Pieni talo preerialla -matkailua, osa 1

Elokuun lukuhetkiini on kuulunut mieltä hellittelevän, nostalgisen Pieni talo preerialla -sarjan uudelleenlukemisen aloittaminen. Tutustuin tähän somaan sarjaan aikoinaan ensin TV-versiona, jonka jaksoja joskus pikkuisena ekaluokkalaisena katselin yhdessä äitini kanssa, ja kirjat luin sitten hieman myöhemmin, ehkä noin kymmenen ikävuoden tietämillä. TV-sarjaa katselin uudestaan taas lukiolaisena, ja varmaan on jossain vaiheessa tullut luettua uudestaan ainakin osa noista kirjoistakin. Nyt on jo vuosia ollut mielessä palata sekä tuon TV-version että tämän kirjasarjan pariin, mutta niin vaan on tämäkin ajatus koko ajan jäänyt. Jotenkin nämä loppukesän lempeät lukutuulet puhaltelivat nyt sitten kuitenkin niin, että tuli näihin kirjoihin lopultakin tartuttua, ja hyvä niin.

Olen lukenut tähän mennessä sarjan neljä ensimmäistä Ingallsien perheestä kertovaa osaa, Pieni talo suuressa metsässä (1932), Pieni talo preerialla (1935), Luumujen poukama (1937) ja Hopeajärven rannalla (1939)*, ja luultavasti jatkan sarjan lukemista tässä syksyn mittaan edelleen, sillä kyllä vaan tuo pehmoinen tyttökirjamaailma silittelee taas niin suloisesti. Lapsuuden kirjamaailmoissa on lohdullisuutta ja lempeyttä, ja siksi ne toimivat aina myös hellänä sylinä arjen ja maailman murheita vastaan. Ja ihanan lämmin syli ne ovat silloinkin, kun ei oikeastaan mitään suurempia murheita olekaan.

Toki näitä lapsuuden rakkaita kirjoja lukee nyt aikuisena myös hieman toisin kuin silloin lapsena. Hyvin paljon näistä lukee tietenkin jo ihan itseään, sitä pientä minää joka joskus oli ja joksi nyt on sitten ajan mittaan kai kasvanut. Myös kerrontaa ja sisältöä tarkastelee tietysti vähän eri tavalla: vaikka jo lapsena olin kovasti kiinnostunut kaikesta entisaikaisesta, niin nyt luen esimerkiksi juuri näitä kirjoja selkeämmin paitsi viehättävinä ja hellivinä tarinoina myös otoksena tyttökirjallisuuden historiasta ja myös kulttuurihistoriallisesti ja kansatieteellisesti rikkaina kuvauksina 1800-luvun uudisraivaajaelämästä. Matkani preerialle siis on – tietenkin – samaan aikaan sekä nostalginen aikamatka omaan lapsuuteni että aikuisen lukijan kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallista tutkiskelua.

Sarja kertoo siis Ingallsien perheestä: päähenkilö Laurasta sekä hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan. Teokset pohjautuvat – kuten niiden henkilögalleriastakin voi hetimiten päätellä – Ingalls Wilderin omiin lapsuuden ja nuoruuden vaiheisiin, joihin voi tutustua esimerkiksi Sara Kokkosen teoksessa Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain, 2015). ”Totta” kaikki ei (tietenkään) silti ole, vaan tosi ja sepite kietoutuvat tälläkin kertaa toisiinsa. Tarinankerronta vaatii aina omat kertomisen polkunsa.

Ingalls Wilder kirjoittaa teoksissaan lapsuus- ja nuoruusaikojensa arkielämästä monessa kohtaa hyvin yksityiskohtaisesti – mitä syötiin, miten ruoka hankittiin, miten talot rakennettiin ja miten niissä asuttiin jne. – ja juuri siksi teokset tarjoavat niin kiinnostavan ikkunan myös noiden aikojen arkeen. Kirjojen maailma on yksinkertaisuudessaan hyvin viehättävä ja kaunis, vaikka ei suinkaan aina helppo. Hyvin konkreettisesti luonnon keskellä elävä perhe on samaan aikaan sekä hyvin vapaa että vahvasti luonnon armoilla: maa antaa sadon, mutta jos heinäsirkat hyökkäävät, ei jäljelle jää mitään. Uudisraivaajaperheen elämä on myös aineellisesti hyvin vaatimatonta, ja monenlaiset koettelemuksetkin koettelevat työteliästä ja uutteraa perhettä, mutta samalla elämä on kaiken aikaa myös tulevaisuususkoista ja toiveikasta, parempaan huomiseen rohkeasti luottavaa. Perhe muuttaa näissä neljässä kirjassa kaiken aikaa, ja vankkurit pakataan yhä uudestaan ja uudestaan; jokaisessa teoksessa ollaan eri maisemissa aloittamassa alusta.

Vastoinkäymisistä huolimatta Pieni talo preerialla -kirjojen maailma on tietenkin tyttökirjamaisen suloinen, ja niissä korostuvat ahkeruuden, toimeliaisuuden ja epäitsekkyyden kaltaiset hyveet ja arvot. Teoksissa tähdentyy hyvin vahvasti myös perheen keskinäinen yhteys ja esimerkiksi yhteisten iltahetkien merkitys: Kun päivän työt ja velvollisuudet on tehty, isä ottaa viulunsa ja soittaa. Joskus myös lauletaan yhdessä, joskus tanssitaankin. Aikansa kuvana myös kristillinen arvomaailma ja ajattelutapa ovat teoksissa kaiken aikaa läsnä.

Kiinnostavaa on kuitenkin sekin, että suloisuuden – ja niin, tietyn hyveellisyyden – vastapainona teoksissa on näkyvillä myös tiettyjä oman aikansa ja/tai ajattomia rosoja sekä elämän ja kasvatuksen varjopuolia. Lapset esimerkiksi saavat tottelemattomuutensa seurauksena selkäänsä kuten ajan tapa aikanaan oli. Yksi Lauran sisaruksista myös sokeutuu tulirokon seurauksena, mikä tietenkin on koko perheelle suuri suru. Teoksessa Hopeajärven rannalla kerrotaan sivumennen myös 13-vuotiaasta tytöstä, Lauran ikätoverista, joka joutuu jo naimisiin. Vieraita miehiä pitää nuorten tyttöjen preeriallakin pelätä ja pysyä heistä etäällä, ja vaikka ihmiset ovat toisiaan kohtaan usein hyvin auttavaisia, näyttäytyvät näidenkin kirjojen sivuilla aika ajoin myös ihmisten ahneus ja omaneduntavoittelu. Intiaanien kohtaamisen kautta teoksissa käsitellään myös (alati ajankohtaista) toiseuden pelkoa.

Minua näissä Pieni talo preerialla -teoksissa viehättää varmaan erityisesti elämän yksinkertaisuus ja vaatimattomuus. Se, miten elämän yltäkylläisyys ja rikkaus on pikemminkin vapaudessa ja tietyssä elämän käsinkosketeltavuudessa kuin aineellisessa vauraudessa. Sekin, miten preerialla kaiken aikaa korostuu myös ihmisen yhteys luontoon: maa antaa ihmiselle ravinnon, mutta samalla näyttäytyy väistämättä myös ihmisen mitättömyys ja voimattomuus luonnon edessä, vaikka ihmisellä pyssynsä onkin. Ja se, miten työntäyteisen päivän jälkeen melkein aina on silti aikaa ja tilaa myös viululle. Kovaa työtä elämä on uudisraivaaja-aikoina ollut, mutta työ on samalla ollut hyvin konkreettista ja sen tulokset käsinkosketeltavat.

Lukemistani painoksista vielä sen verran, että olen – kuten kuvastakin näkyy – lukenut nyt pääosin samoja 1970- ja 1980-lukujen vihreäsävyisiä versioita, joita lapsenakin luin. Poikkeuksena on 1950-luvun painos teoksesta Pieni talo preerialla. Vanhemmalla painoksella on eri suomentaja, ja siihen on, toisin kuin noihin muihin kirjoihin, jätetty henkilöiden alkuperäiset nimet. Vihreissä painoksissa, joiden suomennokset ovat ilmeisesti alun perin 1960-luvulta, nimet on sen sijaan suomennettu. Tämä on kai tosiaan joskus ollut luettavuutta, samaistuttavuutta yms. silmällä pitäen tapana, mutta kyllä vaan lukisin koko sarjan läpi mieluummin Laurasta ja Marysta ja Carriesta ja Carolinesta ja Charlesista kuin Laurasta ja Marjasta ja Leenasta ja Katriinasta ja Kaarlesta. Kauniita nimiä ovat toki kaikki nuo suomalaisetkin, mutta Ingallsin perheen nimiä ne eivät minulle kerta kaikkiaan ole. En muista, ärsyttivätkö nämä nimisuomennokset minua lapsena, ehkä ne vain kummastuttivat, mutta nyt ne tosiaan hienoisena esteettisenä haittana häiritsevät muuten hellivää ja kiehtovaa lukumatkaa. No, onneksi nimet voi mielessään muuttaa.

Ja nostalginen preeriamatkani siis jatkuu, osa 2 seuraa aikanaan...

*Pieni talo suuressa metsässä -teoksen jälkeen ilmestyi oikeasti Lauran puolison, Almanzo Wilderin lapsuudesta kertova osa Farmarin lapset (1933), mutta olen nyt edennyt sarjassa Ingallsien perheen tahtiin. Farmarin lapset tulevat vuoroon lukumatkan loppupuolella.