J. L. Runeberg: Hanna (1836)

”---mutta siinä on runoilija kuitenkin osunut oikeaan paikkaan, kun hän on rakkauden antanut leimahtaa ensi katseen yhteen sattuessa...”

Näin sanoo ylioppilas Kalm Ellille Juhani Ahon (1861-1921) teoksessa Papin tytär (1885). Kalm viittaa J. L. Runebergin (1804-1877) Hannaan (1836), neitoon jonka tämä runoilija ”antaa rakastua yhtenä ainoana iltana”. Kuinka olisinkaan voinut olla kiinnostumatta myös tästä Ellin tarinan takana vaikuttavasta toisesta tarinasta, klassikkorunoilijamme runoelmasta? Voi, en kuinkaan – minun oli luettava myös tämä, saatava tietää mitä kaikkea tämä pitää sisällään ja miten se siis hengittää Ahon tarinan taustalla.

Oma kirjani,
WSOY:n "pientä valiosarjaa" vuodelta 1941,

suomennos Otto Manninen.

Olen lukenut Hannan aikaisemminkin, kaukaisina opiskeluaikoina, mutta suuremmin en sitä enää muistanut – muistin lähinnä sen verevän ja kauniin sankarittaren, kenties tietynlaisen naisen ihannekuvan. Nyt löysin Hannan onnekseni antikvariaatista, josta sain sen omakseni muutamalla kolikolla. Tämäkin vihkonen odotteli lukemistaan hetken, mutta kun lopulta siihen tartuin, olin jälleen kerran kerrassaan hurmaantunut: Mikä lumoava teos! Mitä ihanaa, hurmaavaa, täyteläistä kieltä! Eikä ollenkaan vaikealukuista, sillä kieli vie mennessään, kuljettaa lukijaansa omalla suloisella painollaan.

Näin runoilee romantikko Runeberg:

”Lempi on sellainen, tapa sen noin pauloja panna,

milloin verkko ja milloin taas syli. Ah, halu harras

juosta on kumpaankin, jos vain sydän lempivä kutsuu.”

Hanna on kolmilauluinen, nuoresta rakkaudesta kertova runoteos: suloinen ”seitsentoistias” Hanna asuu isänsä kanssa idyllisessä pappilassa, mutta seitsentoitiaana (mikä ihana sana!) neito on tietysti iässä, jossa on jo aika myös rakastua, ajatella itsensä isän lisäksi sulhonkin vierelle. Tunteet ennättävät pienessäkin runoelmassa heilahdella äärestä toiseen, kun Hanna pohtii kosijaansa ja kipuilee isänsä kodin jättämistä. Ja ehkäpä Hanna on alkuun tehdä myös rakkauden erheen, mutta lopulta sydän kuitenkin ohjaa hänet nojaamaan juuri oikeaan olkaan.

Hannan laulut alkavat katkelmilla Runebergin aiemmasta runosta ”Hvem styrde hit din väg” (suom. ”Ken tänne tiesi toi”), jossa rakastunut tyttö kyselee rakkauden selittämätöntä syntyä – en ole (vielä!) lukenut runoa, mutta löysin tiedon Suomen kirjallisuushistoriasta (Wrede 1999: 225). Selittämättömänä viriää rakkaus kenties Hannassakin – arkana katseena ja punehtuvana poskena, mutta myös lähteestä välkkyvänä vetenä, suviyön taikana. Puhkeava rakkaus on jotakin merkillistä, käsittämätöntä:

”Tunteit’ outoja kuin salahenkiä nyt sydän uhkui,

itselleen oli hän kuin arvoitus, itki ja nauroi,

kuin uni, mielen hämmingiss’ ihanassa mi ilkkui.”

Salahenkiä uhkuva sydän! Jotakin sellaista uhkuu minunkin sydämeni kun tällaista luen! Ja kyllä, muistin oikein: Hanna on kaunis, eroottisinkin sävyin kuvattu neito – ehkäpä myös runebergiläinen naisihanne. Kangaspuidensa ääressä istuessaan Hanna on ihana näky:

”Niinkuin siimesmaan punamansikat puunteli posket,

paisuin paulomaton povi aaltosi henkäelyistään,

toukankäymätön sydän kätkössään sydän tuore ja puhdas,

kun hän sukkulataan käsivarsin viskeli paljain.

Silmäpä kirkas tuo kuin peili, se riemua loisti.”

Voiko kauniimmin oikeastaan kirjoittaa? Kaiketi olen vanhanaikainen, mutta minusta tällainen kuvaus on tuhannesti suloisempaa ja myös aistikkaampaa kuin moni nykypäivän ronskisti ja reteästi ilmaistu ”ihailu”. Tämä kertoo verraten vähän, mutta kuitenkin niin paljon, että naisen kauneus – ja naiseus! – on selvää ja ilmeistä. Aaltoileva povi ja paljas käsivarsi, siinä kaikki mitä tarvitsee sanoa ja näyttää.

Runeberg on kirjoittanut pieneen runoelmaansa paljon: nuoren rakkauden rinnalla siinä kumpuilevat myös kuolema, yksinäisyydenpelko ja toisen toiveiden pettäminen. Keskiössä on kuitenkin juuri romanttinen, kohtalonomainen rakkaus. Ainakin Hannaa lukiessa Runeberg todella näyttäytyy aitona romantikkona, joka uskoo tarinassaan yhtäkkiseen rakastumiseen ja sen mahdollisuuksiin. Runoelman lopussa rakkaus jää leijumaan kuin ihana, pehmeä pilvi.

Ja oi, Runebergin runokieli on niin kaunista! Runoelman tematiikkakin kiteytyy runollisiin kuviin linnuista, lähteestä ja avaranäkymäisistä harjanteista. Ja niin, tarina tapahtuu hetkellä, jona ”aatto jo illastui suvikuun ilojuhlan” – on juhannusaatto, kesäyön romanttinen taika, viettien palo ja rakkauden kaipuu ja halu.

Ja ei, en ole heksametrimitan asiantuntija, kaukana siitä, enkä siksi osaa sanoa onko Hannan runomitta suomeksi käännettynä oikea ja täydellinen, mutta ei sen niin väliäkään: minulle tämä oli yhtä kaikki hieno, runollinen elämys. Hanna on myös käännetty suomeksi useampaankin kertaan  – oma suomennokseni on Otto Mannisen. Saattaisi olla mielenkiintoista lukea myös muita käännöksiä, etenkin Paavo Cajanderin, joka on Hannan ensimmäinen suomennos vuodelta 1880 (kurkkaa esim. tänne), ja jota Ahonkin on siis täytynyt lukea ja siteerata. Mutta ah, tämä Mannisenkin käännös (1940) hellii kyllä kauniin kielen janoani!

Runeberg oli – toisin kuin esimerkiksi Aleksis Kivi – sanataiturina juhlittu sankari jo eläessään. Hänessä ja hänen tavassaan kirjoittaa oli siis jotakin, joka viehätti jo aikalaisia, ja sai nämä ihastumaan hänen teoksiinsa. Oliko se kenties juuri se romanttinen idyllisyys, jota hänen teoksissaan usein tuntuu olevan? Olen lukenut Runebergin tuotantoa toistaiseksi valitettavan vähän, mutta tällaisen romanttisen ja romantisoivan kuvan olen hänen tuotannostaan kirjallisuushistorioista saanut. Romantiikan aika janosi romantiikkaa, joten romantikkorunoilija sopi siihen erinomaisesti. Ja ah, myös myöhempien aikojen romantikot kyllä hyvinkin huikaistuvat.

Ja kyllä, palatakseni vielä alkuun totean, että Hanna todellakin on mitä ilmeisimmin Papin tyttären (1885) ja Papin rouvan (1893) tärkeä interteksti. Intertekstuaalinen suhde tulee toki ilmi jo Ahon teoksia lukiessa, koska Aho selkeästi viittaa Hannaan ja siteeraa sitä, mutta Hannan lukeminen syvensi kiehtovasti näiden teosten välisen suhteen ymmärtämistä. Hannan ja Ellin tarinoissa on useassakin kohtaa tiettyä samankaltaisuutta, joskin Hanna edustaa idyllistä romantiikkaa ja Papin tytär ja Papin rouva surullisempaa realismia, jopa karua naturalismia. Mm. miljööt ovat hyvin samankaltaisia: sekä Hanna että Elli asuvat pappilassa ja ovat siis papin tyttäriä, ja molemmat myös näkevät veden ja kiipeävät korkealle. Ja molemmissa tarinoissa taloon tulee toisaalta saapuva nuori mies. Mutta niin, lopulta vain Hanna saa avarat näkymänsä, Elli ei.

Olen siis jälleen kerran hurmaantunut kirjallisuuden lumovoimasta – sen ehtymättömästä kyvystä keskustella itsensä kanssa ja rakentua aina jo kirjoitetun jatkoksi. Ja kyllä, Hanna viritti innostuksen tarttua myös muihin Runebergin teoksiin. Mikä ihana itseään ruokkiva harrastus (tai elämäntapa!) lukeminen onkaan! Kirjallisuuden maailma on kiehtovan avara ja loputon: yhden teoksen lukeminen herättää usein innostuksen lukea myös toisen tai toisia. Huomaan, että lukutapani muuttuu yhä enemmän ja enemmän myös teosten interteksteistä kiinnostuvaksi: tunnen tarvetta lukea toisiinsa vaikuttavia tekstejä rinnakkain, yhdessä. Mutta myös yhden teoksen lukeminen yhdeltä kirjailijalta virittää usein ihanaa halua lukea häneltä lisää – juuri niinkuin nyt.

PS. Ärhäkämpi lukija saattaa hyvinkin löytää Hannasta myös tiettyä kiukuttavaa miesvaltaa, mutta minä tyydyn lukemaan romantiikan ja idyllin. En tahdo tuhista mokomaa näin ihanan runoelman äärellä.


********************

KIRJALLISUUSLÄHTEET, Hannan lisäksi:

Aho, Juhani 1885: Papin tytär.
Wrede, Johan 1999: Johan Ludviq Runeberg  – kansallisrunoilija. Teoksessa Yrjö Varpio ja Liisi Huhtala (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 1. Hurskaista lauluista ilostelevaan romaaniin. S. 220-231. SKS.