Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina

LOVIISA: Kuule nyt, Martta. Tätä taloa eivät ole ennenkään naisjutut horjuttaneet, eivätkä tee sitä niin kauan kuin minun pääni pystyssä pysyy. Minä hoidan tämän asian, minä olen hoitanut monta muutakin. Jos sinulla on vähänkin järkeä, niin et puhu Aarnelle mitään.

Ensimmäinen sana, joka tulee mieleeni kaikki viisi Niskavuori-näytelmää luettuani, on komea. Ja komea kokonaisuus tämä Niskavuoren tarina totisesti onkin – komea niin kuin vain vanha talo voi olla, sellainen joka seinähirret ja lattialaudat elämänhistorioista kylläisinä huokailee ajan ja kohtaloiden painoa yhä uusia aikoja ja kohtaloita itseensä silti uupumatta hengittäen.

Niin, miten on? Kumpi on tärkeämpää, yksilöllisten ihmiselämien ohikiitävä tuuli ja havina vai jykevien hirsien taipumattomuus, maan ja metsien pysyvyys? Sitäpä mietin, muun muassa, kun näitä näytelmiä nyt lopultakin luin.

Ensimmäinen muistoni Niskavuori-näytelmistä sijoittuu kauas 1980-luvulle, jolloin pienenä kesälomalaisena katselin näitä elokuvina mummun isossa kamarissa. Olin noihin aikoihin kovasti vanhojen suomalaisten elokuvien lumoissa, vaikken lapsenajatuksillani varmasti kaikkia niiden vivahteita tavoittanutkaan. Luulisin toki katselleeni ainakin nämä Niskavuori-elokuvat joskus myös toistamiseen, mutta vahvin muistoni niiden katselemisesta sijoittuu kuitenkin juuri tuonne lapsuuden kesiin. Mahdollisesta toisesta katselukierroksesta en osaa sanoa mitään varmaa.

Itse näytelmien lukeminen puolestaan on ollut suunnitteilla jo vuosikaudet (ehkä vuosikymmenet?), mutta niin sitä vaan kaikki aina vetkuttuu ja vatkuttuu. Tänne asti piti siis tälläkin kertaa tulla, ennen kuin sain tämänkin hartaasti kypsytellyn suunnitelmani toteutettua ja näytelmät luettua. Mutta – kuten yleensäkin tapaa käydä – saanpa tälläkin kertaa olla vakaasti sitä mieltä, että kyllä vaan lukeminen kannatti. 

Hella Wuolijoki kirjoitti nämä näytelmänsä, näytelmät Niskavuoren naiset (1936), Niskavuoren leipä (1938), Niskavuoren nuori emäntä (1940), Niskavuoren Heta (1950) ja Entäs nyt, Niskavuori? (1953), aikoinaan salanimellä Juhani Tervapää, ja kirjallisuushistoria kertoo, että sarjan ensimmäisen näytelmän, Niskavuoren naiset, ensi-illan jälkeen alkoi innostunut arvailu kirjoittajasta. Oikeaan osui kirjailija Elsa Soini: hän arvasi, että näytelmän takana oli Wuolijoki.

Tässä nyt lukemassani 1990-luvun yhteisniteessä näytelmät on järjestetty julkaisuajankohtansa sijaan tapahtuma-aikansa mukaiseen järjestykseen, eli kokonaisuus alkaakin näytelmästä Niskavuoren nuori emäntä ja jatkuu edelleen näytelmillä Niskavuoren Heta, Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä ja Entäs nyt, Niskavuori? Kaiken kaikkiaan näytelmissä eletään aikaa 1880-luvulta 1940-luvulle, ja minusta näytelmät onkin hyvä lukea juuri tapahtumiltaan kronogisessa järjestyksessä, vaikka toki ne varmasti toimivat myös julkaisujärjestyksessä luettuina – makuasiakin ehkä, haluaako edetä kirjailijan luovan työn vai Niskavuoren oman maailman tahdissa. 

Niin tai näin, näytelmien ”nurinkurinen” kirjoitusjärjestys johtuu siitä, että Wuolijoki ei alkujaan suunnitellut Niskavuori-näytelmistään sarjaa. Olen – ja niin uskon monen muunkin olevan – kuitenkin iloinen siitä, että ne lopulta sarjaksi kasvoivat. Viiden näytelmän kokonaisuutena niistä kasvaa juuri se komea, eri sukupolvien elämänkohtaloista koostuva monivivahteinen jatkumo. Samalla se on erityisesti Loviisa Niskavuoren eräänlainen kehityskertomuskin: Loviisa kypsyy kokonaisuuden mukana nuoresta, rahojensa (tai niin, ehkä myös järkkymättömyytensä?) vuoksi taloon naidusta emännästä elämänsä ehtoopuolelle ehtineeksi vanhaksi emännäksi, joka viimeiseen asti pitää Niskavuoren talon ja jatkuvuuden puolta. Loviisa taitaa myös olla ainoa henkilö, joka on mukana kaikissa viidessä näytelmässä.

Loviisan ohella näytelmien keskeisimmiksi naisiksi nousevat ainakin omassa luennassani talon Malviina-meijerska sekä Ilona, Loviisan Aarne-pojan toinen vaimo. Ylpeä Heta, Loviisan käly, saa sarjassa kokonaan oman näytelmänsä, mutta kokonaisuuden kannalta hänen kohtalonsa jää minulle irrallisemmaksi sivupoluksi, vaikka siinäkin naisen elämäntuulien havinaa toki monella tavalla on.

JUHANI: Me Niskavuoren miehet olemme sellaisia. Enimmät miehet ovat sellaisia, he eivät vain joudu kiinni. En minä ole paljon huonompi muita.

Ja ei, elämä Niskavuoren naisena ei ole helppoa, vaan elämä tuulee Niskavuorella luihin ja ytimiin asti. Toiset, kuten Loviisa ja Martta, naidaan taloon rahasta, ja toisia taas pidellään kiihkeästi yön pimeinä tunteina. Sekä Loviisaa että Marttaa aviomies pettää: Juhani, Loviisan puoliso, on jo ennestään ollut intohimoisen rakastunut Malviinaan, jonka kanssa tällä on jo poika, mutta jota hän ei ole voinut erisäätyisyyden vuoksi naida. Aarne, Loviisan ja Juhanin poika, puolestaan rakastuu jo avioiduttuaan kylän uuteen opettajattareen, Ilonaan. Ilonan kohtalona on, toisin kuin Malviinan, tulla kuitenkin Aarnen vihityksi vaimoksi, ja Aarnen liitto Martan kanssa päättyy puolestaan eroon. Niinpä niin, kovin kiihkeä on Niskavuoren miesten veri, mutta naiset – Loviisan kaltaiset – pitävät talon pystyssä.

ANTTI: [---] Me olemme levotonta väkeä, me tämän talon miehet, ja tarvitsemme paljon tilaa.

LOVIISA: Ehkäpä myös paljon naisia?

ANTTI: Se riippuu sinusta. Auta häntä voittamaan itsensä.

LOVIISA: Minkä vuoksi?

ANTTI: Koska sinä olet Niskavuoren emäntä.

Ymmärrettyään tulleensa aviomiehensä pettämäksi nuori Loviisa järkyttyy ensin suuresti, mutta tekee tämän jälkeen ratkaisuja, jotka kantavat läpi koko sarjan: tärkeimmäksi nousevat Niskavuoren talo ja maat ja samalla Niskavuoren tarinan jatkuvuus, eivät yksilöiden henkilökohtaiset rakkaudet ja intohimot. Oman pojan intohimoinen rakastuminen toiseen naiseen, Ilonaan, kertaa Loviisalle hänen oman kokemuksensa puolison uskottomuudesta, mutta järkkymättömänä Loviisa pitää edelleen talon puolta, ja vaikka sitten omaa poikaansa vastaan: Aarne saa lähteä, Martta jäädä. Aikanaan tapahtumat lähtevät kuitenkin taas kulkemaan omaan suuntaansa, ja koittaa aika, jolloin Aarne sittenkin palaa Niskavuorelle uuden vaimonsa kanssa. Viimeisessä näytelmässä, Entäs nyt Niskavuori?, kertomus keriytyy lopulta kerälle, palaten Malviinan Juhani-pojan mukana kronologisesti ensimmäisen näytelmän, Niskavuoren nuoren emännän, käynnistämiin kohtaloihin.

JUHANI: En minä sinua rahojesi vuoksi ottanut. Rahoja olisi voinut naida muualtakin. Mutta minä otin sinut, koska sinusta tulee kunnollinen emäntä tähän taloon ja koska olet sellainen nainen, jolle mies voi elämänsä ja lapsensa uskoa. Kyllä kaikki muu tulee itsestään.

LOVIISA: Sinun puheessasi on jotakin hirveän väärää. Ehkä elämä oikaisee sinut, jos en minä kykene. En minä pitkälle näe, eikä minulla ole luottamusta muuhun kuin Jumalan käskyyn sisälläni. Minä en osaa enää tästä talosta ulos. Minä yritin, mutta kaikki polut johtivat tänne takaisin.

Suomenvirolainen Wuolijoki oli paitsi kirjailija myös muun muassa kiihkeä vasemmistolainen, ja rakkauden, intohimojen ja muiden yksilötason elämäntuulien ohella Niskavuori-näytelmissä onkin mukana myös politiikkaa ja ajan keskeisiä yhteiskunnallisia tapahtumia. 1880-luvulta 1940-luvulle kuljettaessa taustalla vaikuttavat niin valtiopäiväasiat, kielikysymykset, työväenaatteet ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus kuin naisen oikeus seksuaalisuutensa ja niin, sodatkin.

MALVIINA: Teillä on kaikki oikeudet, Niskavuoren emäntä. Oikeus mieheen ja taloon ja kunniallisiin lapsiin ja rakkauteen. Kovin yksipuolisesti ne oikeudet on maailmassa jaettu. Minulle on annettu vain yksi oikeus, jäädä yksin. Ehkäpä poikani hankkii minullekin oikeuksia. Hyvästi, Niskavuoren emäntä.

Wuolijoki tutkii ajan muuttumista hyvin hienovireisesti myös esimerkiksi Loviisan ja Ilonan toisilleen vastakkaisten naistyyppien kautta: Loviisa edustaa vanhaa, Ilona uutta. Loviisa on entisaikojen järkkymätön matriarkka, joka laittaa talon onnen yksilöllisen onnen edelle, kun taas Ilona on uuden ajan moderni ja itsenäinen nainen, jolla on oikeus tavoitella henkilökohtaista onnea ja intohimoa, uraakin. Eikä kumpikaan aika – tai niin, tahto – ole ehkä yksiselitteisesti oikein tai väärin.

Lukiessani mietinkin moneen kertaan ja monessa kohtaa, että parasta ja hienovireisintä näissä näytelmissä on ehkä juuri se, että asiat eivät ole mustavalkoisia eikä kenenkään tahto yksiselitteisesti oikeassa. Niin, kenen tahto puhuukaan eniten oikein? Kenen tahto saa hallita toisia? Ja kuka onkaan milloinkin uhri, kuka voittaja? Tai – niin – kenen puolelle lukija milloinkin asettuu? Kyllä vain, Wuolijoella oli kyky kirjoittaa henkilönsä niin, että lukija saattaa hyvinkin olla useamman henkilön puolella yhtä aikaa, ja se, eikö vain, on oiva osoitus kysymysten ja vastausten monimutkaisuudesta.

Se, mitä Niskavuorella tapahtui sitten viimeisen näytelmän jälkeen, erään aikakauden väistämättä päätyttyä ja uuden ajan ehkä koitettua, jää kasvamaan lukijan mielessä. Tuliko Niskavuorelle aikanaan uusi nuori emäntä? Miten tuuli elämä tämän uuden nuoren emännän iholla ja hänen ihonsa alla? Alkoiko Niskavuorella toisenlainen aika ja jos, niin millainen? Millaista olisi elämä Niskavuoren talossa tänään? Tai – niin – millaista se on, niissä Niskavuoren kaltaisissa taloissa, joissa kohtalon ja historian tuulet ovat kunkin sukupolven elämää vuorollaan havisuttaneet?

LOVIISA: Tuo teidän onnenne – ihmisten antama onni! Kun Jumalan päivä paistaa pääni päälle... Kylmästi: Elämässä on muutakin kuin tuo teidän onnenne.

Niin – oliko Loviisa väärässä? Vai oikeassa? Vai molempia? Minä en taida vieläkään tietää kuin sen, että yhtä oikeaa vastausta ei ehkä ole, mutta toisaalta: siinäpä sitä onkin jo melkoinen tieto. Ja kyllä, jään miettimään Loviisaa, tätä kadonneiden aikojen naista, hänen ajatuksiaan onnesta ja samalla siitä, miten hän silti sanoi myös uskovansa ihmiskunnan sydämen suuruuteen.