Tänään

Aurinko nousi, tänäänkin.

Kaikki tietävät, mitä perjantaina tapahtui. 

Ja kaikki tietävät, millä nimellä siitä puhutaan.

Etsin sanoja, joilla puhua maailma paikalleen, enkä oikein löydä. 

Kovin vaikeaa on puhua paikalleen maailmaa, joka niin horjuu ja huojuu.

Mutta silti: se horjuu ja huojuu myös niin paljosta muusta, tämä alati arvaamaton maailma, ja silti me elämme, elämme vaan, sillä niin meidän täytyy, täytyy vaan. 

Ja elää meidän täytyy, nytkin, ja herätä uusiin auringonnousuihin,
kannattelevaan toivoon.

Ja jälleen kerran minä puhun, kuitenkin, siitä, että ne, jotka tekevät pahoja tekoja, ovat yksittäisiä ihmisiä, eivätkä kerro mitään kaikista muista. Siitä, että vihaan ei saa vastata vihalla. Siitä, että jos annamme vallan vihalle ja pelolle, 

annamme pahan voittaa.

Yritän uskoa, että tällaiset sanat ovat arvokkaita ja tärkeitä ja että kun tarpeeksi moni sanoo saman, sanojen voima kasvaa ja ne avaavat mahdollisuuksia myös teoille, paremmalle maailmalle. Yksin eivät mitkään sanat ja teot maailmaa muuta, mutta yhdessä niillä on ehkä mahdollisuus. Siksi tarvitaan hyviä sanoja, hyviä tekoja, hyviä pyrkimyksiä, meiltä kaikilta.

Pahaa vastaan ei voi taistella kuin hyvällä. Sillä että uskoo ja toivoo, sittenkin. 

Että antaa tilaa rakkaudelle, sille että ihmiset voivat tarttua toisiaan kädestä, puolustaa toisiaan ja toistensa elämää.

Perjantaina tehtiin pahoja tekoja, mutta kaiken sen pahan keskellä tehtiin myös hyviä, yhdessä pahaa vastaan. Muistetaan se ja puolustetaan kaikki osaltamme kaikkea hyvää ja kaunista, niin hyvin kuin pystymme.

Suru on silti suuri, eikä sitä, mikä tapahtui, olisi saanut tapahtua.
Sitä ei saisi tapahtua missään. Ei täällä eikä muualla.