tiistai 3. tammikuuta 2017

Katri Valan Eikä minussa ollut pelkoa ja/tai kirjallisuuden lukemisen merkityksistä







Olen oppinut »toivottomaksi». Suuret luulot itsestäni olen vallan masentanut. Kirjoitan vain, siksi että minun täytyy kirjoittaa, että se tuo minulle täydellisesti onnellisia hetkiä. En tiedä, onko kirjoittamani hyvää tai huonoa, en osaa sitä kylmästi kritikoida.

Kerttu Saarenheimon Katri Valan erilaisista kirjoituksista toimittama ja koostama Eikä minussa ollut pelkoa – runoilijan omakuva kirjeiden, päiväkirjojen ja kirjoitusten valossa (1991) sai minut jälleen kerran miettimään kirjallisuuden lukemisen ydintä omalla kohdallani (ja niin, toki yleisemminkin, mutta tietenkin voin jokseenkin varmasti puhua vain omasta kokemuksestani, vaikka tietyltä osin uskonkin inhimillisten kokemusmaailmoiden samankaltaisuuteen).

Ymmärtää elämää ja sen tarkoitusta, Se on maailman vaikein asia. Kerran joku kysyi sitä minulta ja silloin minä (sain välähdyksen?) ja sanoin: »Elämän tarkoitus on elämän jatkaminen.» Ja kysyjä oli hämmästynyt ja sanoi, että vastaukseni oli kaunis ja yksinkertainen ja suuri.

Niin. Kirjallisuus kiinnostaa minua historiassa rakentuvana jatkumona ja menneiden aikojen peilipintana. Se kiinnostaa minua sanoina, taiteena, jäsennyksinä ja mahdollisuuksien rakentajana, pyrkimyksenä representoida ja osaltaan myös luoda maailmaa, tallentaakin. Se kiinnostaa minua sekä elämyksenä ja tunteena että ajattelun mahdollistajana ja paikkana.

Kuinka meillä pääsisivätkään »uudet» esiin! Esim. kirjojen kustannus on tullut rahaatuottavaksi ammatiksi, ei miksikään taiteen kehittämiseksi. Uskon kumminkin varmasti, että »uusi innoitus» murtaa itsellensä väylän. En uneksikaan olevani itse siinä pinnalla. Minä saan joutua unhoon, kunhan vain joku, joka on suuri ja voimakas pääsee avaamaan uusia näköaloja.

Mutta mitä ilmeisimmin kirjallisuus merkitsee minulle paitsi halua ymmärtää maailmaa myös halua ymmärtää itseäni ja lopulta varmaankin myös halua ymmärtää maailman ja itseni välistä suhdetta ja vuorovaikutusta. En kai ikinä ole muuta luullutkaan, mutta nyt, Katri Valan sanojen äärellä, tämä ajatus taas jotenkin aktivoitui. Niin, janoan ymmärrystä maailmasta, koska elän siinä. Janoan ymmärrystä historiallisesti rakentuvasta naiseudesta, koska olen nainen. Janoan ymmärrystä kirjoittajuudesta, kirjoittajana olemisesta, koska kirjoitan. Ja varmaankin tämä kaikki näkyy myös siinä, mitä ja miten kirjallisuudesta kirjoitan.

Tiedätkö, olen menettänyt kokonaan kyvyn itse arvioida tuotteitani, minusta tuntuu vain, että kaikki, mitä kirjoitan, on vähäpätöistä.

Ja kyllä, niin, rakastan sitä tunnetta, kun kohtaan kirjallisuuden kautta sukulaissieluja ja/tai ajattelutapoja ja tunteita jotka koen myös omikseni. En usko, että kyse on vain narsistisesta halusta katsella itseään toisista ihmisistä, todellisista kirjailijoista tai todellisten kirjailijoiden luomista ihmisyyden representaatioista (vaikka varmasti kysymys on siitäkin, emmeköhän me kaikki ole siinä mielessä jossain määrin narsisteja, etsimme itseämme toisistamme ja samalla vahvistusta omille tavoillemme ajatella ja tuntea), vaan myös jonkinlaisesta laajemmasta toivosta, halusta löytää mahdollisuuksia sellaiselle maailmalle ja sellaiselle ihmisyydelle, joita kohti toivoisin maailman ja ihmisyyden kulkevan. Tietenkin tahtoisin esimerkiksi niin, että koko maailma yhdessä vastustaisi sotaa ja että kaikki ymmärtäisivät puolustaa heikompia ja vähäosaisempia. Niin, että ihmisyys saisi kukoistaa nimenomaan hyvässä, aidossa lähimmäisenrakkaudessa. Niinkin, että elämä saisi olla myös aitoa intohimoa, kiihkeää kukkahurmaa, puhdasta elämänhalua, halua hehkua elämän ja olemassaolon riemua. Menikö tämä nyt taas kauas? Kyllä ja ei. Sillä kuten Katri ihanassa, iättömässä Kukkivassa maassaan sanoo:  


Mitä siitä, että kuolema tulee! 
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus 
varisee kuihtuneena maahan. 
Onhan kukittu kerta! 
On paistanut aurinko, 
taivaan suuri ja polttava rakkaus, 
suoraan kukkasydämiin, 
olemusten värisevään pohjaan asti!


Katri Vala, joka Saarenheimon toimittamassa teoksessa puhuu, on juuri elämän hurman ylistäjä, hän on kirjoittaja ja kirjallisuuden tarkastelija, jumaluuden ja luovuuden pohtija ja muun muassa ihmisen luonnollisen eroottisuuden, sodanvastaisuuden, lasten ja vähempiosaisten puolestajapuhuja. Mahtaako olla mitään tärkeää, mistä en olisi hänen kanssaan samaa mieltä. Minusta tässä nyt sinänsä viis, mutta silti.

Minulla ei ole persoonallista Jumalaa, en rukoile koskaan tietoisesti. Tunnen vain, että kaikki se, mikä täällä on pientä, säälimätöntä, kavalaa, omaa etua tavoittelevaa, on kaukana jumaluudesta.

Ja:

Juuri rikos viisasta animaalisuutta vastaan on aiheuttanut yhteiskunnan suuren mielipuolisuuden.

Tahtoisin, että minulla olisi parempia sanoja. Että osaisin kirjoittaa kohtaamisestani Katrin sanojen kanssa paljon enemmän, paremmin, syvemmin. Mutta ei, sanani ovat aina niin rajalliset. Ja niin kuin usein silloin, kun luen jotakin hyvin lähelle tulevaa, menen tälläkin kertaa lukemastani kirjoittaessani jotenkin lukkoon. Tai ei, en ehkä lukkoon, mutta alan höpöttää tai kirjoittaa jotenkin ohi tai ainakin vähän vierestä. Tuntuu, että oikeita sanoja ei ole. Mutta sitaatit, niin, ne kertovat siitä mitä en ehkä itse osaa sanoa.

Tämä on hyvin hämärä, miltei selittämätön asia, tämä elämä. Parhaiten kai elävät ne, jotka eivät sitä mieti, elävät vain.

Niin, Katri Vala on juuri niitä, joiden sanojen ja ajatusten äärellä kokemukseni kiteytyy yhteen sanaan: sielunsisar. Ja ei, tällä kiteytymällä en tahdo kohottaa itseäni tämän ihanan, suuren tulenkantajarunoilijattaren rinnalle. Tahdon vain ilmaista sen, miten suurta on kirjallisuus, mitä kaikkea se voi lukijalleen antaa. Voiko olla suurempaa kuin sielujen, ajatusten, tunteiden kohtaaminen?

Loppujen lopuksi: mikä onkaan ikuisempaa kuin rakkaus elämään, taistelu pimeyttä vastaan. Niin yksinkertaista ja – vaikeata se on.

Kiitos Katri kaikista sanoistasi ja ajatuksistasi. Olen varma, että kannat tulta myös siellä missä olet nyt.


4 kommenttia:

  1. Oli jälleen niin hienoa hiljentyä tekstisi ääreen. Kiitos sinulle, Katja: niin kuin jokin iätön ja ajaton olisi juuri koskettanut sielua! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, kiitos kauniista kommentistasi <3 Hienoimman kirjallisuuden äärellä tuntuu usein juuri tuolta, jonkin iättömän ja ajattoman kosketukselta sielussa - se tunne tuli tässäkin varmasti Katrin sanoista <3

      Poista
  2. Katri jos kuka on iätän ja ajaton, kuten oli Anna Ahmatovakin.

    Tuo kukkivan maan runo koskettaa erityisellä tavalla, sillä Rilken suomentaja Eve Rehn (ent. Kuismin) laittoi sen fcebookissa seinälleen saatuaan tietää, ettei toivoa paranemisesta enää ollut, mutta miten Eve olikaan kukkinut!

    Hyvää alkanutta vuotta Katja!♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, Katri on <3

      Muistankin sinun aiemminkin maininneen Evestä ja Kukkivasta maasta. Tuo runo on varmasti monelle Katrin runoista merkittävimpiä, ja jokaiselle oman ainutlaatuisen elämän kokoisesti.

      Kiitos Leena ja hyvää uutta vuotta myös sinulle!

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!