Minä ja mörkö

Mörönruokaa? 

(Olisin laittanut kuvan möröstäkin, mutta sitä on vähän vaikea napata kameraan. 

No, sellainen irvistelevä peikko se.)

MÖRKÖ: Tervepä terve.

MINÄ: Ei taas. Oikeesti. Voitko mennä samantien. Mulla on just niin hyvä vire.

MÖRKÖ: Kjäh, kjäh, kjäh.

MINÄ: Eikö me olla tästä jo puhuttu. Että annat mun olla ja kirjoittaa rauhassa.

MÖRKÖ: Et kai sä nyt tosissasi luule että annan?

MINÄ: Mä en nyt jaksa sua, oikeesti mä en jaksa. Mä haluan kirjoittaa. Mee muualle. Sä oot käyny täällä jo ihan riittävän monta kertaa.

MÖRKÖ: Kjäh, kjäh. Parasta jaksaa vaan, mä en nimittäin mene minnekään. Täällä on katsos NIIN lokoisaa. Ja jos sä kerran haluat kirjoittaa, niin sehän jo kertoo että mä olen ollut liian kauan poissa. No, mitäs sinä taas oikein luulottelet?

[hiljaisuus]

MÖRKÖ: No, kerro nyt kaverille. [kurkkii olkapään yli] JAAHAS. Et kai sinä nyt TUOTA enää aio jatkaa. Siis oikeesti. Mieti nyt hei! Eikö tuo nyt ole ihan selvä juttu jo, että tuo nyt ainakin on sormiharjoitelma. Siis ihan peetä.

[hiljaisuus]

MÖRKÖ: Ja mikä se TUO on. Ei ole totta.

[hiljaisuus]

MÖRKÖ: Ja kai sinä nyt tajuat, että tuota ei ainakaan jaksa kukaan lukea. Pälä pälä pälä pälä.

[hiljaisuus]

MÖRKÖ: Ja hei, mikä tuo nyt muka on, ei kai nyt se ainakaan – siis hei, anna olla. Ihan kuin sinä muka olisit joku pro. Tajua nyt, että tämä maailma tursuaa sua parempia kirjoittajia, jotka ansaitsee tommoset aiheet paljon paremmin kuin tollanen ihme vanapii.

[hiljaisuus]

MÖRKÖ: Ja kai sinä nyt ainakin tämän blogikirjoittamisen lopetat. Häh? Mieti nyt miten monta typeryyttä sinä tännekin olet jo päästellyt. Mä en kestä. Kerta kaikkiaan en.

[hiljaisuus]

MINÄ: Sun on nyt sitten näköjään pakko teilata KAIKKI tällä kertaa.

MÖRKÖ: No katsos kun en ole hetkeen käynyt. [hymyilee maireasti]

MINÄ: Olisit pysynyt poissa vaan. Onko sulla oikeesti joku kello jonka mukaan sä kuljet että et varmasti anna olla rauhassa liian pitkään?

MÖRKÖ: Mä olen luontaisesti ahkera.

MINÄ: [huokaisen] Todella.

MÖRKÖ: Hyväksy nyt vaan että olet oikeasti tyhmä. Ja huono. Mä en ole oikeastaan ikinä tajunnut, mikä saa sut luulemaan että osaisit kirjoittaa.

MINÄ: Etpä niin. Se kyllä tiedetään jo liiankin hyvin.

MÖRKÖ: Ei näillä räpellyksillä kuule maailmalla pärjätä.

MINÄ: Enhän minä nyt mitään maailmaa tavoittelekaan. Kunhan nyt –

MÖRKÖ: Eikä sulla mitään oikeaa sanottavaakaan ole. Kunhan pöliset.

MINÄ: On mulla! SIITÄ sä et ainakaan tiedä mitään.

MÖRKÖ: No ainakaan et osaa sitä sanoa. Kuvittelet vaan olevasi joku taiteilijatar. Kirjailijatar. Pah. [Räkätystä] Kirjoitat pelkkää sontaa.

MINÄ: MIKSI sun pitää aina tulla siihen pullistelemaan?

MÖRKÖ: Minä olen TERVEELLINEN.

MINÄ: Enpä tiedä.

MÖRKÖ: Ei pidä luulla itsestään liikoja.
MINÄ: Niin kuin minä nyt sitten luulisin.
MÖRKÖ: Luulet jos kuvittelet että jotakin osaat.
MINÄ: Minä en kuvittele mitään. Minä etsin.
MÖRKÖ: Ei kannata kuule. Et sinä mitään löydä. Muuta kuin sontakasoja. Kjäh kjäh kjäh.

MINÄ: Ja sinäkö sitten olet aina oikeassa! Ainako kaikki on sontaa, jos sinä niin sanot!

MÖRKÖ: Tietysti.

MINÄ: Mitäpä jos en sinua usko.

MÖRKÖ: [ällistyneenä] Et usko?

MINÄ: Niin. Ainakaan kokonaan.

MÖRKÖ: Tietysti uskot. Ainahan sinä uskot.

MINÄ: Vaan jos en usko enää.

[hiljaisuus]

MÖRKÖ: No hyvänen aika. Sittenhän sinä hyviä äkkiä HÄPEÄT.

MINÄ: Niin kai. Mutta enpä tiedä onko häpeä pahempi kuin sinä.

MÖRKÖ: Häpeä on kuule hirveä. Oikeesti. Ei kannata. Usko mua vaan. Se ei ole mikään pikku mörkö se. Se on hirviö! Jos sä ikinä päästät noita räpellyksiäsi mihinkään, niin sä et nuku enää ikinä.

[hiljaisuus]

MÖRKÖ: KUULITKO!

MINÄ: Kuulin.

MÖRKÖ: No?

MINÄ: Mitä no?

MÖRKÖ: Aiotko jatkaa?

MINÄ: Mitäs luulet? Hemmetin mörkö!

MÖRKÖ: Et kai ole tosissasi? Jatkat vaan tuota pelleilyä? Entä se hirviö?

MINÄ: Olen. Ja kyllä. Ja turha pelotella hirviöllä, kyllä minä sen ilmankin tunnen. Ja yönunet viet kyllä välillä sinäkin. Yhtä kamalia olette.  Yritätte aina vaan estää ihmistä tekemästä sitä mikä on ihmiselle omaa ja tärkeää.  Mene muualle nyt. Sinusta on ollut harmia jo ihan riittävän kauan.

MÖRKÖ: Harmia? Kamala? Minähän ole ystävä. Ystävä!

MINÄ: Ihme ystävä. Et kannusta yhtään. Teilaat vaan. Mutta kuule, jos opit olemaan kunnolla, niin saat käydä silloin tällöin.

MÖRKÖ: Kunnolla?

MINÄ: Niin. Sillä tavalla että kerrot mikä on oikeasti pielessä mutta kerrot myös sen mikä on hyvää.

MÖRKÖ: Hyvää?

MINÄ: Niin.

MÖRKÖ: [näyttää epäluuloiselta]

MINÄ: Ihan helppo juttu. Oikeat ystävät ovat sitä varten, että osaavat sanoa sekä että. Jos sä vaan latistat, niin sä olet pelkkä mörkö.

MÖRKÖ: Musta tuntuu että sä viisastelet.

MINÄ: Musta ei. No niin, menepäs nyt. Mä haluaisin vielä vähän kirjoittaa. Mulla on näitä kesken tässä.

MÖRKÖ: [mulkoilee ja levittelee sieraimiaan]

MINÄ: Niin niin, menes nyt.

MÖRKÖ: No menen menen menen. Kiittämätön ketale. Mutta kyllä minä taas tulen. Et sinä minusta pääse! Et niin kauan kuin jotakin räpellät.

MINÄ: Muistat vaan mitä sanoin. Jos olet nätisti ensi kerralla, niin voin vaikka keittää teetä. Voidaan oikeasti keskustella. Tiedoksi vaan, että mä en anna sun voittaa mua enää. Mä aion kirjoittaa vaikka sä kävisit puhisemassa mitä. Ja kuuntelen kyllä, jos sulla on jotakin oikeesti rakentavaa sanottavaa.

[Mörkö menee. Mulkoilee matkalla vielä taakseen. Pysähtyy välillä ja raapii päätään: mikä tolla nyt oli, sen piti syöksyä epätoivon alhoon ja uskoa että se ei osaa. Mörkö irvistelee. "Nätisti." "Teetä." Ihme mielistelyä, mörkö puhisee, en varmasti lankea. Ja mitä se oikein läpisi siitäkin että pitäisi muka sanoa mikä on hyvää. Pah. Hyvää! En kai minä nyt ole kehuskeluja varten. Minä!]

MINÄ: Psst, mörkö – mieti nyt. Vanhakin peikko voi oppia uusia temppuja. Ja mulla on aika hyvä teevalikoima.

 *****

 

Myöhemmin, MÖRKÖ pesässään:

Ei ole totta. Siis ei kai se nyt TÄTÄ aio julkaista. Että mä en kestä. Että se on tyhmä. Helkkarin hoopo. Luulee kai että joku tämänkin haluaa lukea. Ei hyvää päivää. Eikä se edes miettinyt yhtään. Ei ainakaan paljon. Olis nyt voinut. Kyllä sitä kohta hävettää. Mikä sillä nyt oikein on. Eikö se muista millanen se on. Hirviö tulee, se on varma se. Sen kyllä sanon, että nukkua en sen anna. En minä eikä hirviö. En tod.