Kirjoittamisen valoa ja vastahankaa

Kirjoittamiseen liittyy miltei poikkeuksetta ambivalenssia. Haluan kirjoittaa, mutta en kuitenkaan kirjoita. Päätän kirjoittaa, mutta löydänkin itseni jostain aivan muusta puuhasta, paossa kirjoittamista. (Claes Andersson)

En tiedä, onko kirjoittajia, joille kirjoittaminen on silkkaa säihkettä. Minulle se ei ole. Se on jotakin, jota haluan tehdä, mutta jota silti välillä jotenkin välttelen ja jonka kohdalla myös epäilen itseäni jatkuvasti. Niin, mörkökin piipahtelee kylässä säännöllisesti ja pitää huolen siitä, että kirjoittamiseni on myös loputonta epäuskoa ja riittämättömyydentunnetta. Joskus onnistun kuitenkin laittamaan mörölle hanttiin ja ajattelemaan niinkin, että epäileminen on oikeastaan myös hyväksi: muistan, että jos luottaisin sokeasti siihen mitä ja miten sanon, kirjoittamiseni ei ikinä kehittyisi, vaan leijuskelisin jonkinlaisessa narsistisessa kuplassa jota kenenkään ei sovi rikkoa (no, en leiju). Taikasana lienee tässäkin kohtuus eli se, että ei anna epäilemisen ja itsekritiikin kasvaa niin suureksi, että kirjoittamisesta katoaa ilo ja palo ja halu.

Epäileminen – terve itsekritiikki – siis ainakin periaatteessa mahdollistaa kehittymisen ja kypsymisen. (Välttely sen sijaan tietenkään ei, sillä se päinvastoin estää kirjoittajana kasvamisen tai ainakin vaikeuttaa sitä, koska – kuten tiedämme – kirjoittamaan oppii ainoastaan kirjoittamalla.) Aina en näin myönteisesti onnistu epäilyänikään itselleni kuitenkaan selittämään, vaan toisinaan se myös lannistaa ja turhauttaa ja tuntuu, että koko kirjoittamiseni on turhaa. Että en osaa eikä kukaan minun turhia sanojani tarvitse. Niin, silloin epäily saa liikaa valtaa, ja koetan taas palauttaa itseni valoon muistuttamalla, että turhaa kirjoittaminen ei ole, ei koskaan. Ja että minä tarvitsen sanojani ainakin itse. Ja että minäkin olen tässä oikeasti tärkeä, minulle.

Sanon itselleni senkin, että kirjoittamisella on erilaisia tarkoituksia ja tehtäviä ja että kirjoittaminen itsessään on aina hyvä. (Paitsi silloin, kun sillä esim. tietoisesti loukataan toisia ihmisiä tai lietsotaan vihaa, mutta uskoisin, että tiedätte mitä kirjoittamisella tässä tarkoitan.) Kirjoittaminen on etsimistä, itseilmaisua, maailman ja ihmisenä olemisen järjestämistä, sanojen tutkimista ja sanoilla leikkimistä ja kirjoittamisen tavasta riippuen usein myös jakamista, pienemmin tai isommin. Se, mitä ja miten paljon kirjoittamisella ulkoisesti ”saavutetaan”, on eri asia. On hienoa, jos omasta käsikirjoituksesta tulee vaikka se kirja tai mitä se ”saavutus” nyt sitten milloinkin tarkoittaakaan, mutta hieno on myös kirjoittamisen matka itsessään, se mitä siitä oppii ja mitä se itselle antaa.

Epäilyksen hetkinä kysyn toisinaan itseltäni myös sitä, mitä ”osaaminen” oikeastaan on? Se, että ”osaa” kirjoittaa? Hyvää kirjoittamista on niin monenlaista, niin kuin me kaikki kirjallisuuden ystävät tietenkin tiedämme. On erilaisia kirjallisuuksia, erilaisia tapoja osata. Omalla kohdallani minun on hyväksyttävä, että en vielä tiedä mitä osaan vai osaanko. Ja mitä kaikkea voin oppia. Että matka on vasta alussa. Ja että myös itsensä kirjoittajana oppii ja löytää vain ja ainoastaan kirjoittamalla.

Ja kyllä: loppujen lopuksi kirjoitan siitä huolimatta, etten tiedä osaanko tai mitä kirjoittamisellani ”saavutan”. Kirjoitan, koska kirjoittamatta oleminen on sama kuin olla olematta minä. Kirjoitan, koska se on sama kuin lakata etsimästä, tutkimasta, leikkimästä. Ja niin minä hätistän mörköä pois, yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja sanon sillekin myös sen, että kirjoittaminen ja saavuttaminen, sisäinen ja ulkoinen, ovat eri asioita.

Joskus on silti sietämätöntä olla keskeneräinen. Ärsyttää tuo pää, joka ei anna sitä mitä tahtoisin. Suututtaa sanojen riittämättömyys, kyvyttömyys löytää oikeita sanoja, ehkä edes saada kiinni siitä mikä on olennaista. Enkä haluaisi kirjoittaa huonoa. Haluaisin osata. Olisi ihanaa, jos voisin kirjoittaessani alati ajatella että osaan, kykenen, onnistun. Ja niin, osittain myös kirjoittamisen välttelyni varmaan perustuu juuri tähän. Jostakin merkillisestä syystä toisinaan luulen, että huomenna minä osaan paremmin. Että huomenna sanat tulevat minusta itsestään, koko kertomus, kaikki, minussa puhuu sanojen mystinen jumala, joka antaa minulle, minusta, sen kaiken. Mutta huomenna, vasta huomenna. Tänään olen vielä sumea ja huono. No, optimismia kai tuokin, huomisuskoa. Mutta entä jos se huominen on aina vasta huomenna?

Ainoa keksimäni tapa voittaa vastukset ja päästä kirjoittamisen alkuun ja vauhtiin on päättäväinen ryhtyminen työhön. Jos ei synny lasta eikä potaskaa, syntyy ainakin jotain muuta. Vaikkapa runojen käännöksiä. Tai kolumneja. (Claes Andersson) (Tai sitten kamarikirjoituksia, vaikka siitä miten hankalaa kirjoittaminen toisinaan on, hehe.)

Ja kuitenkin on ehkä myös niin, että juuri keskeneräisyydessä ovat myös kaikki mahdollisuudet. Ja niin, että juuri siksi sitä keskeneräisyyttä pitää oppia sietämään. Ottaa sanat vastaan, ne keskeneräisetkin, ihmetellä sitten mitä niistä tuli ja mitä niistä voi tulla. Kaiken epämääräisen ja -hahmoisen seassa saattaa sittenkin olla ainakin yksi hyvä lause tai kehityskelpoinen ajatus, josta myöhemmin voi kasvaa jotakin. Ja kyllä, sekin on jo paljon. On.

Kirjoittamisessa, jos missä, näyttää pätevän vanha zeniläinen viisaus: vasta kun lakkaat tavoittelemasta jotain, saavutat sen. (Claes Andersson)

Ja sitten, niin, vaikka sitä kuinka kokee myös kaikenlaista vastahankaa, niin minkälaista valoa kirjoittaminen sujuessaan onkaan. Hetkittäin sitä melkein uskoo, että osaa. Että kirjoittaminen on mahdollisuuksia täynnä, myös minulle. Omat sanat tuntuvatkin äkkiä siltä että niillä on mahdollista kertoa kertomus, välittää ajatus, luoda maailma, kokonaisuus, kuva, tunnelma, tavoittaa jotakin tästä monikerroksisesta todellisuudesta jossa elämme. Ainakin sitä ymmärtää, että me kuulumme yhteen, minä ja kirjoittaminen. Kun vain kirjoittaa, keskeneräisyydestään huolimatta tai juuri siksi. Ja niin minä päätän vältellä välttelemistä, aina vain, muistaa että keskeneräisissäkin sanoissa on mahdollisuus josta välttelemällä ei saa kiinni.

*****

Claes Anderssonilta siteeraamani katkelmat ovat hänen teoksensa Luova mieli – Kirjoittamisen vimma ja vastus (2002) luvusta ”Vaikeudet ja vastustus”. Mikä mainio mies!