keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Niina Hakalahti: Lumilinna (2016)




Kuka minä oikein olen ja mitä minun pitää nyt tehdä, ne ovat kysymykset, joihin en tiedä vastausta.


Niina Hakalahti, ”tamperelainen kirjailija ja kirjallisuuden sekatyönainen”, valloitti minut kertojanlahjoillaan jo vuosia sitten. Kun aikoinaan ensi kerran löysin hänen teoksensa, elin lukijana sellaista aikaa, jona kaipasin ennen kaikkea jonkinlaista keveän ja syvän syleilyä: en mitään liian raskasta, mutta en myöskään mitään liian köykäistä. Hakalahden teokset, Hengenahdistusta (2004), Uimataito (2008) ja Aavasaksa (2010) vastasivat tähän lukutarpeeseeni täydellisesti, ja olen niiden lukemisesta asti alati ihaillut sitä, miten hän osaakin kirjoittaa niin taitavasti, ihan oikeasti keveästi ja syvästi samaan aikaan, siten että teksti on jotenkin niin vaivatonta vaikka elämä aina ei. Viimeisin, Sydänystävä (2014), ei minua samalla tavalla sykähdyttänyt, mutta näin jälkikäteen ajatellen luulen, että hienoinen vastahankani johtui ennen kaikkea senhetkisistä lukutuulistani ja siitä mitä olin juuri sitä ennen lukenut, siis ihan vain siitä, että aina lukuhetki ei vain ole se oikea.

Nyt, Lumilinnaa (2016) lukiessani, nautin jälleen kerran suuresti Hakalahden tarinankertojan taidoista, ehkä kuitenkin myös vähän eri tavalla kuin ennen. Jotenkin syvemmissä vesissä tässä ollaan, ja keveän ja syvän liitto tuntuu siksi nyt jotenkin väärältä ilmaisulta, jonka tilalle en oikein löydä oikeaa. Meret ja aallot vyöryvät ja suuret kysymykset niiden alla.

Ja kyllä, jälleen nautin myös Hakalahden lempeästä ihmiskuvauksesta – siitä, miten ihmiset ovat ehkä aina ja väistämättäkin vähän repaleita, mutta sellaisina myös niin kovin ymmärrettäviä, inhimillisiä. Tälläkin kertaa Hakalahden tarina on myös hyvin elämänmakuinen ja -tuntuinen: Lumilinna kertoo elämästä elämänä, sen kaikessa kipeydessä ja samalla hieman kauneudessakin. Eivätkä tarinassa kasvavat kysymykset oikeimmasta mahdollisesta tavasta elää ja toimia ole tälläkään kertaa yksinkertaisia vastauksista puhumattakaan. Tulee taas mieleen se Aavasaksan Seppokin, joka vähän ylikiltissä kärjistyneisyydessäänkin kertoo meille ehkä myös jotakin hyvin olennaista onnesta ja hyvästä elämästä. 
 
Niin, Lumilinna on kertomus Samista. Ja vähän Veerastakin. Ja ehkä muutamasta muustakin. Mutta ennen kaikkea Samista. Samista ja siitä kuka Sami on. Ja tämän kertomuksensa kehyksissä se kysyy ennen kaikkea sitä, onko ihmisellä oikeus kertoa itsestään sellaista tarinaa kuin itse haluaa ja jos on, niin mitä siitä ihmiselle ehkä seuraa. Samalla se myös muistuttaa, että jokaisella meistä on ne omat salaisuutensa ja maatuska-kerroksensa, monta elämää päällekkäin, osa piilossa toisten alla.

Onko ihmisen identiteetti ylipäätään totta vai sepitettä? Siinäpä kysymys, jota muun muassa monet tutkijat ja taiteilijat monilla erilaisilla aloilla ovat moneen kertaan pyöritelleet ja yhä pyörittelevät. Ja kysymys, jota ehkä myös moni meistä ylipäätäänkin tahollaan miettii. Sen ehkä tiedämme, kukin kohdallamme, että jokainen meistä rakentaa identiteettiään omalla tavallaan: pukeudumme tietyllä tavalla, puhumme tietyllä tavalla, kerromme itsestämme tietynlaisia asioita, tietynlaista kertomusta, pyrimme samaistumaan johonkin ja erkanemaan jostakin. Joskus sitä miettiikin, että tämä maailma on kaiken kaikkiaan melkoinen identiteettipelien kenttä, ja niin, sen tämäkin teos osaltaan oivallisesti osoittaa. Mitä kaikkea haluammekaan itsestämme toisaalta peittää ja toisaalta totena kertoa?

Syviä kysymyksiä siis. Ja samalla Hakalahden tarina pitää otteessaan niin, että ainakaan minä en malttanut laskea kirjaa käsistäni... Mutta niin, vaikka kunnon yöunet ovatkin aina kultaa, hyvä kirja lienee yksi parhaista syistä niistä välillä vähän joustaa.

Ja vielä tämä: pidän suuresti myös siitä miten Hakalahti lopettaa tarinansa. Mutta eipä siitä nyt sen enempää.
 

*****


Niina Hakalahti: Lumilinna. Romaani, 223 s. Karisto, 2016. Suosittelen lukijoille, jotka lukevat mielellään vaivatonta mutta suuria kysymyksiä sisältävää kirjallisuutta.




8 kommenttia:

  1. "Onko ihmisen identiteetti ylipäätään totta vai sepitettä?" - tähän jatkaisin: Mistä toden ja sepitteen erottaa ja onko se edes mahdollista? Entä kun sepite muuttuu totuudeksi, mitä sille sitten tehdään?

    Identiteetti, ikuisesti kiinnostava asia ja kirjoittamasi mukaan sitä käsitellään tässä teoksessa kiinnostavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, niin! Olemme todella kiehtovien kysymysten äärellä... Rajaa on oikeasti aika vaikea vetää. Ja toisaalta: tarvitaanko sitä, onko ihmisellä itsensä suhteen oikeus siihen totuuteen, jonka hän totuudekseen haluaa tai kokee, riippumatta siitä miten ”totta” se on? Ja niin, mikä onkaan sepitteen voima! Mitä se tekee ”todelle” ja ”todellisuudelle”? Jos sen siis voi sepitteeksi nimetä ja siten todesta erottaa. Miten väärin on sepittää itsensä, jos sepittämisen keinoin etsii itseään? Tai suojelee? Onko edes mahdollista olla aito siinä mielessä että olisi kokonaan totta? Entä se, että identiteettiä rakennetaan pitkälti juuri kielen keinoin, itseä määrittelemällä ja itsestä kertomalla? Onko kieli lähtökohtaisesti toistamista vai luomista varten? Onko ”totuudella” ylipäätään merkitystä vaiko vain ihmisen kokemuksella itsestään ja ihmisen oikeudesta olla se jonka hän itsekseen kokee? Onko sellaista kuin ”itse”? Onko identiteetti vain jotakin päälleliimattua, alla silkka alastomuus? Entä se, että identiteetti koko ajan väistämättä myös muuttuu? Tai paremminkin se, että niitä on aina monta? Entä jos ihmiset erilaisilla totuuksillaan loukkaavat toisiaan, mitä se tekee ihmisen oikeudelle omaan totuuteensa? Oho, kysymyksiä ryöppyäisi varmaan putoukseksi asti...

      Identiteettiä pohditaan tässä tosiaan kiinnostavasti, ja tämä aihe kun on yksi ehtymätön innoituksen lähde, niin kylläpä oli Hakalahden tarinan äärellä siksikin antoisaa.

      Kiitos kommentistasi ja pohdiskelemisiin :)

      Poista
  2. Kiitos lukuvinkistä. En ole lukenut vielä yhtään Hakalahden kirjaa. Tuosta lukutuulesta olen samaa mieltä, että se on aika vaikuttava asia, kun lukee kirjoja. Minulle marraskuu on pahin vuodenaika ja silloin saa olla tarkkana mitä lukee. Olen hiukan suunnitellut, että tänä vuonna marraskuussa luen vain lasten- ja nuortenkirjoja, runoja ja kevyitä kirjoja. Eri asia olisi, jos olisi lunta, mutta täällä ei ole edes sitä tuomassa valoa elämään.
    Ehkä minun olisi tarkoitus olla marraskuussa jossakin etelässä auringon alla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, onpa kiva jos nappasit vinkin :) Olen tykännyt Hakalahden teoksista tosi paljon, ne ovat jotenkin niin ihanan vaivattomia ja silti syviä.

      Ja tuo lukutuulijuttu on niin totta sekin. Aika usein sitä tietääkin, minkälaista milloinkin kannattaa lukea, mutta joskus menee mönkään, eikä se silloin ole kirjan vika :)

      Ja voi sinua ja marraskuuta, muista sitten sen taas saapuessa varata korkea pino kaikenlaista somaa ja sopivaa. Minulle marraskuu on rakas, mutta lunta minäkin jo marraskuulle aina toivoisin. Vaan nyt iloitaan jo ihan Main vuoksi matkasta valoa kohti :)

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  3. Osasitpa kirjoittaa Hakalahdesta tosi houkuttelevasti! En ole lukenut yhtään kirjaa häneltä, mutta nythän on ihan pakko tutustua :) Vaivattomuus ja syvyys on hieno yhdistelmä kirjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syksyn Lehti, kiva jos innostuit :) Vaivattomuus ja syvyys ovat tosiaan hieno yhdistelmä, ja minulle juuri Hakalahti on näyttäytynyt yhtenä sen oivallisesti osaavana kirjoittajana. Kiitos paljon kommentistasi ja hyviä lukuhetkiä Hakalahden teosten äärellä.

      PS. Olenko jo sanonut, että tuo sinun nimimerkkisi on niin ihanan syksyinen :)

      Poista
  4. Hakalahti on taas yksi sellainen kirjoittaja, jolta en ole lukenut yhtään mitään. (Ja kuinka paljon näitä tutustumiseen houkuttavia kirjailijoita olisikaan, en uskalla edes ajatella.)

    Identiteettikysymykset ovat todella mielenkiintoisia, ne vievät pohdinnat niin syvälle ihmisyyteen; ollaan peruskysymysten äärellä!
    Kiitos hienosta tekstistä, Katja! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, eihän kaikkea millään lukea ehdi, pakko kai se on vaan hyväksyä :) Mutta ihanaa ajatella, että maailmasta ei lukeminen ainakaan lopu ja että aina voi löytyä joku uusi hieno kirjailijatuttavuus.

      Ja kylläpä hienosti kiteytät, syvällä ihmisyyden peruskysymysten äärellä identiteettikysymyksissä todella ollaan: ketä olemme, ketä haluamme olla ja onko se lopulta sama vai eri asia ja missä määrin...

      Kiitos Kaisa Reetta <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!