sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat (2017)






Aina rehellinen, ei koskaan falski.
Taiteen tehtävänä on paljastaa kohteestaan jotakin salattua.
Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru.


On kirjailijoita, joiden sanoja hengittää. Ihan oikeasti hengittää. Joiden sanoissa on omaan hengitykseen sopiva rytmi niin että rintakehä lukiessa liikehtii sanojen mukaan tai sanat rintakehän mukaan, pakottomasti ja luonnollisesti. Kirjailijoita, joiden sanojen äärellä jälleen kerran ymmärtää myös sen, että tärkeintä kirjallisuudessa on elämys ja kokemus ja se miten kirjallisuus on jotakin ihmiseltä ihmiselle, miten kirjallisuuden kautta jaetaan ihmisenä ja maailmassa olemisen kipua ja kauneutta ja samalla kaikki se mitä kielellä, kertomisella, voidaan tehdä, niin, miten kaikki muu kirjallisuuden ympärillä on sitten jotakin muuta, tärkeää sekin mutta muuta.

Haahtela on yksi niistä, joiden sanat ovat minulle sellaisia, hengitystä. Hänen tekstinsä on hidasta ja mietteliästä, hieman surumielistä, sillä ei ole kiire, ei minnekään, se etsii ja kysyy, pysähtyy pohtimaan, tulee viereen ja vähän niin kuin silittää. Tällä kertaa Haahtelan teksti on ehkä myös jotenkin eri tavalla runsasta, melkein jo mietin että ehkä liiankin mutta en tiedä, ehkä ei sittenkään, onhan elämäkin – hetkien, ajatusten, olemassaolon, maailmoiden runsautta.

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut.

Niin. Ehkä maailmat alkavat hetkistä, joskus sattumanvaraisistakin. Vaikka 1950-luvun lopusta, lumisateesta ja nuoresta lakkipäisestä pojasta, Visasta. Juuri nähdystä elokuvasta, siitä miten poika äkkiä tuntee halua maalata, kertoa, miten mielessä herää päihdyttävä ajatus: minulla on tässä maailmassa aivan erityinen tehtävä.

Maailmat alkavat, kasvavat. Ja ihminen etsii itseään, itsestään ja ajastaan, ihmisistä ympärillään ja maailmoista, pala palalta, ehkä tohtii myös ihmetellä, kysyä, olla tietämättä ja jos, niin hyvä niin. Sitä se on, elämä, eikö olekin, itsen etsimistä maailmoista ja tämän kaiken loputonta ihmettelyä, ehkä myös väistämätöntä ulkopuolisuutta, mahdottomuutta kuulua ihan kokonaan joukkoon. 

Visa makasi täkin alla ja ajatukset tulivat ja menivät, pilvien lailla. Hän oli syntynyt tähän maailmaan ja hänelle oli annettu elämä. Hän keräsi matkan varrelta mitä löysi, kokosi siitä itsensä. Hän etsi kaikkea minkä tunsi omakseen, kokosi maailmalle hajonnutta palapeliä. Koskaan ei tiennyt mistä seuraava pala löytyisi, mutta jokaisen palan myötä hän koki riemua, tunsi kuinka se loksahti paikalleen, löysi pienen ja tärkeän paikkansa hänen sisältään.

Ajattelen ihmisiä, joita Visa kohtaa, heidän merkityksiään, sitä miten me kaikki kohtaamme elämässämme monia ihmisiä, monia sellaisiakin jotka meiltä myöhemmin katoavat mutta jotka silti jollakin tavalla meihin myös jäävät. Ajattelen sitäkin, että olemme ehkä kaikki täynnä keskenjääneitä kertomuksia, joista myöhemmin koetamme saada valmiita – koetamme, kunnes ehkä ymmärrämme, että valmista ei tulekaan tai että valmista olikin jo, niin valmista kuin voi olla.

Tyhjyyden kammo. Eikö jokainen joudu kohtaamaan sen tunteen, väistämättä, ainakin se joka tekee taidetta. Eikö ihminen näe kovasti vaivaa peittääkseen tyhjyyden kammon, kutoo verkon ympärille, ompelee piiloon sen mitä ei kestä katsoa.

Ajattelen myös taidetta ja taiteenfilosofiaa, sitä minkälaisia oppeja taidetta ympäröimään mahtuu vai mahtuuko, sitä että taide on etsimistä, aina, ja sitäkin että sen pitää etsiä oma tiensä kaikista tarjolla olevista opeista huolimatta, kerta toisensa jälkeen, koska vain sillä tavalla se voi olla taidetta, aitoa ja rehellistä, etsimistä. Ajattelen, että meidän kaikkien on etsittävä palaset siihen mitä olemme ja mitä elämässämme teemme ja koetettava koota niistä itsemme ja oman elämämme näköinen kokonaisuus. Että meillä kaikilla on monta opettajaa ja silti juuri se oma etsimisen tiemme, riippumatta siitä mitä me teemme ja etsimme.

Visa tunsi, ettei maalaaminen ollut enää uuden luomista vaan pikemminkin vanhan paljastamista, sumun maalaamista pois maiseman edestä, näkyväksi tekemistä.

Kun suljen kirjan, minussa on hieman epämääräistä, muotoaan hakevaa melankoliaa. Haikeutta, jossa viipyilee elämän pienuus ja suuruus, ajan väistämätön kiitävyys, sekin että ihmisen elämä on ehkä väistämättä pohjimmiltaan yksinäistä, koska kukaan toinen ei elä samaa elämää kuin ihminen itse.

Nyt, kirjoittaessani, ulkona paistaa talviaurinko, maisemassa on kirkasta valkeutta. On kaunista, mutta kaipaisin silti pilviä, lumihiutaleiden hiljaista putoilua. Tuntuu, että sellainen maisema olisi oikea juuri nyt. Talvipäivä on kuitenkin lyhyt, aurinko pakenee jo, ja lumen ylle lankeaa pian hämärä, ehkä käärin haikeuteni siihen.


Mistä maailmat alkavat? Minne ihminen lähtee, lähteekö minnekään? 
Mikä on tämä matka, jolla on elämän nimi?

Olet lintu ja lentelet, et takerru, kokeilet...

Lentele. Älä takerru. Kokeile. Maailmat alkavat.


**** 

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Romaani, 301 s. Otava, 2017.


Suosittelen lempeän melankolian ja taiteilijaromaanien ystäville, joille kirjallisuuden lukeminen on myös ihmisenä olemisen mietiskelyä ja hieman haikeaakin ihmettelyä.


7 kommenttia:

  1. Mulla on tää just kesken, joten jutellaan tästä myöhemmin. Luulen, että puhetta piisaa. (en lukenut vielä tekstiäsi, koska mietin paria juttua ja pitelen niitä nyt vaikutteista vapaina)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, jopas sattui, ja nyt en kyllä malta odottaa mitä tästä tuumailet ja mitä siellä pitelet :) Vaikutteista vapaana pääsin itsekin tätä onneksi lukemaan, nopsasti sain kirjan kirjastosta. Palataan ja kiitos kun piipahdit <3

      Poista
  2. Minä olen just miettimässä tarttuako kirjaan nyt heti vai vasta ajan päästä - haluan Ompun tavoin lukea romaanin kaikista vaikutteista vapaana pidättäydyin minäkin lukemasta tekstiäsi vielä... Palajan! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sana hypähti lauseen keskeltä lentoon, eli: haluan Ompun tavoin lukea romaanin kaikista vaikutteista vapaana, joten pidättäydyin minäkin lukemasta tekstiäsi vielä... Palajan! <3

      Poista
    2. Kaisa Reetta, on ihanaa lukea kirjoja joskus myös puhtain, vaikutteista vapain mielin, etukäteistiedoilla kun on aina puolensa ja puolensa... Kiitos kun piipahdit, jään odottelemaan mietteitäsi tästä <3

      Poista
  3. Katja, tiedätkin jo, että tämä ei minuun oikein iskenyt. Kun kirjoitat tämän kirjan teemoista, niin sanasi kuulostavat hyvältä ja toivon, että olisin voinut kokea Haahtelan romaanin sillä tapaa kuin sinä. Ehkä juuri tuo, mistä kirjoitit, että taiteen tehtävä on etsiä uutta, niin siinä Missä maailmat alkavat ei minun luennassani onnistunut. Toisaalta sitten, miten mikään voisi enää uutta olla.

    Myös tuo mitä sanot elämämme ihmisistä. Odotin, että se yks tyyppi sieltä Italiasta (tiedät varmaan, ketä tarkoitin) olisi jotenkin noussut kertomuksen myöhemmässä vaiheessa, mutta niin ei tapahtunut, vaan ko. henkilö jäi lähinnä kuriositeetiksi.

    Oletko Katja lukenut sen Tule risteykseen seitsemältä? Se kiinnostaisi mua nyt. Kirjan nimessä jo on jotain kiehtovaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä jäin sinun kirjoituksesi luettuasi miettimään sitäkin, että ehkä on niin, että tiettyjen kirjailijoiden teoksia lähestyy jotenkin myönteisin odotuksin ja myös lukee niitä sitten eri tavalla kuin joidenkin toisten. Tai siis että minä lähestyn, eipäs nyt taas yleistetä. Tämähän nimittäin on vähän erilainen Haahtela kuin ne, jotka olen aiemmin häneltä lukenut - taisinkin siellä sinulle jo sanoa, että Haahtelalta on tottunut lukemaan tiiviimpää ja samalla tiheämpää tekstiä kuin tässä nyt on. Mutta en tiedä, kyllä minä tästä kovasti pidin joka tapauksessa, johtui se sitten niistä odotuksista tai ihan vaan kirjasta itsestään. Pientä turhahkoakin runsautta tässä toki on, mutta muuten kyllä pidän tätä kauniina ja aiheiltaan puhuttelevana.

      Tuo, että taiteen tehtävänä on etsiä uutta, on oikeastaan paradoksi, koska kuten sanot, miten mikään voisi enää uutta olla. On vain uusia toisintoja samoista asioista, kuten olemme joskus taannoinkin tainneet todeta.

      Siellä Italiassa ja koko teoksessa oli kaiken kaikkiaan aika paljon tyyppejä, ja minulle se näyttäytyi monelta osin juuri kohtaamisten ohikiitävyytenä - siten, että kohtaamme elämässämme monia ihmisiä, jotka usein katoavat meiltä jo hyvin pian mutta jättävät ehkä silti jäljen. Varmaan kyllä sitäkin tiettyä tyyppiä olisi voinut teoksessa myös syventää.

      Tuo Tule risteykseen seitsemältä on niitä Haahteloita, joita en ole vielä lukenut. Nimessä on tosiaan tosi hieno kuiskutus :) Tarrataanpa siihen!

      Kiitos Omppu!

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!