Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus (2016)

Aloitin Hannu Mäkelän viisiosaisen muistelmasarjan väärästä päästä: luin ensimmäiseksi viimeisen. Nurinkurinen lukeminen ei ainakaan kaltaistani lukijaa kuitenkaan ollenkaan haittaa, omaelämäkerrallisen kerronnan kiinnostavuus kun on minusta muualla kuin sen mahdollisessa kronologisuudessa ja – niin – jos tarkkoja ollaan, niin tuon kronologisuuden mahdollisuuden voi tietysti itsessäänkin aika perustellusti kyseenalaistaa. Eihän ihminen kai pohjimmiltaan edes kykene muistelemaan elämäänsä suorana linjana alusta loppuun, vaan eri hetkien muistot kerrostuvat keskenään kaiken aikaa ja sävyttyvät myös nykyhetkellä ja tulevaisuudellakin. No niin, näköjään taas karkaan vähän harhapoluille heti alkuunsa tai ei, ei nyt niinkään, sillä taisihan tämä ajatus myös tuolla Mäkelän muistelmissa todentua. Mutta niin, lähinnä piti sanoa, että nurinkurin aloitin ja sillä hyvä. Niin ja juu, tietysti tähän tarttumiseen innoitti myös tämän keskeinen aiheisto, kirjailijaelämä.

Erilaisia muistelmia ja niiden lähisukulaisia on tietenkin kirjoitettu jo iät ja ajat, ja kirjailijan oma elämä ja kokemusmaailma ovat sekoittuneet fiktioonkin tavalla tai toisella likipitäen aina. Viime vuosina omaelämäkerrallisuus näyttää kuitenkin kokeneen jonkinlaisen uuden tulemisen ja nousun. Minua(kin) tämä ilmiö kiinnostaa ja kiehtoo niin kirjallisuusmaailman ilmiönä kuin kirjoittamisen tapana – sekä ennen että nyt. Erilaisilla kirjailijan omaan elämään perustuvilla kertomuksilla on tällä hetkellä selvästi tilausta ja kirjailijoilla myös halua ja tarvetta niitä kirjoittaa.

Onhan elämä ainoa minkä todella ihan itse omistan. Se kuuluu myös ammattiini: oma elämä on jokaisen kirjailijan aiheena, tahtoipa hän tai ei. Juuri siitä ja vain siitä toden asioita voi kukin ammentaa; sitä tutkien ja muiden elämiä siihen verraten. Omat kokemukset voi toki muuttaa vaikka tähtien sodiksi tai kertomuksiksi kivikaudesta; mutta ainoa tieto joka on varmaa, tulee itsestä. Jos ei tunne itseään, miten voi tietää muustakaan, siitä mitä ja miten toiset ihmiset ajattelevat, tuntevat, kokevat, tekevät ja käyttäytyvät.

Syystä tai toisesta omasta elämästä kirjoittamista on kuitenkin usein taidettu pitää jotenkin vähempiarvoisena, vähemmän ”oikeana” kirjoittamisena kuin fiktion kirjoittamista, ja ainakin omasta puolestani iloitsen kyllä suuresti, jos tällaisesta ajattelutavasta aletaan hiljalleen päästä. Myös omaelämakerrallinen kirjoittaminen voi olla kirjoittamista isolla koolla ja synnyttää osaltaan monella tavalla hienoa ja antoisaa luettavaa. Kiehtovaa esimerkiksi juuri muistelmissa on, että ne tarjoavat meille yhden kokemuksen eletystä elämästä – tietysti siinä mittakaavassa kuin se meille lukijoina kuuluu.

Vapaus alkaa tammikuussa 1987, kun Mäkelä aloittaa elämänsä vapaana kirjailijana – takana on työ kustantamossa, edessä vapaus ja vapauden ilot ja huolet. Päivät saa kirjoittaa, mutta kääntöpuolena on toimeentulon epävarmuus. Eikä vapaa taiteilijaelämä ole aina helppoa. Se on vapautta kaikessa sen kauneudessa mutta samalla kipeydessä. Kirjoittaminen, se tärkein, silti kantaa.

Mikään ei voita sitä tunnetta kun uskoo saaneensa edes lauseen pari sellaisiksi, että ne kehtaa tunnustaa omakseen tuon pienen hetken. Sitten se hetki aina katoaa eikä sitä iloa enää tavoita kun kirja on valmis. Mutta luovan työn vapaus on kirjoittaessa totta. Kaikki muu on sitten muuta.

Ja kyllä, tietenkin minua kiinnostaa lukea ennen kaikkea kirjoittamisesta. Siitä miten aiheet löytyvät ja kertomukset syntyvät, miten kirjailijan työ on myös jatkuvaa epävarmuutta, miten se on valoa ja paloa mutta myös sitä, että tehty työ ei aina juuri missään näy tai että se haukutaan kritiikeissä lyttyyn, miten kirjailijan ideat joskus ovat myös ajalleen vääriä, niin, miten vaikeaa kirjoittaminen ja kirjailijana oleminen toisaalta on, mutta miten se sittenkin on myös aitoa työn iloa.

Mikä tulee olemaan kulloisenkin työn alla olevan kirjan merkitys muille, sitä ei tekijä itse voi koskaan tietää. Mutta pelkkä työn ilo käsillä olevasta teoksesta saa riittää, se on puhdasta ja työn aikana suurimmillaan. Kun kirja valmistuu, se katoaa itseltä. Sitten on ryhdyttävä taas johonkin uuteen, koska mitään muuta ei kirjailija voi. Näin tuntuu käyvän aina hamaan loppuun saakka.

Ja minulle, L. Onervan ja Eino Leinon ihailijalle, on tietysti erityisen hienoa lukea Mäkelän työskentelystä Onerva-ja Leino-teostensa äärellä – siitä, miten hän on päätynyt kirjoittamaan muun muassa Mestarin, Nallen ja Mopen ja Onnen maan ja toimittamaan Onervan runoista uusia kokoelmia, muun muassa Liekkisydämen. Oi Onerva, oi Leino ja oi Onerva ja Leino.

Kirjallisuusalaa monesta näkökulmasta nähneenä Mäkelällä on asiantuntemusta ja kokemusta pohtia myös sen epäkohtia. Sen toki tällainen maallikompikin näkee, että esim. Finlandia-humussa on kyse koko lailla puhtaasti kaupan edistämisestä, mutta on silti mielenkiintoista lukea myös Mäkelän ajatuksia palkinnon ympäriltä – eikä vähiten siksi, että hän sen vuonna 1995 itsekin Mestarillaan voitti:

Tuona jouluna moni saa myös lahjapaketin, jonka sisällä on kirjani. Ei siksi että se on kiinnostava, vaan siksi että se on voittaja.

Niin, hienoisesta inhorealismistaan huolimatta tuossakin ajatuksessa on varmastikin totuuden siemen. Voittaja on helppo lahjapakettiin valita, ja vaikka osa ostajista varmasti valitsee kirjan aidosti sen kiinnostavuuden vuoksi, osa valitsee sen juuri siksi, että se sattuu olemaan se voittaja (mikä ei tietenkään merkitse, etteikö kirja voisi olla myös kiinnostava, mutta silti). Mikäpä siinä, on aina hyvä että kirjallisuus myy edes jollakin tavalla, mutta eihän se tietysti kirjallisuudelle noin niin kuin yleisesti ottaen ihan reilua ole, että humu ja myynti keskittyvät vain muutamiin esille nostettuihin teoksiin. (Ja ettei nyt tule väärinkäsityksiä, niin suon kyllä sen palkinnon kulloisellekin voittajalle. On periaatteessa hienoa, että kirjallisuutta palkitaan ja juhlitaan, mutta ilmeisesti jotenkin myötäsyntyisen kerettiläisenä en voi olla näkemättä myös palkintohumun epäkohtia.)

Finlandia-palkinnon ohella Mäkelä kritisoi muun muassa maamme kirjallisuuskritiikin tilaa – sitä, miten Helsingin Sanomien kriitikot kirjoittavat mitä kirjoittavat ja miten muut sitten näitä kirjoituksia myötäilevät. Itse en Helsingin Sanomia juuri lue, joten nimenomaisesti sen kritiikkejä vaikutuksineen en nyt tässä itse kommentoi, mutta yleisesti ottaen lienee kyllä juuri niin, että parempiakin aikoja on kirjallisuuskritiikkimme nähnyt. Kriitikkoja en tästä kuitenkaan yksinomaan syyttäisi, vaan ylipäätään maailmamme yleistä mentaliteettia. Kriitikot – samoin kuin esim. kustantajat – toimivat yhteisessä maailmassamme, jota kovasti ohjailee yksi taikasana: raha. Kriitikolla voi olla – ja varmasti usein on – myös aitoa paloa, mutta minkäs teet jos kukaan ei kritiikkejä osta tai jos kriitikki on ahdettava muutamaan sanaan tai jos sama kritiikki on annettava kertakorvauksella useampaan lehteen. Sitäkin kyllä tietysti näkee, että kritiikki on suunnilleen yhtä kuin juonireferaatti. Ja sitähän se tietysti ei ole. No niin, tämä tästä.

Mäkelä pohtii teoksessaan myös kirjailijan oikeutta kirjoittaa toisista ihmisistä – aihetta, johon jokainen omaelämäkerturi tai omaa elämäänsä muuten kirjoittamisensa materiaalina käyttävä kirjailija tavalla tai toisella törmännee. Esim. Karl Ove Knausgårdin taistelot lähipiirinsä kanssa ovat tainneet aika lailla siellä Norjan puolella myös kuohautella. Mäkelä on ainakin tässä teoksessaan toisia kohtaan nähdäkseni hyvin diskreetti, eikä juuri tuo esiin esim. avioliittojensa mahdollisia ongelmakohtia. Vähän vaikeitakin kysymyksiä nämä aina ovat, mutta kyllähän se niin on, että toisten, tunnistettavien ihmisten yksityisasioilla repostelu ei varsinaisesti kuulu kirjailijan (eikä sitä myöten lukijankaan) oikeuksiin. Kuten Mäkelä sanoo, [i]tsensä saanee ristiinnaulita, muita ei.

Suosittelen Mäkelän teosta lämpimästi lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita kirjailijaelämästä, kirjoittamisesta, kirjallisuusmaailman kiemuroista ja – tietenkin – oman elämän kertomisesta sanoiksi. Mäkelän kerronta on soljuvaa ja helposti lähestyttävää ja Vapaus monella tavalla kiehtova kurkistus vapaaseen kirjailijaelämään kaikessa sen hyvässä ja pahassa. Itse taidan lukea Mäkelän muistelmista seuraavaksi nelosen, Otavan ajan, niin nurinkurisuuteni pysyy hyvässä järjestyksessä (ei vaan, oikeasti en malta odottaa mitä Mäkelä kustantamoajoistaan kertoo).

Lopuksi siteeraan teoksesta vielä yhden mielimietteeni:

Kirjailijalla on vain kaksi tehtävää: kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä. Pitää vain jatkaa kulkuaan eteenpäin sinne, minne nenä eli oma vaisto näyttää.

*****

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus. 447 s. Tammi, 2016.