perjantai 22. toukokuuta 2015

Juhani Aho: Helsinkiin (1889)


Kirjatietoja on, mutta ei elämän kokemusta rahtuakaan.
Ei, Antti! Nuoruudestaan nauttia pitää ja elää maailmassa mukana.
Täällä voi olla helvetin hauskaa, kun vaan sattuu hyvään seuraan.


Voi Antti. Niin paljon olen jo kuullut sinusta, 1800-luvun lopun kauniskasvoisesta kuopiolaisnuorukaisesta, joka ylioppilaaksi kirjoitettuaan lähtee matkaamaan kohti Helsinkiä, sen suurta ja avaraa maailmaa. Muistan kyllä itsekin ne ajat, satakunta vuotta myöhemmin tosin – lähtemisen uutta lupaavat hetket ja sen miten ihmeellistä oli äkkiä olla maailmassa niin eri tavalla kuin ennen. Tiedäthän, on asioita jotka eivät muutu: lähtemisen hurma ja hämmennys pysyy. Ja onhan se käännekohta, ylioppilaaksi pääseminen, on. (Minä en kuitenkaan lähtenyt Helsinkiin. Enkä omalla matkallani juonut itseäni humalaan, en. Tai no, ehkä se riippuu siitä miten sen matkan ajattelee...)




Oma kirjani, SKS:n painos vuodelta 1997.
Sisältää myös Pirjo Lyytikäisen kirjoittaman esipuheen 
ja kaksi aikalaisarvostelua.


Mutta sinä, niin. Mitä minun pitäisi sinusta ajatella? En voi olla tuntematta sinua kohtaan tiettyä lämmintä hellyyttä, vaikka sinä oletkin niin – no, raivostuttava. Minä näen sinut, kyllä: sinä olet soma siloposkinen nuorukainen, joka turhaan tavoittelee olemukseensa varmaa, vapautunutta rentoutta ja saa ehkä aikaan vain kömpelöä töykeyttä. Voi sinua, nuorta ja nurinkurista.

Minä olen jo niin vanha, että voisin oikeastaan olla äitisi. Se hellä ja hieman hätäilevä, se joka huolehtii ja sanoo, että pane sinä palttoosi kiinni, ja antaa sinulle vaivihkaa vähistä rahoistaan. Ja ehkä minä ajattelenkin niin kuin äitisi, ajattelen että nyt hän menee, lähtee ulos suureen maailmaan, kukatiesi minkälaisia kohtaloita kokemaan! Ehkä juuri siksi minä katsonkin sinua niin lempeästi, kaikesta keskenkasvuisuudestasi ja erehtyväisyydestäsi huolimatta. Tai niin, ehkä sittenkin siksi, että muistan kyllä itsekin olleeni nuori, sen kuinka rinnassa kaikesta hämmentyneisyydestäkin huolimatta  hyppäsi riemun tunne päällepäin, riippumattomuus riipasi mukaansa ja tuntui siltä kuin elämä vasta nyt olisi oikein irtautunut luistamaan. Niin, ehkä katseeseeni vaikuttaa kumpikin, kaikki nämä kerrokset. Sellaisiahan lukijat ovat, kerroksisia.

Kyllä, lempeästi minä sinua katson, sillä vaikka sinä oletkin sitä hyväosaista etuoikeutettujen joukkoa, niitä hieman laiskoja ja huikentelevaisia jotka eivät puhtaasta oppimisen ilosta ehkä mitään tiedä, ja asetut siksi kantamaan myös jotakin joka tekee sinusta sittenkin jonkinlaisen antihurmurin, minä näen sinussa ennen kaikkea nuoruuden – niin, itseään maailmasta etsivän nuorukaisen mielen ja voi, minä tiedän ettei se aina ole helppoa: olla nuori ja oikeanlainen ja kuulua maailmaan. Sekö se juuri saakin sinut tekemään väärin, olemaan piittaamaton ja ylenkatseinen, sekö, kaikki se epävarmuus ja sittenkin halu olla kuin olisi varma?

Painokseni esipuheen kirjoittanut Pirjo Lyytikäinen sanoo, että sinut on kirjoitettu herättämään lukijassasi vastenmielisyyttä. Hän sanoo kuitenkin niinkin, että aikalaislukijoiden naturalistisen kylmäksi ja inhorealistiseksi kokema kerronta ei nykylukijan silmissä ole enää samanlaista, vaan nyt sinussa on oikeastaan jo jotakin huvittavaa ja koko tarinassa myös nautittavaa ajan patinaa. Minulle maailma ympärilläsi onkin ennen kaikkea tuulahdus mennyttä, sitä sadan vuoden takaista maailmaa jossa kaikkine sen puutteineenkin niin mielelläni viivähtelen ja sinä, niin, sinä olet kaikessa rappioylioppilaan erehtyväisyydessäsikin ennen kaikkea surullisensävyinen askeltaja aikuistumisen vaikealla kynnyksellä.

Niin, luulen että suhtaudun sinuun lempeämmin kuin kirjoittajasi aikoinaan: tunnistan kyllä virheesi enkä niitä sinulle soisi (vaikka toisaalta, ilman niitä koko kertomus sinusta olisi toisenlainen), ja jos nyt olisit tässä, saattaisin hyvinkin sanoa sinulle muutaman valitun sanan – sanan joissa ehkä sekoittuisivat toisiinsa kahdenkymmenen vuoden takainen ja tämänhetkinen minäni. Mutta niin, ehkä on niinkin, että tässä iässä jo väistämättä tuntee myös tiettyä hymähtelevää lämpöä, kun juuri ylioppilaaksi päässyt nuorukainen tahtoo näyttää, ett’ei hän ole nuori eikä kokematon. Hän on jo mies. (Sen sijaan se, että sinä rakkaudessa petyttyäsi tahdot olla Don Juan, herättää lämpöä huomattavasti vähemmän. Niin, mitähän olisinkaan ajatellut sinusta joskus kauan sitten, jos olisit sattunut Don Juanina kohdalle...)

Ja ei, et sinä ole puhtoinen. Kaikkea muuta. Sinussa on tympeää ylenkatsetta ja perusteetonta paremmuudentunnetta (jotka tosin luultavasti pyrkivät vain peittämään pohjatonta epävarmuutta niiden takana) ja kyllä, raivostuttavaa uskoa oman aseman myötäsyntyiseen oikeutukseen. Ympärillesi rakentuukin myös yhteiskunnallinen juonne, kun sinä edustat sitä varakkaampaa ja ns. ”parempaa” väkeä, jonka arvot ovat enemmän tai vähemmän keikallaan, kun taas esimerkiksi tuikikunnollinen toverisi Pekka on kunnollinen puurtaja. Myös muut näköpiirissäsi ohimennen vilahtelevat talonpoikaisylioppilaat ovat mallikelpoisia ahertajia: köyhemmät ja vaatimattomammat lähtökohdat ovat antaneet heille sinnikkyyttä ja kyvyn arvostaa saamiaan uusia mahdollisuuksia. Niin: ns. sivistyneistön ja rahvaan lapsien kautta Aho ottaa sinun tarinassasi kantaa niin kielikysymykseen kuin erilaisten lähtökohtien tarjoamiin erilaisiin mahdollisuuksiin. Sinun osasi on valitettavasti olla se, joka ei näissä asioissa juurikaan saa sympatioita.
 
Helsinkiin kertoo siis matkastasi Kuopiosta Helsinkiin – matkasta, joka on sekä kehon että mielen siirtymistä uuteen paikkaan ja maailmaan. Ensin on laiva ja laivalla sikareita ja ryyppyjä, sillä niilläpä sitä kasvetaan kohti aikuisuutta. Humala siivittää siirtymää, tekee siitä vuoroin pehmeän ja vuoroin krapulaisen kivistävän. Niin, sinä olet lähtenyt puhtaasta ja viattomasta pikkukaupungista kohti suurta ja turmeltunutta maailmaa, isoa ja kiivasta pääkaupunkia ja kyllä, sinä odotat sitä, uutta kaupunkia ja uutta elämää, odotat vaikka samalla sinä epäröit, epäröit ja pelkäät, ja hetkittäin ehkä myös melkein kaipaat kotiin. Mutta onhan sinulla Kalle, niin, esikuva jonka kaltaiseksi kai tahdot tulla: mieheksi joka on rento ja vapaa ja elää mielensä mukaan.


Ja Helsinki, oi niin, ihana ihmeellinen Helsinki, se kangastaa sinun edessäsi 

tummanpunaisena, samettisohvaisena huoneena, josta lähti hurmaava parfyymi, jossa oli salainen puolihämärä, jossa liikkui väljävaatteisia olennoita, mitkä ihan lähellä tunkivat, istuutuivat polvelle, kietoivat käden kaulaan ja toisella soittivat pianoa, johon lauloivat kevyttä, hehkuvata säveltä...  


Niin Antti, sellaisia sinä ajattelet ja minä ajattelen sinua ja erästä toista kirjaa jota myös olen juuri lueskellut ja aikaa jossa sinä elit ja kaikkea sitä mitä tuohon kuvajaiseesi liittyy. Ja sitä, että kotona Kuopiossa on Alma, puhdas ja ihana rakastettu, joka kuitenkin on särkenyt sinun sydämesi... Sillä kuusi vuotta vanhemmalle Almalle sinä olet vain kokematon nuorukainen, joka ei rakkaudesta tiedä. (Niin, tiedätkö? Käsi sydämellä Antti, tiedätkö?)

Laivan jälkeen sinä astut junaan ja niin, se kiitää ja kiitää ja kiitää sillä kiihkeä on se kaupunki johon se sinut vie... Välillä juna on kuin ohjaton, hurjistunut hevonen, ja silloin sinua jo hirvittää, tuntuu kuin veturillakin olisi tieto jostain vaarasta, koska se yhtämittaa vihelsi ja välistä niin valittavasti ja surkealla soinnulla kuin olisi ollut hätä ihan jalkain alla. Ehkä se tietääkin, Ahon kirjoittamat veturit saattavat olla arvaamattoman viisaita.


Ja siinä, siinä se lopulta on, tulinen, loimottava Helsinki, 
ja sinä aloitat uuden ihmeellisen elämäsi juopuneena, 
punaisia samettisohvahuoneita kohti matkaten... 
Sillä sen muun, niin, senhän ehtii kyllä.


O. Relander moittii aikalaisarvostelussaan (Valvoja 1890) Ahoa siitä, ettei hän kertonut elämästäsi enempää, vaan jätti kertomatta kaiken mitä tapahtui sen jälkeen, kun olit sanonut ajurille osoitteen. Minä en moiti, sillä juuri kertomatta jättäminen kertoo kaiken, sellaisena kuin lukija sen näkee ja ymmärtää.


Niin: sinne sinä menet, kaupungin hämärään.


Ja melkein huumaukseen saattoi hänet se, kun hän ajatteli 
ett’ei ole estämässä enää mikään, että kohta on ulottuva ottamaan ja saava syliinsä sulkea 
– niin pian kuin vaan kätensä ojentaa ja tarttuu kiinni.


Ja jos joskus taas satut tulemaan vastaan, saatan kysyä sinulta millaista se oli,
nuorukaisen elämä kaupungin tulissa.


 **********


PS. Tämä kaupungin kiihkeyttä loimutteleva teos piirtää 
ruksin kirjankansibingon kohtaan kaupunki.



 **********


PS2. Antti, minä olisin kyllä tahtonut nähdä sen, sinun nuoruutesi aikaisen Helsingin.
Olisin tahtonut olla siellä, kulkea katukiveyksillä helmaani kannatellen.
Ehkä istahtaa kahvilaan, tilata teetä ja leivonnaisen ja hengittää sitä,
sinun aikaasi joka silloin oli vasta ohikiitävää nykyhetkeä...


9 kommenttia:

  1. Minustakin olisi ihanaa elää entisajan kaupungissa :) Nyt voi nähdä vain kuvista ja videoista millaista sata vuotta sitten on ollut, mutta olla oikeasti paikalla katselemassa ihmisten elämää minäkin vuosisatana...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Pearl Clover! Ja sanopa muuta, kunpa saisikin oikeasti olla siellä jossakin ajan toisessa hetkessä, katsella ja kuulostella oman aikansa ihmisiä... Onneksi on sentään näitä kirjoja, joiden äärellä voi tehdä kiehtovia aikamatkoja yksi toisensa jälkeen... Sitten kun se aikakonekin aikanaan keksitään, niin hypätään kyytiin :)

      Poista
  2. Voi kun kirjoitit kauniisti. Sain kulkea pienen matkan Antin mukana Helsingissä 1800-luvun loppupuolella. Tällainen historian ystävä nauttii vanhan ajan tunnelmasta. Kiitos :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Mai! Antti kyllä vie mukanaan aikamatkalle, ehkä monellakin tavalla. 1800-luvun lopun Helsinki olisi ollut hienoa nähdä, mutta onhan sentään nämä vanhat ihanat kirjat ja niiden hienot, historiaa havisevat maailmat. Täällä toinen historian ystävä, jota etenkin juuri tuo aika, sadan vuoden takainen vuosisadanvaihde niin kiehtoo...

      Poista
  3. Voi miten riemastuttavaa, voi miten tarkkanäköistä ja ihastuttavaa on, kun luet tätä teosta äitikatseen kautta. Sinun kirjoituksessasi Antti löytää lempeän sylin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellainen pieni poika poloinen se Antti-raasu vasta on... Toivoisin, että voisin silittää poskea ja sanoa muutamia viisaita sanoja, mutta luulen että jos koettaisin hän ei antaisi. Tuiskahtaisi vain ja menisi menojaan. Semmoista kai se on, kasvaminen. Mutta jospa hänestä sentään sittenkin kasvoi kelpo mies... Sellainen, joka oppi katsomaan maailmaa myös laajemmin kuin vain omasta näkökulmastaan.

      Kiitos kommentistasi!

      Poista
  4. Katja, sinä sait minussa taas aikaan sen tunteen, että näitä ihania omia klassikkokirjailijoitamme ei saa unohtaa! Siksi päätin tänä kesänä lukea ainakin kolme suomalaista klassikkokirjaa -yhden jokaisena kesäkuukautena.

    Voi, miten innostuneesti ja innostavasti taas tästäkin teoksesta kirjoitat, kiitos! <3

    VastaaPoista
  5. Katja, sinä sait minussa taas aikaan sen tunteen, että näitä ihania omia klassikkokirjailijoitamme ei saa unohtaa! Siksi päätin tänä kesänä lukea ainakin kolme suomalaista klassikkokirjaa -yhden jokaisena kesäkuukautena.

    Voi, miten innostuneesti ja innostavasti taas tästäkin teoksesta kirjoitat, kiitos! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ei, eihän, ei näitä saa unohtaa... Nämähän ovat aarteita, kirjallisuuden ihanaa historiahavinaa... Ja ihana on myös tuo aikomuksesi, odottelen ihastuneella innolla mitä kirjoja luet ja mitä niistä kirjoitat <3 Minunkin kesäni tulee olemaan kiehtovaa kirjallisuushistoriaa tulvillaan... Oi kesä ja kirjat!

      Kiitos kommentistasi!

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!