Niina Hakalahti: Sydänystävä (2014)

Niina Hakalahden Sydänystävä (2014) oli sekin yksi kovasti odottamistani syksyn uutuuksista – niitä, jotka kiirehdin varaamaan kirjastosta ensi tilassa. Olen lukenut kaikki Hakalahden aikaisemmat romaanit – Hengenahdistuksen (2004), Uimataidon (2008) ja Aavasaksan (2010) – ja jokaisen kohdalla olen aidosti ihaillut hänen taitoaan kirjoittaa samaan aikaan sekä mukavan kepeästi että ihanan syvällisesti: Hakalahden ”kepeys” on sellaista sanojen vaivatonta soljuvuutta ja konstailemattomuutta, joka kuitenkin samalla kantaa mukanaan myös tarinan syvää ja ajatuksekasta täyteläisyyttä.

 

Kiitos kirjastolle!

Tämä teos, Sydänystävä, oli minulle kuitenkin yllättävän vaikea. Sen lukeminen eteni hyvin hitaasti, mutta tällä kertaa hitaus ei johtunut halusta viipyillä, vaan hankaluudesta asettua tarinan ja sen sanojen taajuudelle. Hakalahdelle uskollisena halusin kuitenkin lukea tämänkin hänen teoksensa loppuun, antaa tälle aikaani. Ajatella, mitä hän tahtoo sanoa. 

Sydänystävä on kertomus kahdesta naisesta, Minnasta ja Kaisasta, jotka ovat olleet sydänystäviä lapsesta asti. Naiset ovat kasvaneet toisiinsa kiinni, kulkeneet läpi elämänsä Kahden Tytön Kerhossa. Nyt he ovat molemmat äidinkielenopettajia ja vaimoja, ja heillä on yläasteikäiset pojat, joista toinen syntyi torstaina ja toinen sunnuntaina – Kaisan poika Eetu muutamaa päivää ennen Minnan Leeviä, vaikka lasketut ajat olivatkin toisinpäin. Myös mielipiteet ovat aina pyrkineet kulkemaan samaan tahtiin: lapsena ei tykätty kouluruuasta, ja aikuisina hiihdetään vain puusuksilla. ”Näin me, kaisajaminna, minnajakaisa, kaksi lapsuudenystävää ja äidinkielenopettajaa, sulkeuduimme omaan maailmaamme---” Yhteinen tahti kuitenkin rakoilee, koska Kaisa tuntuu aina ehtivän edelle.

Ja pinnan alla kuohuu, kaiketi molemmin puolin. Sydänystävyys ei olekaan vain onnea, vaan se on myös särkyä ja ahdistusta. Kateutta ja päsmäröintiä, halua mitätöidä toisen itseys tai varastaa se toiselta pois, itselle. Epärehellisyyttä, itsensä peittelemistä. Siis todella tuskallista ja raadollista, kuin ei ystävyyttä ensinkään. Miksi näin? Miksi ystävyys on tällaista? Siksikö, että ”ystävyydessä tärkeää on juuri intensiteetin säätely”, mutta juuri sen kohdalla on menty mönkään – intensiteetti on ollut aivan liian vahva, tukahduttava?

Kyllä, tämäkin teos on syvä: se sisältää runsaasti tärkeitä ajatuksia ja elämän kipupisteitä. Hakalahti on kirjoittanut Sydänystäväänsä paitsi ystävyyttä, myös parisuhdetta, vanhemmuutta ja vanhenevan äidin tyttärenä olemista – juuri sitä aikuisen naisen vaateliasta elämää, joka välillä on aivan liian ruuhkaista ja rosoista. Minnalla ei tosiaankaan ole helppoa: sydänystävä on vaiva ja vastus, mies melkeinpä samaten, poikakin vähän hankala. Ja niin, äitikin dementoituu. Tarinaan mahtuu jälleen myös hienoja oivalluksia ja kiteytyksiä, viisaita havaintoja naisen elämästä. Kuten vaikkapa tämä: ”Miten vähän sitä tiesikään toisten ihmisten taakoista.” Omat taakat niskassaan on toisinaan (vai usein?) vaikea nähdä myös ne toisten hartioita painavat lastit.

Mutkattomaan kerrontaan kietaistuja syviä ajatuksia siis jälleen kerran, juuri sitä mistä olen Hakalahden teoksissa aina niin pitänyt. Miksi tämä lukukokemus sitten oli tällainen, hankala ja vähän vastahankainen? En oikein tiedä. Lukiessani mietin, mitä on tapahtunut: Olenko minä muuttunut vai kirjoittaja? Vai molemmat? En osaa sanoa, onko Hakalahden kerronta tässä jotenkin toisenlaista kuin hänen aikaisemmissa teoksissaan – niiden lukemisesta on jo liiaksi aikaa, että voisin niitä tässä hetkessä tällä tavoin verraten tarkastella.

Saattaa olla, että hetki tämän lukemiseen oli vain väärä. Olen lukenut viime aikoina toisenlaisia kirjoja, enimmäkseen vanhoja ja/tai lyyrisiä. Arkinen mutkattomuus ei puhutellut juuri nyt, ei vaikka se olikin monien hyvien ajatusten täyteistä. Tällaistakin lukeminen toisinaan on: hieman vääriä hetkiä. Olen silti iloinen tästä teoksesta. En olisi lukenut tätä loppuun, ellei tämä olisi ollut minulle lukemisen arvoinen.

En myöskään sano, etten pitänyt tästä – ei sekään olisi totta. Lukeminen oli vain juuri nyt jotenkin vaivalloista: en värähdellyt samaan tahtiin Hakalahden sanojen kanssa. Mutta niin, eiväthän sydänystävätkään aina toisiaan ymmärrä, kuinka sitten kirjoittajat ja lukijat. Aina ei kohdata, mutta onneksi asioita voi puida ja pyöritellä. Sitä paitsi: lukukokemus voi olla hyvinkin antoisa myös silloin, kun se ei ole silkkaa hurmiota. Niin ehkä nytkin.

Luulen, että pulmakohtani oli tässä ennen kaikkea se, etten löytänyt teoksesta ketään, johon olisin todella voinut samaistua tai jonka roolia olisin voinut lukiessani leikisti esittää. En osannut samaistua Minnaan enkä Kaisaan, en edes sivuhenkilöihin. Tunsin olevani eksyksissä, haparoivani turhaan kohti jotakuta, jonka asemaan saisin itseni asettaa. Kärjistykset tuntuivat liian vahvoilta, ja vaikka niissä varmasti onkin vahvojen totuuksien perusta, ne tekivät henkilöistä minulle jotenkin etäisiä. Minnan elämässä oli kurjuutta jo liiaksikin, ja Kaisa oli kerta kaikkiaan kamala. Olen onnellinen, että minulla on sydänystäviä, joiden kanssa ei ole aivan näin vaikeaa, eipä ehkä vaikeaa ollenkaan. Hei vain teille rakkaat, jos satutte olemaan lukuetäisyydellä <3

Suosikkihahmoni kaiken keskellä oli ehkä itseään etsivä murrosikäinen Leevi. Hänessä oli nuoruuden tuskaa ja ristiriitaa, ja sellaisena myös jotakin hyvin totta ja aitoa. Ranteeseen tatuoidussa rauhanmerkissä ja anarkistiasenteessa on jotakin aika söpöä. Ikisuosikkini Hakalahden henkilöistä on silti edelleen Aavasaksan pieneen elämäänsä tyytyväinen Seppo.

********************

Niina Hakalahti: Sydänystävä. Romaani, 224 s. Karisto 2014.