Anna-Maria Isola & Esa Suominen: Suomalainen köyhyys (2016)

Kun työtön tekee päivän töitä, työmarkkinatuen maksaminen viivästyy ja hän miettii, millä rahalla maksaa lääkärimaksun. Itsensätyöllistäjistä liki kolmannes on köyhiä, koska työtä ei ole riittävästi mutta työtön työnhakijakaan ei voi ”yrittäjänä” olla eikä toimeentulotuella ole tarkoitus maksaa ”kannattamatonta yritystoimintaa”. Yhteiskunnan kelkasta pudonneella nuorella ei ole muuta tarttumapintaa kuin pelien virtuaalitodellisuus: ihmisten välisessä maailmassa hän ei ole merkityksellinen, siinä toisessa on. Terveysaseman lääkäri toteaa pitkäaikaissairaalle: Taidat olla vain työhaluton. Ja nainen, joka kuiskaa ystävälleen olevansa niin raukka etten uskalla edes tappaa itseäni, jätetään päivystyksessä oman onnensa nojaan. Kyllä, Suomalaisen köyhyyden (2016) kertomia ihmiskohtaloita tämän päivän Suomesta.

Yhteiskuntamme kovenee kaiken aikaa. Tuloerot kasvavat, kansa jaetaan menestyjiin ja syrjäytettyihin. Niillä, jotka pitävät käsissään vallan avaimia, ei juuri tunnu olevan aitoa poliittista tahtoa vähempiosaisten hyvinvoinnin lisäämiseksi. Päinvastoin, köyhältä halutaan viedä yhä enemmän. Tämä on maailma, jossa ratkaisevat ”kilpailukyky”, pääoma ja – jälleen – yhä enemmän myös se, millaiseen perheeseen on sattunut syntymään. Luokkaretkeily on jonkin aikaa ollut yhteiskunnassamme jossain määrin mahdollista, mutta nyt näyttää jälleen siltä, että se on taas entistä hankalampaa ja että köyhien lapset tulevat olemaan myös köyhiä aikuisia. Sosiaalinen tausta sanelee taas entistä herkemmin yksilön tulevaisuuden.

Taantuuko yhteiskunta, joka oli eräs niistä harvoista, joissa näkyvä köyhyys jo kerran pystyttiin miltei hävittämään, takaisin luokkayhteiskunnaksi?

Solidaarisuus- ja empatiavaje ovat päivän ilmiöitä. Mitäpä sitä köyhistä ja heikoista välittämään, ne ansaitsevat kohtalonsa koska ovat itse sen aiheuttaneet. Niin, työtön on työtön omasta syystään ja sairaskin varmaan sairastui tahallaan. Masentunutkin on ihan varmasti vain laiska. Luusereita ne ainakin ovat kaikki eikä minun verorahoillani loisia elätetä. Minä ansaitsen itse tämän kaiken, jonka olen omaa etevyyttäni itselleni saanut.

Kyllä: Suuren köyhyyskyselyn mukaan köyhyyttä pidetään ihmisen omana syynä.

Jo lapset jakavat toisensa sisä- ja ulkopiiriin. Sosiaalinen stigma on suurta ja painavaa, ja köyhien lapset suurimmassa vaarassa tulla kiusatuiksi. Merkkitavaroilla ja -vaatteilla ostetaan tehokkaasti statusta. Ihan itsestäänkö lapset tämän oppivat?

Pitkäaikaistyöttömiä ”aktivoidaan” kuntouttavalla työtoiminnalla, mikä valitettavan usein on täysin työkykyisten ihmisten nöyryyttämistä. Läheskään aina ihmiseltä ei puutu työkykyä työhalusta puhumattakaan, vaan häneltä puuttuu ainoastaan palkkatyö. Mutta [s]iitä ei juurikaan puhuta, että työmarkkinat tai vallitsevat talousjärjestelmät vaatisivat korjaamista. Eipä tietenkään.

Suomalainen köyhyys puhuu paljon nimenomaan työttömistä. Haastavassa työmarkkinatilanteessamme erityisesti pitkittyvä työttömyys onkin merkittävä köyhyyden syy. Kirjassa kuitenkin muistetaan, että köyhiä ovat myös monet pienipalkkaiset ja muut pienituloiset, muun muassa pitkäaikaissairaat. Marginaaliin on sysätty monenlaisia ihmisiä, joiden toimijuus, osallistuminen ja omanarvontunne on kutistettu olemattomiin. Siellähän vikisevät! Tai parempi kun olisivat hiljaa, mitäs eivät ole osanneet pelata korttejaan oikein ja mitäs eivät ole niin pystyviä ja kykeneviä kuin me.

Ei, suomalaisessa yhteiskunnassa ei juurikaan ole absoluuttista köyhyyttä, vaikka kyllä sitäkin valitettavasti tuntuu välillä vastaan tulevan. Harva kai sitä uskoo, mutta taitaa tässäkin maassa ihan oikeasti olla ihmisiä, jotka miettivät ostavatko välttämättömät lääkkeensä vai ruokaa, ja jokainen sellainen elämäntilanne on yksiselitteisesti liikaa. Absoluuttista köyhyyttä enemmän yhteiskuntamme kärsii kuitenkin suhteellisesta köyhyydestä ja vaikka kukaan suhteellisesti köyhä ei kuole nälkään, myös tällainen köyhyys merkitsee usein vakavaa menetystä sekä yksilölle että yhteiskunnalle, ennen kaikkea siksi että se romuttaa ihmisen kyvyn olla se joka hän oikeasti on ja voisi olla. Suhteellinen köyhyys johtaa kykyjen alikäyttöön ja stressiin, jolloin ihminen ei kykene hyödyntämään omaa potentiaaliaan täysimääräisesti. Ennen pitkää se koituu niin yksilön kuin koko yhteiskunnan tappioksi.

Niin. Suomalainen köyhyys kysyy tärkeitä kysymyksiä: Mitä köyhyys maksaa yhteiskunnalle? Mikä on köyhyyden takia käyttämättä jätettyjen kykyjen ja taitojen hinta? Miten köyhät ihmiset reagoivat, jos heidät eristetään yhteiskunnasta? Kuinka paljon yhteiseksikin hyväksi kanavoituvaa lahjakkuutta jää hyödyntämättä?

On sanomattoman surullista, että yhteiskunnastamme puuttuu aito halu pyrkiä takaamaan jokaiselle yksilölle aidosti tasavertaiset osallistumisen mahdollisuudet, jokaisen yksilöllisten kykyjen mukaan. Ja kyllä, normaalin empatiakyvyn omaava ihminen tuohtuu tällaisesta eriarvoistamisesta ja siitä, että yhä kasvavampi osa kansasta ajetaan yhä ahtaammalle. Onko todella ihmisen oma syy, että hän sairastuu, fyysisesti tai psyykkisesti? Ja rakenteellinen työttömyys, onko sekin ihmisen oma vika? Entä se, että talousjärjestelmäämme ei oikeastaan taida edes kuulua täystyöllisyys, koska se tekisi työn teettämisestä liian kallista? Entä onko ihan oikeasti lapsen syytä, että hän syntyy köyhään perheeseen, jolla ei ole tarjota taloudellista pääomaa eikä niitä tänä päivänä niin tärkeitä verkostoja?

Toiminta kertoo ihmisen olemuksesta ja siihen kätketyistä merkityksistä. Todeksi tulemiseen tarvitaan tila, jossa ihmiset kohtaavat ja liittyvät yhteen, ja jos se riistetään ihmiseltä, häneltä viedään myös todellisuus.

Kyllä: ihminen on toiminnanhaluinen olento, joka haluaa tehdä työtä. Työtä, josta hänelle maksetaan palkkaa tai – jos (ja kun) palkkatyötä ei ole – jota hän voi tehdä vapaaehtoisesti omista mielekkyydenkokemuksistaan käsin ja tilanteessa, jossa hänen päivittäinen toimeentulonsa on muulla tavoin ja syrjäytetyksi leimaamatta turvattu. Ihminen tarvitsee kokemuksen merkityksellisestä tekemisestä ja siitä, että saa seistä omilla jaloillaan. Nykyisellään köyhän kohtalona on kovin usein se, että häneltä anastetaan omaa elämäänsä koskeva määräysvalta ja että hänet leimataan omaa huonouttaan ja laiskuuttaan syrjäytyneeksi. Unohdetaan, että syrjäytyminen ei ole ihmisen henkilökohtainen ominaisuus, kuten teoksessa siteerattu Yrjö Kallinen muistuttaa, vaan että yhteiskunnan sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset prosessit eriarvoistavat ihmisiä. Niin: ei muisteta, että ihminen ei olekaan ihan vain oman onnensa seppä vaan että kunkin yksilön elämänkulkuun vaikuttavat myös kovin monet muut asiat kuin ihmisen oma tahto ja takomisen kyvyt.

Kuten kirjoittajat huomauttavat, ihmisen tulotaso ja onnellisuus eivät tietenkään ole yksioikoisessa suhteessa keskenään, ja pienilläkin tuloilla voi tulla toimeen jos kulut mitoittaa niiden mukaan ja elämässä on hyviä ihmissuhteita ja muita onnellisuuteen liittyviä tärkeitä asioita. Köyhyys ja osattomuus ovatkin enemmän kuin vain kysymyksiä tulotasosta, vaikka köyhyys jo sinänsä haavoittaa ja heikentää koettua hyvinvointia. Köyhyyteen liittyy hyvin vahvasti nimenomaan osattomuutta, tunnetta siitä että ei kuulu tarpeellisten ja sananvaltaisten joukkoon. Ei, ihmistä ei saa kutistaa syrjäytetyksi, vaan hänelle tulee taata mahdollisuus osallistumiseen ja toimijuuteen.

Olennaista on tehdä ihmisten maailmasta sellainen, jossa kukin omilla synnynnäisillä ominaisuuksillaan pystyy liittymään sellaisiin suhteisiin, jossa monin tavoin tuotetaan hyvinvointia ja neuvotellaan sen jakamisesta. Meidän on voitava elää yhteiskunnassa, jossa voi tulla arvostetuksi, ja jokaisen on saatava mahdollisimman suuri osa synnynnäisiä ominaisuuksia, olivatpa ne millaisia tahansa, omaan ja yhteiseen käyttöön.

Kirjoittajat ja kustantajat, jotka antavat köyhille ihmisille äänen, tekevät arvokasta työtä. Kuten tämän teoksen kirjoittajat sanovat, [l]iian usein köyhien elämästä käyttävät puheenvuoroja vain tutkijat, virkamiehet tai poliittiset toimijat seminaareissaan. Hedelmällisempää saattaa kuitenkin olla kuulla – ja kuunnella – heitä itseään. Todella toivon, että tämän teoksen lukisivat muutkin kuin ne, joilla jo valmiiksi on halua ja kykyä ymmärtää mitä on olla köyhä ja osaton. Että tämä avaisi edes yhdet silmät ja korvat. Että hiljalleen aito ymmärrys, hyvä tahto ja empatia tässä maailmassa kasvaisivat.

Niin. En voi olla kysymättä, minkälaisessa maailmassa me haluamme elää. Sellaisessako, jossa toiset kukoistavat ja toiset kärsivät vai sellaisessa, jossa jokaisella yksilöllä on mahdollisuus kokea elävänsä juuri sitä omaa elämäänsä, omana täysivaltaisena itsenään. Onko todella niin, että haluamme vain vahvojen ihmisten kylmän maailman? Niin, että haluamme kannattaa paluuta siihen kansan kahtiajakamiseen, josta joskus olemme pyrkineet irti? Niin, että tietoisesti lytistämme allemme kaiken sen potentiaalin, mikä rahavirtojen hallitseman kukoistuksen ulkopuolelle potkituissa ihmisissä piilee? Sillä ei, kaikki potentiaali ei ole siellä missä se näyttää olevan. Osa siitä makaa katuojassa. Epätoivossa, ahdistuksessa, arvottomuuden tunteessa.

*****

Anna-Maria Isola ja Esa Suominen: Suomalainen köyhyys. 235 s.

Into Kustannus 2016. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

*****

Huom. Köyhällä tarkoitetaan tässä teoksessa ja kirjoituksessa yksilöä, jonka rahat eivät riitä välttämättömien ja kohtuullisten tarpeiden tyydyttämiseen aineellisella ja aineettomalla tasolla. Esimerkiksi vapaaehtoinen vaatimattomuus ja kohtuullisuus on eri asia, joka pakotetusta köyhyydestä poiketen on monin tavoin suotavaa ja kannatettavaa. Köyhyys ahdistaa ihmisen liian usein näköalattomuuteen ja arvottomuuden tunteeseen, ja kysymys on nimenomaan pakosta ja syrjäyttämisestä, joka runtelee yksilön mahdollisuutta itsenäiseen toimijuuteen. Vapaaehtoisesti vaatimattoman elämäntavan valinnut on sen sijaan oman elämänsä herra tai herratar aineellisesta niukkuudesta huolimatta.