Aino Kallas: Kirsti (1902)

”Hänen päänsä riippuu hervottomana Pentin olkapäällä, hiukan taaksepäin, ja Pentti suutelee häntä yhä uudestaan ja uudestaan ummistuneille silmille ja avoimille huulille, jotka ikään kuin pakenevat suuteloja ja kuitenkin niitä odottavat.”

Aino Kallas (1878-1956) on yksi niistä kirjallisuushistoriamme suurista kirjailijattarista, jotka kiehtovat minua erityisen paljon. Hänessä on sellaista merkillistä tenhoa ja kuiskailevaa salaperäisyyttä, joka hänen hienon ja ansioituneen kirjailijantyönsä ohella saa minut uteliaaksi. Kallaksen 1920-luvulla kirjoittama Surmaava eros –trilogia, erityisesti Sudenmorsian (1928), mutta myös Barbara von Tisenhusen (1923) ja Reigin pappi (1926), on jo kauan lukeutunut voimakkaimpien lukukokemusteni joukkoon, mutta muuten hänen runsas tuotantonsa on minulta pitkälti kokematta. Nyt olenkin alkanut kuljeskella hänen kirjallisissa askelissaan entistä tahtovammin ja tutkiskella teos kerrallaan sitä kiehtovaa polkua, jota hän on kulkenut – kiirehtimättä ja hiljakseen eteenpäin ehtien.

Kirjaston aarteita:

vanha, jo hauras kirja.

On aina kiehtovaa lukea suuren kirjailijan ensiaskeleita: tunnustella askelten tuntuja, pysähdellä kuulostelemaan tunnistaako niissä jo tulevan suurta voimaa. On kirjailijoita, sekä menneisyydessä että nyt, jotka ravistelevat yleisöään ja tekevät kenties kirjallisuushistoriaakin heti ensimmäisellä tai viimeistään toisella teoksellaan. Aino Kallas ei ehkä ollut niitä: hänen runokokoelmansa Lauluja ja ballaadeja (1897) oli somaa ja suloista mutta ei vielä riittävän vahvaa runoutta kääntääkseen suuria lehtiä kirjallisuushistorian suuressa kirjassa. Runokokoelmaa seurasi novellikokoelma Kuloa ja kevättä (1899) ja sitä edelleen tämä, esikoisromaani Kirsti (1902), jotka nämäkään eivät vielä tainneet yltää Kallaksen tulevaan suuruuteen. Olen toisinaan kohdannut Kirstin kirjallisuushistorioita lukiessani, ja mieleeni on kertynyt jotakuinkin sellainen kuva, että kyseessä on naisen psyykettä tarkasteleva, ei vielä kirjallisesti erityisen ”merkittävä” teos. Merkittävyys on ehkä kuitenkin hankala määre, tässäkin – onhan tämäkin teos yksi tärkeä askel Kallaksen kirjailijanuralla, jonka tiedämme asettuneen ansaitusti osaksi kirjallisuutemme hienoa historiaa.

En ryhtynytkään lukemaan tätä teoksena, joka ei ole merkittävä. Ei, ryhdyin lukemaan tätä eräänä Kallaksen kirjallisena askeleena ja halusta tunnustella hänen kirjailijuutensa kehittymistä. Ja kyllä, minulle tämä teos oli myös merkittävä, tärkeä. Minä viihdyin sen seurassa, monella tasolla: viihdyin kielessä, tarinassa ja kysymyksenasettelussa sekä ajatuksessa siitä, mikä tätä seurasi.

Kirsti on tarina Kirstistä, nuoresta neidosta ja edelleen naisesta. Se on tarina rakkaudesta ja intohimosta, säännöistä ja luonnosta. Ja kyllä, se tutkii naisen psyykettä, etenee psykologisin havainnoin: Kallas tarkkailee naisen mielenliikkeitä ja myllerrystä, siveyssääntöjen ohjaileman mielen herkkyyttä ja haurautta, ja edelleen koetun kohtaamisen ja käsittelemisen mahdollistamaa eheytymistä. Tapahtumia ei ehkä ole paljon, mutta ne ovat suuria.

Nuoren neidon elämä on odottamista – kurkottumista kohti määrittelemätöntä, tietymätöntä tulevaa. Se on toiveita, ehkä kohdistuneitakin, mutta myös sellaisia haaveita joita ei osaa sanoiksi pukea. Tunteita, jotka kuin aavistelevat naiseksi kasvamisen kipua ja riemua.

”Mutta mitä hän odotti, se ei ollut hänelle itselleenkään selvää. Toisinaan ajatteli odottavansa ulkonaisia muutoksia ja suuria tapauksia, jotka kääntäisivät ylösalaisin olosuhteet. Mutta yhtä mahdollista oli, että odotti jotain kehittyvän omassa itsessään. Se oli paljon luultavampaa. Siellä oli hänen sielussaan jotain syvää ja liikkumatonta kuin pohjavesi. Ehkä se alkaisi joskus kohota ja lainehtia, ja kuka tietää, mitä se silloin nostaisi esiin. Sieltä syvyydestä kuului joskus kuin huutoa, ääni, joka vaati ja rukoili saada elää. Joka tahtoi jokaiselta hetkeltä sisällystä ja jokaiselta päivältä jotain uutta.”

Ja sitten, Kirsti kohtaa vedenhakumatkalla maisteri Pentti Airiston. Edellisenä iltana hän on kulkenut loppukesän sateessa, tuntenut sen hellivän hyväilyn.

”Noustessaan kiveltä, hän näkee, että mies yhä katselee häntä. Varmaan on katsellut häntä koko ajan. Ja samalla hymyilee, ivallisesti ja ystävällisesti yhdellä kertaa. Katselee Kirstiä, kuin kuuluisi tämä aamumaisemaan yhtä hyvin kuin valkolaiteinen vene tai riippukoivu, joista on lupa nauttia kenen hyvänsä. Hänestä se kai muodostaa kokonaisuudessaan sievän maalaisidyllin. Ja miksei katsoisi, kun kuva miellyttää.”

Ja kun rakkaus herää, sitä ei ehkä heti ymmärrä, on vain niin että ”jälleen on Kirstin mieli tulvillaan sitä aamuista, ajattelematonta iloa, jolla ei ole mitään päämäärää, vaan joka hymyillen hapuilee eteenpäin.” Mutta eräänä iltana herää äkkiä ajatus siitä, kuinka kaksikymmentäyksivuotiaassa elämässä on ollut jo kaikkea – kaikkea, paitsi ”se voima, joka olisi saanut minut tuntemaan itseni naiseksi.” Niin, neito ei vielä naiseudesta tiedä.

Tarinan kipupiste osuu liki vuoden mittaisen kihlauksen lopulle, hetkeen jossa Pentti yhtäkkiä ”kumartuu, nostaa vapisevan tytön kohoksi ja suutelee sokeasti kaulaan, vaatteille ja aukeeville hiuksille”. Tämän jälkeen Kirstin on vaikea antaa pukea itseensä huntuun, joka kertoo kuin jostakin ”salaperäisestä ja koskemattomasta”. Morsiuskruunun painaminen päähän saa hänet värähtämään. Tiedättehän: on tapahtunut enemmän kuin on kerrottu.

Kirsti oli kyllä jo ehtinyt aavistaa, ”ettei maailmassa löydy ainoastaan päivänpuolta, vaan myös pimeänpuoli...” Niin: maailmassa, ehkä ihmisessäkin. Mutta onko se, mikä on pimeää, aina pahaa? Onko suudelma pimeää? Onko toista kohti voimallisesti taipuva keho? Jos, niin milloin? Ja miksi?

Kysymykset ovat ehkä mutkikkaita, mutta sittenkin myös hyvin yksinkertaisia. Pentti sanoo:

”Mutta sinä, - vapaa, luonnon kasvattama Kirsti, - sinä välitön lapsi..... Etkö sinä ymmärrä, että rakkaus on kuninkaallinen lahja, vapaasti annettu ja vapaasti vastaanotettu. Sentähden että minä rakastin sinua, oli minulla oikeus sinuun, ei muun vuoksi.”

Ja Kirsti vastaa:

”Minä olisin tahtonut antaa sinulle kaikki vapaaehtoisesti, sanoa sinulle: tässä olen, ota minut! Minä rakastin sinua niin paljon. Mutta nyt se tuli kuin varkain ylitseni, huumauksena, joka voitti minut, eikä sinä suurena, vapaana ilona, jota olin ajatellut.”

Ja jatkaa:

”Se on rikos, koska minä sen rikokseksi tunnen.”

Tämä on oivallus, jonka viisaus on syvää: sydämen ääni kertoo kyllä sen, mikä itselle on oikeaa ja väärää. Ongelma kuitenkin on, että oma väärä voi olla toisen oikea tai toisinpäin ja että yhteisön säännöt ohjaavat aina myös jokaisen oman sydämen ääntä. Mitä siis lopulta tapahtui? Tekikö Kirsti synnin? Tekikö Pentti? Oliko tahto vain Pentin vai myös Kirstin, joka yli "huumaus" kulki? Ja miten suuri onkaan yhteisön mahti yli oman katseen – olisiko toisin, jos olisi vain luonto, luonnon omat rakkauden lait? Mutta ehkäpä rakkaus onkin myös väkivaltainen ja tuhoava, vaativa ja omaan valtaansa ottava viettien voima... Eikä se kuitenkaan oikeuta ottamaan toista valtaansa ilman toisen omaa tahtoa – ei, vaikka se onkin rakkaus.

Ehkä se, mitä tapahtui, oli siis väärin. Ei siksi, etteivätkö kehot saisi toisiaan kohdata, vaan siksi, että niiden on saatava kohdata tasavertaisina. Naisen pitää saada antaa itsensä miehelle, omasta halustaan ja silloin kun on siihen valmis. Sadan vuoden takaisessa maailmassa harva nainen ehkä saattoi olla valmis ilman avioliiton pyhää sinettiä: siveyssäännöt olivat paljon nykyistä vahvemmat ja morsiuskruunu merkki naisen koskemattomasta puhtaudesta. Varmasti oli niitäkin, jotka antoivat itsensä luonnon valtaan, mutta "hyvän" naisen merkki lienee usein ollut juuri koskemattomuus. Kirstissä asettuvat siis ikään kuin vastakkain miehinen intohimo ja naisen puhdas rakkaus, mutta en kuitenkaan usko, että asia on tämänkään tarinan maailmassa lopulta aivan näin yksinkertainen. Mikä onkaan vaikkapa tahdon ja huumauksen suhde? Pinnan alla kuplii kysymyksiä, kenties Kallaksen halua ajatella, tutkia jo näitä kysymyksiä. Ja tärkeää on, että vaikka kirja kantaakin paljon kipua, surua ja syyllisyyttä, on loppu kuitenkin elämän ja valon.

 

Minulle Kirsti on hieno kirja. Toki Kallaksen kertojanääni on tässä vielä hentoa verrattuna tulevaan, ja saattaa olla, ettei tarinan asettelu ole vielä aivan hioutunutta tai ettei tematiikan käsittely ole vielä tavoittanut suurinta syvyyttään. Silti tämäkin jo enteilee juuri niitä sielun syvien pohjavesien pyörteitä, syvyyksistä kuuluvien huutovien voimistuvia ääniä, jotka hänen myöhemmässä tuotannossaan niin vahvoina kuuluvat. Keskiössä on jo nainen, naisen mielen merkillinen ja kiehtova syvyys, ja rakkauden tematiikka kulkee tarinassa monitasoisena. Kieli on hyvin kaunista, ja Kallas kutoo kerrontaansa runsaasti luonnonsymboliikkaa: vesisadetta, luonnon heräämistä, puhtautta ja koskemattomuutta. Ja kirjallinen taitavuus ilmenee kauniin kerronnan ohella mm. siinä, ettei Kallas kerro kaikkea suoraan tässäkään – hän antaa lukijansa jo arvata.

Ja voi, tahdon kertoa vielä tämän: joskus kauan sitten tätä kirjaa on pidellyt lukija, jolle lukukokemus on ehkä ollut ristiriitainen. Hän on kirjoittanut kauniilla mustalla käsialalla, kenties aidolla mustekynällä, viestinsä kirjan kahdelle sivulle. Ensimmäinen viesti kuuluu, kirjoitettuna hieman yli teoksen puolivälin: ”Ei tämä ole mukava ollenkaan.” Mutta viimeisen rivin alla lukee näin: ”Tämä loppu niin mukavasti.” Minä ajattelen tuota lukijaa, hänen kokemustaan ja sitä miten hän on sen sanoittanut – niin yksinkertaisesti, mutta kuitenkin jotenkin syvästi. Mietin, miten vanhoja nuo merkinnät ehkä ovat ja miksi ne on tähän kirjoitettu. Onko tämä kirja ollut jonkun oma ennen kuin se on päätynyt kirjastoon? Vai onko joku menneiden aikojen ihminen uhmannut kirjaston sääntöjä ja tehnyt merkintöjä kirjaston kirjaan? Kuinka onkaan, on ihmeellistä ajatella miten monia tarinoita vanha kirja kantaakaan – miten monet, monet kädet sitä ovat ehkä pidelleet. Minä sain pidellä tätä kirjaa tänään ja olen siitä onnellinen. Sillä minulle tämä oli – kuten ehkä jo sanoinkin – tärkeä kirja, merkittävä: osa kirjallisuutemme historiaa ja osa Aino Kallaksen kiehtovaa kirjailijatarinaa.

PS. Ihanin ajatus, jonka tästä teoksesta mukaani poimin, on tämä lempeän fatalismin kiteytymä, jossa itsekin aina itseäni keinutan: ”--- uskon siihen, että kaikella, mikä ikinä meille tapahtuu, on jokin tarkoitus. Ja vielä, että se kaikki on meille hyväksi.” Ehkä tällainen fatalismi on naiivia, mutta olkoon – se tekee mielelle hyvää, saa uskomaan maailman mahtien hyvään tahtoon.