maanantai 10. elokuuta 2015

Jenni Kirves: Aino Sibelius – Ihmeellinen olento (2015)



  
Kyllä sinä, Janne kulta, saat vaatia minulta vaikka kuinka paljon.
Sinun vaatimuksesi ovat helpot täyttää, kun sinä
rakkaudesta vaadit ja minä rakkaudella täytän.


Nuori nainen antaa kameralle profiilinsa. Minä ajattelen aina häntä katsellessani, että hänessä on samaan aikaan sekä jotakin hyvin herkkää että jotakin hyvin vahvaa ja jotakin, josta en ehkä koskaan pääse perille. Minä en ole tiennyt hänestä oikeastaan juuri mitään – toki sen, kenen tytär hän oli ja kenen vaimo, senkin että hänellä oli koti joka kantoi hänen nimeään ja että hänellä oli ihana, yltäkylläinen puutarha. Olen tiennyt, että hän oli Aino Sibelius, omaa sukua Järnefelt, ja niin, olen jo kauan halunnut tutustua häneen hieman lähemmin, sekä hänen aikansa että hänen kauniiden kasvojensa vuoksi.





- kiitos kirjastolle! -



Aino Sibelius syntyi 10.8.1871 ja kuoli 8.6.1969. Elämä oli pitkä, melkein vuosisadan mittainen. Niin – tänään kamarissa juhlistetaan siis toisen vuosisadanvaihteen tuulissa eläneen Ainon syntymäpäivää. Toinen päivä elokuuta kirjoitin kirjailijatar-idolilleni Aino Kallakselle ja tänään asetun katselemaan hänen kaimaansa, tätä juhlavuottaan viettävän kansallissäveltäjämme vaimoa, johon olen nyt kesän aikana hiljakseen hieman tutustunut. Nämä kaksi erilaista Ainoa elivät samoina aikoina, juuri niinä joina jo kuhisi keskustelu uudenlaisesta naisesta – sellaisesta, joka vapautuisi hänelle asetetuista rajoista – ja minulle, uuden vuosituhannen naiselle, he kumpikin ovat kuvia tuohon kiehtovaan, kipuilevaan, kurkottelevaan aikaan.


En minä ollenkaan vaadi semmoista rajatonta rakkautta,
minä olen niin tyytyväinen, siihen minkä sinä minulle annat,
minä olen niin sanomattoman onnellinen.


Jenni Kirveen teos on nimeltään Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. Oliko Aino Sibelius sitten sitä, ihmeellinen? Ehkä, ehkä ei. Minulle matka tähän kiehtovaan hengettäreen oli sekä hellivä että vaikea – hellivä siksi, että hänessä on oman aikansa lumoa ja vakaata uskoa omiin unelmiin ja arvoihin, ja vaikea siksi, että välillä mieleni kai väistämättä riiteli hänen mielensä kanssa. Ei, en tietenkään päässyt häneen mieleensä kuin tulkinnan ja kirjekatkelmien kautta, mutta niiden myötä hänen mielensä näyttäytyi minulle – niin, toisaalta samaistuttavana, toisaalta sellaisena ettemme ehkä aivan kaikessa voisi toisiamme ymmärtää. On asioita, joista olemme samaa mieltä, ja asioita, joista emme. Väkisinkin hermostuin hetkittäin myös hänen mieheensä, niin paljon kuin tuota armasta Jannea taiteilijana kunnioitankin. Mm. kihlausaikaisen harharetkensä jälkeen Janne runoilee Ainolleen näin: Sinä kun et saa minulta sitä runoilijoiden ylistämää ensirakkautta. Mutta kun Sinä annat minulle ensirakkautesi, niin kokonaisuus on hyvä. Mies antautuu täydellisemmin kun on kokenut jotakin. Niin: sulho sai kyllä avioliiton alkaessa olla kokenut, mutta morsiamen piti olla puhdas kuin lumi. Tuskinpa Aino olisi muuta tahtonut ollakaan, mutta tätä lukijatarta sulhoherran kaksinaismoralismi silti tympii. Ylipäätään Janne näyttäytyy aika vanhoillisena aviomiehenä, joka – vaikka rakastikin vaimoaan tulisesti – omasi myös eräitä mainitunlaisen miehen erheitä.

Kirves on kirjoittanut kirjansa hyvin. Hän kertoo Ainosta, ihmeellisestä olennosta, helppolukuisesti ja vaivattomasti, lähdeviitteitä unohtamatta. Kirja myös perustuu autenttiseen aineistoon, so. Ainon ja Jannen toisilleen kirjoittamiin kirjeisiin, ja niiden ohella myös aikaisempaan Sibeliusta käsitelleeseen elämäkertatyöhön. Pidän paljon myös kirjan kuvaliitteestä, jossa Aino Sibelius näkyy erilaissa elämänhetkissään. Se, että sellaiset kirjeiden sanat kuten passiooni ja representeerata on selitetty hakasulkein, häiritsee kyllä hieman, mutta tämä on toki vain pieni kirjekatkelmien aitoudentuntua rikkova yksityiskohta.


Minulla on erilainen ja muille tytöille hyvin outo katsantotapa. Ja siksi minä en 
juuri heidän kanssaan viihdykään. Jos joskus tulee sanoneeksi jotakin, ottavat ne aivan toisen 
kannalta ja sanovat ettei minulla ole ”naisellisen arvoni tunnetta” että panen itseni 
”alemmaksi miehiä” ja olen aivan ”liian suotuisa siinä suhteessa” ynnä muuta roskaa. 
Nyt se nais-emancipationi on tarttunut jokaiseen, eivätkä ne itse asiassa koko ideaa ymmärrä.


Niin – Aino Sibeliusta sanottiin konservatiiviseksi jo omana aikanaan, ja sellainen hän varmasti olikin (konservatiivisuus on kyllä myös hyvin mielenkiintoinen sana, jonka kulloinenkin sisältö ja sävy on ehkä riippuvaista monenlaisista asioista – pahoittelen harhapolkua, semantikkominäni aina aika ajoin innostuu). Aino ei tavoitellut mainetta ja kunniaa itselleen, vaan hänelle riitti, että hän seisoi miehensä rinnalla ja tuki tämän työtä. Hän ajatteli asioista omalla tavallaan, ja siksi häntä on kritisoitu sekä silloin että kaiketi nytkin. Minä(kään) en ole kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta tästä olen:


Itsekukin toimikoon sillä alalla, jolle on luotu, sillä jokaisella on paikkansa. 
Ja kun hyvin tekee, omatuntonsa jälkeen elää, silloin on pakostakin onnellinen. 
Ja jo yksistään usko hyvään on semmoinen autuus.


Aino kirjoitti nämä sanansa laulajatar-kälylleen, naiselle jolla oli taiteellista kunnianhimoa ja jota hänen oli vaikea ymmärtää. Minusta näissä sanoissa on puheenvuoro naisen vapauden puolesta: 
silloinkin, kun toisen valinta on itselle käsittämätön, sen voi sittenkin käsittää toiselle oikeaksi.


Kirves huomauttaa teoksessaan, että Aino Sibeliusta ei oikeastaan edes voi tarkastella nykyaikaisen tasa-arvopuheen puitteissa, ja juuri siltä minustakin tuntuu: hän ja hänen naiseutensa edustivat toisenlaista aikaa ja tapaa ajatella, vaikka jo hänen aikanaan käytiinkin myös toisenlaista naiseuskeskustelua. Hän ei kuitenkaan ollut tahdoton nukke, vaan tahtova, intohimoinen nainen, joka rakasti miestään ja halusi tämän tekevän tärkeää työtään. Myös hänen naiseutensa oli vahvaa naiseutta, omalla itselleen uskollisella tavallaan. Hän halusi olla ennen kaikkea miestään tukeva vaimo eikä kokenut olevansa alistettu. Ja kyllä, miehensä sylissä hän varmasti oli nainen.

Mutta ei, ei se rakkaus aina helppoa ollut. Janne oli kiihkeästi rakastava mies, mutta myös uskoton, alkoholisti ja hermoheikko, ja rahastakin oli alituisesti pulaa. Perhettä ravistelivat monet muutkin surut ja murheet, mutta Janne vaati herkkäsieluiselta vaimoltaan kuitenkin loputonta iloisuutta. Vaan olihan Ainolla ja Jannella kuitenkin yhteinen päämäärä: Jannen musiikki. Se tosin tarkoitti usein myös sitä, että Janne viftasi, matkusti ja tuhlasi, kun taas Aino piti kotia kasassa – ja niin, jopa rakennutti sen. Ja kun Aino raskausaikoina masentui, Janne lähti pois, koska kotona oli liian raskasmielistä. Huoh, sanon minä, väkisinkin. Koetan kyllä muistaa, että Ainon tahto oli Ainon, mutta en sentään jaksa uskoa, että hän ihan tätä kaikkea suorastaan tahtoi.


Koko elämäni elän sinulle, sinua varten. Kaikki mikä minussa on, on sinun. Joka suoni tykkii sinulle ja kaikki tunteeni tunnen sinulle. Elämäni tehtävä on rakastaa sinua kuolemaan asti, 
ja elämäni ehto on sama. Minä en ole mikään ihminen erikseen, vaan olen sinun vaimosi.


Tekijän sanoin teos on pikemminkin elämän- kuin paperinmakuinen tutkimus Aino Sibeliuksesta ja myös kuvaus äärimmäisen kauniista ja kiihkeästä rakkaudesta, josta ei puuttunut intohimoa. Luonnehdinta osuu oikeaan: Ainosta piirtyy kirjan sivuille elävä, kiehtovan ristiriitainenkin kuva, joka ei sekään suinkaan ole särötön. Myös hän oli epätäydellinen, inhimillinen olento, jonka ihmeellisyys onkin ehkä juuri siinä – hän oli keskeneräinen niin kuin me kaikki. Samoin sivuilta välittyy liekehtivän intohimoinen rakkaus, jossa hehkui sekä kehojen että sielujen yhteys – ja sekin, että nämä suhteen molemmat puolet olivat tärkeät myös Ainolle itselleen. Tytär sai toisenlaisen rakkauden kuin äitinsä.


Janne:

Kuule yksi asia ihan kuiskaten: Voiko Aino antaa Jannelle semmoinen yö kun se viimeinen vaikka Janne on ruma ja vanha mutta kun se rakastaa kultaa!

Ja Aino:

Voi voi, kuinka minä sinua odotan. Ihan vapisen kun ajattelen yhtymystämme.


(Kokonaan toinen asia tietysti on, mitä tämä kaikki meille
muille oikeastaan ollenkaan kuuluu.)


Minä ihailen Aino Sibeliusta ennen kaikkea siksi, että hän oli uskollinen sille, mihin hän uskoi. Naisen (ja kyllä, miehenkin!) puristaminen ahtaisiin muotteihin on aina väärin, riippumatta siitä mitä niillä muoteilla tahdotaan valaa. Aitoa vapautta on vapaus valita – se, että henki saa kulkea vapaasti sinne minne tahtoo. Siksi minusta ei myöskään ole ristiriitaista ihailla samaan aikaan sekä Aino Kallasta, kunnianhimoista taiteilijatarta, jolle naisen perinteiset roolit eivät riittäneet, että Aino Sibeliusta, joka koki elämäntehtäväkseen olla Jannensa vaimo. Kysymys on minusta ennen kaikkea siitä, että kukin kuuntelee sydämensä ääntä. Ja niin, saattaa olla, että suhtaudun heihin näin myös siksi, että minussa itsessäni on ripaus kumpaakin: sekä uutta että perinteistä naista. Joskus leikittelen ajatuksella, millainen nainen olisin ollut, jos olisin elänyt heidän aikanaan. Kysymys on ratkaisematon ja sellaisena se ehkä pysyykin. Minun on elettävä aikaa, joka on omani, ja hyvä niin. Ja ei, sukulaissieluja me emme ehkä olisimme olleet, minä ja tämä Aino. Eräistä keskeisistä maailmankatsomuksen alueista meille olisi tullut riitaa tai vähintään mykkäkoulua, vaikka toisissa kohdin olisimmekin ymmärtäneet toisiamme ehkä hyvinkin. Mutta riittävän etäisyyden takaa tarkasteltuna myös hänessä on minulle menneen ajan lumoa ja yksi kiehtova naiseuden tarina.

No niin – mitä hiljattain sanoinkaan: se, miten kirjoja koemme ja miten niistä kirjoitamme, kertoo usein enemmänkin meistä itsestämme kuin itse kirjoista. Tässä sitä taas peilaillaan yhtä minuutta luettua kirjallisuutta ja historiaa vasten. Mutta eikös kirjallisuuden ja historian tehtävä olekin juuri syventää ihmisen ymmärrystä itsestään ja lajistaan ja herättää ehkä myös sisäistä ja ulkoista keskustelua? Niin, ehkä minä tiedän Aino Sibeliuksesta nyt hieman enemmän. Ehkä itsestänikin ja ihmisyydestä, ihmisenä olemisesta. Siinäpä sitä onkin yhdeltä kirjalta taas aika paljon.

Aino Sibeliuksen syntymästä tulee tänään kuluneeksi 144 vuotta – hän oli kuusi vuotta Janneaan nuorempi ja seitsemän vuotta kaimaansa vanhempi. Onnea Aino! Minä luulen, että sinä istut siellä jossakin Jannesi vierellä ja hieman ihmettelet meitä täällä alhaalla. Me tämän päivän naiset olemme sinusta ehkä kummallisia, mutta tiedätkö – emme mekään ole samasta muotista emmekä aina ymmärrä toisiamme: edelleen joku hermostuu esim. siitä, että toinen tahtoo olla vain vaimo ja äiti, ja joku siitä, että toinen tahtoo vain luoda uraa. Minä mietin aina aika ajoin, että milloin tuleekaan aika, jolloin naiset ovat aidosti vapaita ja ymmärtävät myös toistensa erilaisuutta. Ehkä se tulee jossakin siellä, pilvien takana? Minusta tuntuu, että sinä kudot siellä parhaillaan hiljaisia ajatuksia, poimit pilvien puutarhasta ruusun rinnallesi. Tee niin ja rakasta Janneasi. Se on sinun tehtäväsi ehkä myös siellä. Minä jään miettimään mitä tämä kaikki merkitsee, naiseus ja aika ja katsomusten erilaisuus.


****************


Jenni Kirves: Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. 288 s. + kuvaliite. Johnny Kniga 2015.


****************


Kohtasin kirjan ensi kerran Kirjasähkökäyrässä. Kiitos siis Maille :)


****************


Kirjankansibingosta tällä ruksiutuu ruutu siluetti.
(Ei taida valmista riviä tulla, mutta ei se mitään, hauskaa on ollut silti!)
 

6 kommenttia:

  1. Kiitos Katja. Historiallinen elämäkerta naisesta, joka eli elämänsä julkisuudessa elävän miehen kanssa, joka sattumoisin oli suursäveltäjämme.
    Kirjeet olivat intiimejä. Tuohon aikaan ei juuri puheltu puhelimissa, joten tällainen aarreaitta on säilynyt jälkipolville. Itse ihailin lauseita, sanoja, sanamuotoja ja ehkä tarkoitusperiäkin. Kyllä kirjeistä huokuu, että ei se Aino mikään hissukka ollut, mutta rakkauden vuoksi oli valmis antamaan anteeksi todella paljon. Jannehan oli ryyppymiehiä, joten velkataakka painoi koko perhettä. Mitähän vastaavasti samallalailla käyttäytyvästä naisesta olisi sanottu ja puhuttu tuohon aikaan.
    Kirjeet olivat hyvin intiimejä ja tarkkoja ajankuvauksia, joten kaikki tuon ajan kulttuurihenkilöt (julkkikset) vilahtelivat kirjeissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Mai ja vielä siitäkin, että kirjoitit tästä :) Kirjeet ovat todellakin aarreaitta ja paitsi yksilöllisellä myös laajemmalla kulttuurihistoriallisella tasolla. Ja hienosti rakastavaiset toisilleen kirjoittivat, kyllä.

      Aino katseli maailmaa omalla tavallaan, ei hissukkana vaan rakastavana naisena joka tahtoi omistautua Jannelleen. Vaan sanos muuta: ei olisi ryyppäävää ja velkataakkaista naista taidettu katsoa kovinkaan hyvällä, vaikka hän olisi ollut kuinka etevä tahansa...

      Poista
  2. Voi ei, olin kirjoittamassa pitkää tekstiä tähän ja sitten se vain katosi. Aloitetaan alusta...

    Aino Sibeliuksen ja muiden hänen aikalaissisariensa elämää ja pyrkimyksiä tarkasteltaessa a arvioitaessa on totta totisesti otettava huomioon se, että elämme nyt erilaista aikaa, mihin hienossa tekstissäsi viittatkin.
    On aivan mahdollista, että Aino nautti vaimon roolistaan, (nuo surua siintävät hetket poislukien, tietenkin), niin, ettei hän edes haaveillut muista, henkilökohtaisimmista pyrkimyksista. Tämähän on myös luonnekysymys. Eivät kaikki halua barrikadeillekaan nousta.

    Upposin kirjoitukseesi taas sydäntä myöten, aamukahvikin jäähtyi... Keitän uuden :)

    Kiitos ihanasta lukutuokiosta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, kiitos kommentistasi <3 Ja kyllä, Aino Sibeliusta on katseltava omassa ajassaan. Minäkin uskon, että hän oli onnellinen siinä elämässä jota eli: avioliitossa oli vaikeutensa, mutta hän varmasti aidosti koki elämäntehtäväkseen olla Jannensa vaimo ja lastensa äiti. Kysymys on todellakin myös luonteesta ja siitä, että ihmiset haluavat keskittyä elämässään erilaisiin asioihin - halusivat silloin ja haluavat nyt. Toisinaan tuntuu, että ihmisten on vaikea ymmärtää ja arvostaa toistensa erilaisuutta myös tässä asiassa. Oma mieleni ei riitele näitä Ainon valintoja vastaan, vaan ne muutamat eripuramme johtuvat muista maailmankatsomuksen puolista.

      Voi kahviparkaasi - toivottavasti sait jo pian uutta ja lämmintä :) Minullekin tapahtuu tämän tekniikan kanssa muuten toisinaan kaikkea ihmeellistä. Vaan sehän johtuu tietysti vain siitä, että tekniikan ajattelukyky on niin rajallinen ;)

      Kaunista elokuun viikkoa sinulle!

      Poista
  3. Voi Katja, Katja, ja taas sinä teit sen: Luen ihan lumottuna tekstiäsi,olen samaa mieltä, olen eri mieltä ja täytyisi päästä väliin sanomaan jotakin eli just näin sinä kirjotat, että mieleni vedät mukaasi taas Ainolaankin. Hyvin paljon olen Ainoa ajatellut, vaan syvästi en häneen ryhdy, sillä minussa on liikaa nais-emancipationia kestää Ainon sielunelämää ja Jannelle tekisi mieli antaa välillä kotiarestia, sillä sellainen hulivili tämä Valse Tristen ja Drömmenin säveltäjä oli.

    Millään, millään en vieläkään muista, oletko lukenut Bo Carpelanin Axelin, en muista enää mitään, liika lukeminen etenkin öisin vie muistia, mutta siinä kerrotaan myös Ainon ja Axelin yhteydenpidosta, joissa Aino suoraan valittaa Jannesta ja raha-asioista. Axel oli tuki myös Ainolle.

    Ei, minussa ei ole Ainoa, Olen jo nuorena ihastunut toiseen Ainoon eli Kallakseen ja vähän myöhemmin sytyin tuleen Onervasta, Liekkisydämestä, joka tohti ja uskalsi. Hän haastooi Leinon ja Leino haastoi hänet: Mikä intohimon suohon kilparunilu heillä olikaan eikä vain runoilu, vaan varmaan tapahtui, sillä Onerva kävi päin, otti ja rakasti, vei, eikä vikissyt. Oma miehensä tohti ryhtyä toimiin vasta kun Leino oli kuollut...,mutta Onerva selvisi siitäkin. Onervan kohtalo oli kuin Rodinin rakstajan ja työkaverin, kuvanveistäjä Camille Claudellin, mutta Camille ei päässyt vapaaksi ennen kuin kuolemassa.

    Kerrot paljon itsestä, kun kirjoitat, mistä pidät: Upeaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, kiitos ihanan rönsyilevästä kommentistasi! Ja voi mitä telepatiaa: julkaisin juuri Onervan päivä -kirjoitukseni tuolle rakkaalle liekkisydämelle, siteerasin siinä tuota tohtimistakin... Oi Onerva <3

      Ja niin, ehkä arvaatkin: Kallas on Ainoista se minunkin sukulaissieluni, hän ihastuttaa ja inspiroi minua, kiehtoo ja kutsuu. Myös Aino Sibelius on minusta silti kiehtova hahmo, omalla tavallaan ihmeellinenkin. Mieleni askartelee mielellään näissä erilaisissa naiseuksissa, pohtii niiden kerroksia ja tuota nais-emancipationia...

      Janne olisi kyllä totisesti ansainnut vähän kotiarestia, niin suuri taiteilija kuin olikin. Mutta osasihan se Aino ainakin mykkäkoulua pitää. Ja Rakastaa. Kyllä hän Nainen oli. Axelia en ole lukenut, mutta joskus luen!

      Kirjoituksiin livahtaa ehkä aina myös itseä, väkisinkin... Mutta livahtakoon sitten, tavalla tai toisella me taidamme aina olla kirjoituksissamme mukana... Kaunista päivää sinulle <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!