Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky (2013)

 

Syksyllä 2013 olin kirjamessuilla, elämäni ensimmäisillä. Paikkana oli Helsinki, kirjarakkauttaan kuhisevien kirjanystävien täyttämä messukeskus. Minun mieleni, pientä ja hiljaista rakastava, hämmentyi, mutta toki myös iloitsi: ahnehdin kaiken kiehtovaa loputtomuutta, kirjoja ja keskusteluja... Lopulta ehkä väsyin kaiken paljouteen, siihen miten liikaa kaikkea oli. Väsyin, vaikka toisaalta kaipasinkin heti takaisin. Tänä vuonna en huumaavaan humuun vielä palannut, vaan valitsin messujen sijasta hiljaisuuden. Saattaa silti olla, että joskus menen sinne taas. Ehkä jo ensi vuonna tai sitä seuraavana, jonakin. Tuulet kertonevat aikanaan tämänkin.

Messut antoivat toki paljon. Sain mukaani kiehtovia kirjoja ja avartavia ajatuksia ja voi, ihania muistoja ihanista teehetkistä, joihin kuului myös rakas ystävä ja suklaakakkua. Ja kyllä, sain myös tämän: Erkka Filanderin teoksen Heräämisen valkea myrsky (2013). Ostin kirjan vasta messujen jälkeen, mutta kohtasin sen juuri siellä, kuunnellessani Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaita – ehdokkaita, joista kaikki paitsi yksi, juuri Filander, olivat paikalla. Antti Majander sanoi jotenkin niin, että nuorukaista, joka on päässyt matkalle, ei pidä sieltä pois tahtoa. Hän sanoi myös matkan kohteen, mutta se on minulle jo hieman hämärä. Ehkä se oli Rooma, en muista. Muistan vain sen, kuinka ajattelin Filanderin olleen oikeassa siinä, ettei hän ollut paikalla. Hänen kirjansa oli.

Ja se voitti, tuo runokirjanen, joka kantoi niin kaunista nimeä: heräämistä, valkeutta ja myrskyä. Se voitti, sillä siinä ”ei ole sijaa kyynisyydelle tai ironialle” vaan se on ”elämänilon pulppuavaa ylistystä” (lainaukset täältä, HS 14.11.2013). Tiesin kohdanneeni kirjan, jonka tahtoisin lukea.

Ja niin minä jo pian ostin sen, omakseni, ja kurkistelin siihen. Ehkä varoen, tunnustellen. Luin kuinka

”Heräämisen valkean myrskyn annoin kulkea ylitseni.

Otsan hetkittäin läikkyvä aurinkokello

on puhdas varjosta

ja nyt kaikki raunioni riisuutuvat,

sängyn kupoli vielä puolillaan unta.”

Kuinka

”Ympärilläni aukio joka kerää valoa kuin vettä

istun nurmikolla,

talo ei varjosta.

Näkemisen kupoli vielä puolillaan unta.”

Kuinka

 

”Hallitsimme toisiamme

sinulla profeetan lapsisilmät, minulla nuoruus

joka maistui suussa röyhkeältä kuin painisi,

poimisi painimalla enkeleitä pensaista

ja minä painin kanssasi, pensaasta jokeen

jossa puit veden yllesi.

Jokin kiertyvä väreili aamukuiskauksesi raoissa.

Tällainen aamu avaa hengenvetojen portaikot.”

Ja ehkä minä täytyin aamulla, joka avasi henkeni kulkea. Ehkä kohtasin kupolin, joka oli puoliksi unta. Aukion, joka keräsi valoa. Tuulen, joka jo kypsytti itseään valkeaksi myrskyksi. Mutta minä laitoin kirjan odottamaan, sillä ei ollut sen aika, ei juuri silloin. Sillä tällaiset kirjat, heräämisen valkeat myrskyt, tarvitsevat juuri oikeanlaisen hetken – sellaisen, jona silmät ovat valmiit ottamaan vastaan kaiken niiden valon.

Ja valo odotti. Odotti, kunnes se taas hiipi tuulessa luokseni, tahtoi jo tulla luetuksi, antaa myrskynsä valkeuden. Ja minä aloitin taas, palasin aamuun, kupoliin, aukioon. Astuin myrskyyn, sen huikaisevaan häikäisyyn. Oli oikea aika. Ja niin

”Iho luuli sukeltavansa, naurunpaisteen

paljaat jalat seisoivat syvällä ikkunassa.

Äkkiä huone kaappasi silmäsi

ja näki ihmeellisiä asioita.”

ja

”Hän jakoi yönkuuman ruumiinsa meren kanssa,

antoi sen herkästi syttyville puille.

Käsi piti lehtiä hyvänään, suuteli ne väkeviksi

terälehtien rotkot sormia vasten

ja omisti ruumiinsa ilon lihaksille.”

Mutta voi, yhäkin tämä teos on tarvinnut aikaa. En ole voinut lukea tätä nopeasti, en ehkä kerralla, enkä heti toista kertaa. Ei, minun on täytynyt pitää taukoa ja palata, lukea myöhemmin uudestaan ja ehkä vielä kerran. Sillä

”Muinainen punainen on hengittänyt luolien seinissä

kasvot, käden, meriviivan,

siirtynyt soimaan ylemmäksi kaulalle,

kahlannut miehen ja naisen.

Lause kiipeää ensimmäisen ymmärretyn jälkeen

loputtomasti.”

eikä se tahdo nopeutta, se tahtoo hitautta, kaikki tämä sanojen ihana, hämmentävä laulu. Hitautta, vaikka se itse onkin kuin kiihkeää liikettä, sillä

”He juoksevat metsässä, he eivät välitä oksista

jotka tahtovat heidän hiuksiaan.

Valkoiset paidat jätetty merkiksi lähdöstä.

Kummalla enemmän iloa: heillä

vai maalla jota he tallaavat?”

Ja ehkä elämä on kuin juoma ja

”Juoma avaa sinulle polun omenapuiden väliin:

tie näkemiseen on avoin,

yksikään kangastava viileys

ei seiso tielläsi.”

tai ehkä se on

”unia jotka nautitaan

kuin liian suurista maljoista.”

Unia, heräämisiä. Maljoja. Elämän aamua ja iltaa, mutta aina valoa. Ja nuoruus – se on heräämistä, syntymistä, kurkottumista kohti sitä itseä joka on, siinä kehossa, siinä mielessä. Kysymystä siitä että

”Jos syntyvä lapsi osaisi puhua, lausuisiko

heti ennustuksen,

ilmoittaisi miltä tuntuu saapua.”

Ja voi, heräämisen kokonaisvaltaisuus on valoa ja kirkkautta, aistien iloa ja hengen riemua, kehon ja sielun yhteensulautuvaa hurmosta. Sitä kuinka

”Vartalon raskaus valahtaa yltä kuin kylpyvesi

ja olen valmis ihmeisiin jotka liplattavat ihon rannoilla,

paljastavat syntyneen syntyneelle

ja tihkuen tanssivat maisemassa.

Kutsut kyyhkysiä ylleni.

Kuorettomaksi riehuttu hedelmä

maistuu mehulta joka vihki tuulen hiuksille.

Kohtaamme saman kokemuksen kärjellä.”

Ei, kyynisyyttä ei ole, ei ironiaa. On vain se kuinka

”Omistin keuhkollisen ilmaa

jonka olin muuttanut iloni tuoksuiseksi.”

kuinka

 

”Kokemasi ja sinä kohtasitte harvinaisen valon hetkellä”

ja kuinka

 

”Näinä päivinä herään täynnä ihmeellisiä lahjoja.”

Ehkä me tiedämme, millaisina hetkinä me näemme valkeaa valoa. Ehkä tiedämme, milloin herääminen on valkeaa myrskyä. Pitäkäämme niistä kiinni, hetkistä joissa hehkuu elämän valkea, myrskyisä valo. Ja astukaamme maailmaan joka on avoinna edessämme – astukaamme, kun olemme heränneet, hengittäneet. Sillä on

”Hän joka on löytänyt raon itsensä ja maailman välillä,

joka on auringosta nauttien

valmistautunut loppuelämälleen.

Etsi hänet itsestäsi, aloita alusta

yksinkertaisilla henkäyksillä

uuden itsesi ilmaa.”

Ja ei, en ole edelleenkään lukenut tätä loppuun. Tämä alkaa, kun tämän avaa, mutta ei lopu, kun sen sulkee. Eikä tämä ole yksi runo eikä monta, vaan loputon. Loppua ei ole. On vain herääminen. Valo ja liike, ”ei pimeää edes varjossa”.

Minä olen tämän myrskyn jälkeen häikäistynyt ja hämmentynyt. En tiedä, olenko nähnyt kaiken kirkkauden läpi. Uskoisin, että en. Ei, olen siitä varma. Mutta toisaalta: miten paljon runouden lukemisessa – ja kirjoittamisessa – on kysymys vastauksista. Ehkäpä kaiken ytimessä on vastauksen sijaan sittenkin kysymys, ihmettelemisen ihana ihme.

Myös sanat, jotka matka tämän myrskyn läpi on luonut, ovat ehkä enemmän kiinni kuin auki. Minusta ei ole tätä myrskyä avaamaan, minusta on vain kokemaan. Hiuksissani tuulee ja ihollani, sydämeni lentää pyörteiden mukana, myrskyn valkeassa valossa. Ja sellaisina hetkinä

”Elävä aavistus lyö sinusta,

näyt alkavat oman elämänsä kuin refleksit.”

Ah valo! Näyt! Elämä!

********************

Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky. Runoja, 61 s. Poesia 2013.

 ********************

Ja huomenna kääntyy taas esiin uusien päivien aika. 

Tämän teoksen myötä tahdon myös toivottaa onnen myrskyjä tulevaan vuoteen  

– olkoon se valoa ja helliviä heräämisiä täynnä ♥