Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa (2014)

”Taiteen tekeminen on itsessään olevan ihmisen etsimistä, sen etsimistä, mitä ihminen todella on ja ajattelee. On tavallaan mystistä, miten ihmisen täytyy jonkin välineen avulla etsiä tapaa, jolla hän näkee maailman ja miten luo sitä. Ennen kuin tieto kiteytyy sanaksi, kuvaksi, runoksi, ihminen ei oikeastaan tiedä, miten hän näkee maailman.”

Näin on sanonut Kirsi Kunnas, runouden viisas hengetär. Ja voi, minä luen hänen viisauksiaan, yhden toisensa jälkeen, ja hengähtelen ihastuksesta, innostuksesta ja samanmielisyydestä – siitä kuinka huikean hienoa on lukea elämäkertaa, joka todella, todella, hehkuu kohteensa valoa.

Kunnaksen valoa välkkyy myös tämä taikakansi...

Ensin tunnustan: myös Kirsi Kunnas on niitä runoilijoita, joiden tuotantoon olen toistaiseksi ennättänyt tutustua aivan liian vähän. Erityisesti Tiitiäisen satupuu (1956) on kuitenkin minullekin merkityksellinen teos, sillä se on ensimmäisiä kirjoja, joita ostin kymmenkunta vuotta sitten syntyneelle esikoiselleni. Teoksen äärelle johdatti kuin lahjana saatu Tiitiäisen tuutulaulu, jota olen lausunut niin moneen iltahämärään, molemmille pikku tiitiäisilleni, että tuo laulu on minulle väistämättä rakas. Olen siis Kunnakselle mm. lasteni ihanan unirunon velkaa – ja kyllä, otaksun että tämä velka on maksettu parhaiten juuri lausumalla se kerta toisensa jälkeen...

Ja niin, vaikka Kunnaksen tuotanto onkin minulle pitkälti tuntematonta, hänen runoilijuutensa – ja voi, viisautensa! – kiehtoo minua kovin. Kun huomasin, että hänestä ilmestyisi syksyksi elämäkerta, lisäsinkin sen oitis lukulistalleni. Ja miten hienon teoksen sainkaan lukea! Kirjallisuuden emeritaprofessori ja Kunnaksen ystävä Leena Kirstinä on tehnyt kerta kaikkiaan upeaa työtä: kerännyt Kunnaksen viisauden ja valon kirjaansa niin, että lukijaa melkein häikäisee. Elämäkertatyö on tässä ollut osin toisenlainen prosessi kuin esimerkiksi tänä vuonna myös työnsä julkaisseilla Agneta Rahikaisella (Edith – runoilijan elämä ja myytti) tai Minna Maijalalla (Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth), sillä tämä elämäkerta on rakennettu paitsi lehtiartikkeleista ym. säilyneistä dokumenteista myös – tai ennen kaikkea – muisteluista: Kunnas on aktiivisesti osallistunut elämäkertansa kirjoittamiseen muistelemalla Kirstinälle mennyttään ja edelleen tarkastamalla kirjoitettua. ”Muisteleminen on raskasta,” on Kunnas kuitenkin sanonut, ja sen toki ymmärtää: onhan muisteltavana ollut kokonaiset yhdeksänkymmentä elämäntäyteistä vuotta.

Sateessa ja tuulessa on elämäkerta, joka vakuuttaa heti ensimmäiseltä sivultaan alkaen. Kirstinä kirjoittaa: ”Runoilijan [Kunnaksen] mielestä omaelämäkerta valehtelee, koska ihminen muistaa väärin. Se, minkä pitäisi todentaa jotakin menneisyydestä, on kerrottuna jo fiktiota, kuvitelmaa siitä mitä on tapahtunut.” En voisi olla enempää samaa mieltä. Todellisuus ei koskaan voi toistua sanoissa sellaisenaan, ei edes nykyisyys eikä etenkään mennyt. Mutta voi, ihminen janoaa totuuden hiveniä, ja juuri siksi hän kirjoittaa ja lukee, rakentelee maailmaansa sanoihin. Elämäkerran luettuaan lukija ei tiedä totuutta henkilöstä, josta se kertoo, eikä hänen pidäkään tietää. Mutta ehkä hän on sentään saanut ripauksen jotakin, jossa on myös totuuksia ihmisen elämästä maailmansa kehyksissä. Ja – kuten nyt, tämän teoksen myötä – runsaasti inhimillistä valovoimaa.

Kirsi Kunnaksen elämäkerta on taiteilijan elämäntarina, tietenkin. Se kantaa mukanaan yksilöllistä taiteilijuutta yleisissä kehyksissä: Kunnaksen runoilijuutta ja sen suhdetta sodanjälkeiseen modernismiin, kulttuurisiin ilmastoihin ja miljöihin. Tarina kertoo tytöstä ja neidosta, joka kasvoi taiteilijaperheessä ja – toisin kuin moni muu nuori runoilijatar – voitti keuhkotaudin. ”Muista, että et rupea miksikään uudeksi Saima Harmajaksi. Älä itke sairauttasi, älä antaudu sille. Itkemällä kuolet,” pauhasi äiti löydettyään sairastelevan tyttärensä runovihkon. Ja ei, Kunnas ei ruvennut. Hän loi itselleen sivupersoona Haitulan voittaakseen mielipahan ja surkeilun ja parani – ehkäpä sekä Haitulan voimasta että silkkaa elämänhaluaan. Ja niin, keuhkotaudin lisäksi nuoruusvuosia varjostivat myös sodat, mikä jätti tarpeen ”löytää uusi ihmisenä olemisen merkitys, uusi tajunta ja sille kieli ja mieli”.

Ja kyllä, tämä elämäkerta on myös unennäkijän, elämän tarkoituksen etsijän ja elämänmyönteisen eksistentialistin tarina. Ja kas, runous on kuin onkin vaarallista, joskus kerrassaan etiäisen kaltaista: runossaan Jaakko Vaakosta Kunnas ennusti arvaamattaan itselleen aviomiehen – hän todellakin joutui ”runonsa kanssa naimisiin”. Mutta ehkäpä rohkenemme arvella, että tuo joutuminen oli ilo ja onni.

Kirsi ja Jaakko ensimmäisessä kodissaan Tampereella:
oi kirjoja...

Sateessa ja tuulessa on elämää ja runoa – siten, että keskiössä ovat runot. Kirstinä piirtää kuvan Kunnaksen runoilijaelämästä ja tarjoaa samalla runsaan ja kattavan katsauksen Kunnaksen tuotantoon. Niinpä myös lukija, jolle tämä tuotanto on vielä vierasta, pääsee tutustumaan sen ääriviivoihin ja syvyyksiin. Runot polveilevat runsaina tekstin lomassa, sekä siteerattuina että viitattuina, ja samalla Kirstinä lukee ja tulkitsee niitä, avaa niiden rakenteita ja merkityksiä. Runoilijaelämäkertaan sopiikin, että sen keskiönä ovat juuri runot – ovathan ne keskeinen osa kirjoittajansa elämää, tietty ydin jonka ympärillä elämä sädehtii.

Elämäkerta tuo esiin myös Kunnaksen monipuolisuuden: hän on runoilija, joka on kirjoittanut sekä lapsille että aikuisille, mutta myös kääntäjä ja yhteiskunnallisesti aktiivinen toimija. Ihmisen elämä, etenkin näin pitkä, on väistämättä myös rönsyilevä, ja siksi sellaisen sopii olla myös elämäkerran. Taitavissa käsissä kirjoitettu elämäkerta välittää eletyn elämän runsautta ja moninaisuutta, ja juuri niin tekee myös tämä: Sateessa ja tuulessa tarjoaa lukijalleen kuvan ahkerasta ja toimeliaasta runoilijasta, joka on luonut kohtaloaan ”työtä tekemällä” ja puhunut läpi vuosikymmenten paitsi kirjallisuuden myös mm. rakennusperinnön puolesta. Ja niin, huomatkaamme, ettei ”kirjallisuutta” ja ”lastenkirjallisuutta” Kunnaksen kohdalla useinkaan ole mielekästä erottaa toisistaan. Silti se on paikallaan ennen kaikkea siinä kohtaa, jossa tähdennetään hänen merkitystään juuri lastenkirjallisuuden uudistajana ja lähettiläänä.

Saattaa toki olla, että Kunnaksen muu tuotanto on jäänyt lastenrunouden ”varjoon”. Mutta toisaalta: mikäpä on suurempaa kuin suuri lastenrunous? Sillä se, joka osaa kirjoittaa lapsille, osaa kaikkein eniten. Kunnas on lastenkirjallisuutta kirjoittaessaan osannut asettua lapsen kanssa samalle tasolle – ei niin, että hän olisi laskeutunut, vaan niin, että lapsi on kohotettu juuri niin korkealle kuin hän kuuluu. Tiitiäisen satupuuta kirjoittaessaan Kunnas ei ollut vielä äiti, vaan hän kirjoitti runojaan etsien lasta itsessään. Minä luulen, että paras lastenkirjallisuus syntyykin juuri niin, oma sisäinen lapsi tavoittaen.

Eikä Kunnaksen kohdalla totisesti voi puhua ”vain” lastenrunoilijasta – ei, koska hänen lastenrunoudessaan ei ensinnäkään ole mitään, mikä olisi vain ”vain”. Toisekseen hän on ollut uudistava voima paitsi lastenrunoudessa myös lyriikassa yleisemminkin – yksi niistä keskeisistä voimista, jotka johtivat toisen maailmansodan jälkeistä modernismia ja ansaitsevat nyt paikkansa klassikkorunoilijoina.

Hyvään elämäkertaan kuuluu myös se, että yksilöllistä elämää tarkastellaan eletyn ja koetun ajan kehyksissä – tällä tavoin elämäkerta antaa lukijalleen tietoa sekä yksityisestä että yleisestä, piirtää henkilönsä oman aikansa ja miljöönsä kehyksissä. Tämäkin teos tarjoaa lukijalleen paitsi katsauksen Kunnaksen elämään, myös vaihtuvien vuosikymmenten ajankuvaan ja kulttuuri-ilmastoon. Ja kyllä, on kiehtovaa lukea mm. nuoren kirjailijaparin elämästä: siitä kuinka kirjoittaminen on tärkeää, mutta elettäväkin on... Yksi teoksen parhaista piirteistä onkin sen aito elämäntuntu: mm. freelancer-senttarin epävarma arki ja ne tarmokkaat puuskapäivät, joina pakastin puuhattiin täyteen ruokaa – kaikki se, kuinka Kunnas tasapainoilee äidin ja kirjailijan roolien välillä. Ja kuitenkin, miten totta onkin juuri tämä mitä Kunnas on myös sanonut: ”Olen ajatellut, että se joka antaa myös saa, ja toivon, että sen, minkä olen naisena ja äitinä antanut, voin kirjailijana käyttää hyödykseni.” Niin: naiseus ja äitiys ovat ennen kaikkea voimavaroja, vahvuuksia, lähteitä.

Elämäkerrat ovat usein runsaita, ja niin tämäkin on. Yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtuu paljon elettyä ja koettua, ja niin kuin hyvissä kirjalilijaelämäkerroissa ainakin, myös tässä paneudutaan tuotantoon pintaa syvemmältä. Tämä täyteläisyys tekee tästäkin teoksesta hitautta tahtovan, mutta jälleen kerran tarve edetä hitaasti on ennen kaikkea antoisan teoksen merkki. Teos kertoo hyvin paljon: Kunnaksesta, Kunnaksen tuotannosta, modernista runoudesta ja maailmasta jossa tämä runous syntyi. Kirstinä kirjoittaa johdannossaan: ”Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa on kertomus Kunnaksen kirjallisen uran eri vaiheista, elämän kulusta sekä kirjallisesta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta --- Lisäksi se tulkitsee teoksia, sillä myös ne vaikuttavat ja muuttavat tekijäänsä.” Kyseessä on siis runsas ja aikaa ansaitseva kokonaisuus.

Teoksen tärkeintä antia on Kunnaksen syvä, suuri viisaus. En voi kuin ihailla tätä runoilijaa, joka on läpi vuosikymmenten jakanut lastenkirjallisuuden ilosanomaa ja sanariemun merkitystä. Tämä on myös niitä teoksia, joista tekisi mieleni siteerata viisaus toisensa jälkeen, mutta voi – en saa niitä kaikkia mahtumaan kirjoitelmaani, vaikka kuinka antaisin sen kasvaa... Mutta yhden viisauden tahdon vielä lainata. 1980-luvulla Kunnas sanoi televisiokulttuurista näin:

”Valistuksellinen tiedonihannointi ei ole auttanut meitä inhimillisessä tasossa, vaan informaatioräjähdys on alistanut meidät ihmisinä, kaavoittanut ajattelumme, passivoinut meidät ja erottanut meidät todellisista tiedoista. Todellinen tieto on tietoa itsestämme.”

Kirstinä kommentoi, että nämä sanat sopivat ”hämmästyttävän hyvin myös nykyiseen internet-kulttuuriin”, ja minä nyökyttelen. Todellinen tieto on tietoa itsestämme. Ja voi, juuri niin se on – se on tietoa ihmisyydestä, ihmisen mielestä, sydämestä ja mahdollisuuksista. Ja kyllä, todellisen tiedon tavoittaminen vaatii hiljentymistä ja pysähtymistä, tahtoa ja uskallusta. Sitä, että lukee, ehkä kirjoittaakin. Että ennen kaikkea kuuntelee itseään, ihmistä itsessään.

Kunnaksella on ollut elämäkerralleen erinomainen kirjoittaja: sekä kirjallisuuden asiantuntija että ystävä. Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa onkin oivallinen esimerkki elämäkerrasta, joka on kirjoitettu sädehtimään kohteensa hehkuvaa ja kauaskantoista valoa. Lämpö väreilee teoksessa heti alusta alkaen, välittyy näiden osaavien ja hyväntahtoisten käsien kirjoittamista sanoista koko matkan kannesta kanteen ja jatkaa säteilyään myös sitten kun kirja on jo painettu kiinni. Teos on runsas ja keskusteleva kokonaisuus, jossa kuuluu paljon myös Kunnaksen oma ääni: kaikki ei ole ”vain” elämän ja runouden tulkintaa, vaan elämänsä kokija itse puhuu sivuilla omalla äänellään kertoen elämäänsä sellaisena kuin sen on muistelemisen hetkessä kokenut, ehkä jo hivenen fiktiona mutta – kuten tiedämme – myös totena, sillä fiktiossakin on aina mukana myös totuuksia. Ja niin, aiemmin sanotusta kerätyt viisaudet antavat nekin äänen juuri Kunnakselle. 

Minulle henkilökohtaisesti tämä avasi myös kiehtovia ovia menneen vuosisadan modernistiseen runouteen ja jätti yhä kasvavan halun tutustua laajemmin myös siihen. Luulen, että jonakin hetkenä on aika avata mieli Kunnaksen tuotannolle laajemminkin ja ehkäpä myös hänen aikalaisilleen. Totean – ehkä jälleen kerran – että kirjallisuus on ihanasti itseään ruokkiva ja loppumaton kehä.

Kunnaksen lyriikka piirtyy tässä teoksessa ”symbolismin, surrealismin, naivismin ja ekstistentialismin” kiehtovaksi kietoutumaksi ja loputtomaksi uuden etsimiseksi ja löytämiseksi. Sellaiseksi, ”ettei tulkintaa pidä kiinnittää konkreettiseen maisemaan vaan tutkia assosiaatioita”. Sellaiseksi, joka on tulvillaan kunnaslaista ”avoimuuden estetiikkaa, johon runoilija on pyrkinyt johdonmukaisesti” ja ”jopa varoittanut tulkitsemasta tuotantoaan liian yksityiskohtaisesti”. Mikä ihana ajatus: runo on vapaa luettavaksi, kerta toisensa jälkeen. Kuten Kirstinä kirjoittaa: ”Runon ymmärtäminen tarkoittaa niin lapselle kuin aikuisellekin keksimistä, löytämistä, uuden oivaltamista.”

Ja nyt sanon enää tämän, tärkeän: Kirsi Kunnas täyttää tänään, 14.12.2014, yhdeksänkymmentä vuotta. Mikä huikea, huikea elämä! Melkein vuosisata. Miten paljon sellaiseen aikaa mahtuu, niin ihmisen elämässä kuin maailmassa. Paljon onnea Kirsi Kunnas ja suuri kiitos kaikesta hienosta työstäsi! Sinun valosi hehkuu, loputtomasti!

********************

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa. 475 s. WSOY 2014. Kiitos kustantajalle vapaakappaleesta!