Marraskuu ja omakustannepohdintoja

Eugène Grasset: Novembre, 1896.

Aina se tulee takaisin, tämä rakas, ihana omakuu. Täytän loppukuusta pyöreät plus yksi, hyvä ikä, edessä koko loppuelämä!

Tämä marraskuu on saanut alkaa ripauksella ihanaa talventuntua ja hyvä niin, juuri näin marraskuun pitäisikin aina alkaa ja myös päättyä (kuulitteko lumipilvijumalat ♥) sekä mukavalla hyppysellisellä inspiroitunutta kirjoitusvirettä. Joulua kohti mennään ja ihanaa niin, pimeissä illoissa tuikahtelee kynttilöiden pehmeä valo.

Leikittelen parhaillaan ajatuksella, että julkaisisin (ainakin) romaanikäsikirjoitukseni omakustanteena. Kustantamokierroksen kuudesta kustantamosta on vastaamatta enää yksi, eli kustannussopimus ei näytä kovin todennäköiseltä. Toki voisin lähettää käsikirjoituksen vielä muuallekin, mutta en tiedä. En tiedä, minne sitä sitten oikein lähettäisin. Kuka haluaisi julkaista mietiskelevää, pehmeäviivaista, hieman lyyristä romaaniproosaa?

Omakustanneajatus on kuitenkin tosiaan vasta leikkiä. En tiedä. Toisaalta ajatus kiehtoo ja kutkuttaa, toisaalta epäröin enkä tiedä, olisiko se sitten sitä mitä haluaisin. Olisihan se ”oikea” kustannussopimus tietenkin komeampi, ja ihan jo siksikin että se merkitsisi sitä, että käsikirjoituksen arvon tunnistaisi ja tunnustaisi joku muu. Omakustannekirjailijana sitä olisi kumminkin vain – no, omakustannekirjailija. Mutta mitä jos ja kun sitä kustannussopimusta ei tule? Kun kustannussopimuksen todennäköisyys kuitenkin on mitä on, ihan noin yleisestikin ottaen? Kuten tuhannesti todettua, omaa tekstiään on melko mahdotonta objektiivisesti arvioida, mutta yleisesti ottaen on selvää, että kustannussopimusten ulkopuolelle jää väistämättä useita hyviä käsikirjoituksia. Omakustanne onkin minusta tässä yhtälössä erinomainen ja varteenotettava vaihtoehto, johon ei oikeasti liity edes mitään ”vain”-konnotaatioita, mutta nähtävästi sitä omalla kohdallaan pitää kaikki aina vatkata vaikeamman kautta. Mutta niin: onko oikein, jos ei etsi itselleen ja työlleen vaihtoehtoa, jos perinteisen vaihtoehdon väylä ei syystä tai toisesta aukea? Onko se itselle ja tehdylle työlle edes reilua? Sanoille, kertomukselle?

Kaipa sitä olisi helpompaa myös uskoa tarinaansa, jos sen valitsisi se arvovaltainen joku muu. Toisaalta ajatus on typerä eikä oikeasti edes totta. Tarinaansa on kuitenkin uskonut jo silloin, kun sitä on kirjoittanut. Olisiko sille muka antanut tunteja ja tunteja ja tunteja (tai vuosia ja vuosia ja vuosia), jos ei olisi uskonut? Se, että epäusko aina väistämättä vuorottelee uskon kanssa, on toinen, prosessiin väistämättä kuuluva juttu.

Niin, omakustanneajatus siis mietityttää ja kai sitten sekin, ”riittäisikö” se. Luultavasti kyse on myös tuosta uskosta. Löytäisikö teos lukijoita? Toisaalta olen aika viehättynyt omakustanteen mahdollistamasta vapaudesta, tietystä kotikutoisuudestakin. Ajatuksessa, että kirjani olisi ihan oma luomukseni, on sittenkin jotakin aika villin hienoa.

No, vielä on monia vaihtoehtoja. Ja tietenkin yksi vaihtoehto on se, että menen eteenpäin vaan. Että keskityn ihan vaan uusiin kirjoituksiin ja kertomuksiin. Mutta en tiedä, tuntuu että tämä matka ei ole vielä lopussa.