Kirjojen omistamisen ihanasta kamaluudesta

- on kirjoja, joista ei luovuta - 

Kirpputoripöydän vuokraaminen pari kertaa vuodessa on jo kauan kuulunut perheemme rutiineihin. Lasten kasvaminen johtaa väistämättä pieniksi jääneisiin vaatteisiin ja muuhun uloskasvettuun romppeeseen, mutta kaikenlaista muutakin merkillistä tavaraa nurkissa riittää aina vaan. En tiedä, minkälaisen tavaramäärän alle olisimme jo aikaa sitten hautautuneet, jos näitä säännöllisiä kirppiksiä ei olisi ollut. Kummallista tässä on kylläkin se, että emme edes ole mitenkään erityisen innostuneita ostelijoita. Siedän huonosti kaikenlaista joutavaa roinaa ja sen ekologista painolastia, ja ihan jo välttämättömille vaateostoksille lähteminenkin aiheutti juuri menneenä viikonloppuna hienoista hammastenkiristystä ja vahvan tunteen siitä, että kauniin syyspäivän tunnit voisi toisellakin tavalla käyttää. Looginen päätelmä siis on, että tavaraa kävelee sisään itsestään ja/tai että se lisääntyy nurkissa omia aikojaan. No mutta, nyt asiaan eli kirjojen omistamisen ihanaan kamaluuteen.

Niin. Senhän monet meistä kirjojen ystävistä tietenkin tietävätkin, että kirjat eivät oikeastaan ole materiaa vaan enemmänkin henkeä. Kirjat eivät siis ole ollenkaan tuota edellä kuvattua joutavaa roinaa. Kumma kyllä tämä harras henkiaines kuitenkin vie myös hyllyissä tilaa ja painaa muutoissa kauniisti sanoen vietävästi. Ja siinä vaiheessa, kun tähän armaaseen henkeen alkaa myös kompastella, koska se ei enää mahdu hyllyihin vaan vyöryy valtavalla hurrikaaninvoimalla paitsi pöydänkulmille myös ympäri lattioita, sitä alkaa kyllä väkisinkin miettimään, että jotakin toimimatonta tässä yhtälössä nyt on.

Meidän kotikirjastomme ei moneen muuhun verrattuna varmastikaan ole erityisen suuri, vaan sille on eri huoneissa varattu rajallinen määrä hyllytilaa. Vaikka rakastan kirjoja lämpimästi ja hartaasti ja ne ovat minulle myös keskeinen osa kotini kotoisuutta, en kuitenkaan ole niin bibliofiili, että haluaisin antaa kirjoille kaiken kotini tilan. Haluan, että tilaa on myös muille tärkeille asioille ja mielellään hitunen myös tyhjyydelle. Kirjahyllyn kohdalla harras ihanteeni onkin kutakuinkin se, että kaikki sen kirjat olisivat erityisen tärkeitä ja merkityksellisiä, juuri niitä kirjoja, joiden omistaminen on minulle syystä tai toisesta oikeasti olennaista. On monia hyviä kirjoja, joita minulla ei ole minkäänlaista tarvetta omistaa, vaan riittää, että saan ne halutessani kirjastosta. Mutta niin, sitten on niitä toisia, niitä jotka tuntuvat niin rakkailta ja omilta, että ne haluaa pysyvästi lähelleen.

Mutta niin, se yhtälö. Aika yksinkertaista matematiikkaa on, että kun tilaa on rajallinen määrä, se tulee aikanaan täyteen, jos sinne ilmestyy uutta, mutta mitään ei koskaan mene pois. Seurauksena on sitten juuri se vyöry, kun täyteen ahdettu tila väistämättä tulvii yli äyräittensä.

No, ratkaisu numero yksi on tietenkin se, että uutta ei enää tule, ainakaan paljon. Tämä toimii kohdallani juuri nyt melko hyvin. Tänä vuonna olenkin ollut kirjamyynnin kannalta surkimus ja tuholainen, mutta samalla myös erinomaisen hyvä hyllytilansäästäjä, sillä olen ostanut itselleni ehkä vain yhden kirjan. (Hmm... Voikohan tuo olla ihan oikeasti totta? No niin, ei voi. Muistan heti ainakin yhden toisen... No, ainakaan kovin paljon en valehtele.) Pitkällä tähtäimellä silti tiedän, että on useita kirjoja, jotka vielä haluan omaksi. Joiden omistaminen tuntuu tärkeältä. Omalta. Oikealta. Ja jotka siis toisin sanoen tulevat tarvitsemaan tilaa. (Ja juu, tiedetään: totta kai kirjoja pitäisi ostaa oikein paljon, että kulttuuri kukoistaisi, mutta tähän en nyt tässä kohtaa enempää syvenny, etten mene vielä pahemmin solmuun. Ja ostan kyllä, vaikkakin harvoin ja valikoiden.)

Ratkaisu numero kaksi on sitten tietenkin se, että tilaa tyhjennetään vanhasta. Viedään kirjoja vaikka sinne kirpputorille ja toivotaan hartaasti, että ne saavat uuden, hyvän kodin. Ja oikeastaanhan kirjalle on vain ja ainoastaan oikein, että se saa tulla luetuksi myös jossakin toisaalla. Hengenhän tulee saada olla vapaata ja lennellä kahleetta, ilman että se vangitaan yksityisomistuksen ahtaaseen puristukseen. No niin, aika ontuvaa filosofiaa tämäkin, sillä tietenkin on myös kirjoja, joiden henki joutuu valitettavasti puristumaan juuri siihen omaan omistushaluuni. On kirjoja, joista en luovu.

Mutta kyllä, kirpputoripöytää odotellessani olen taas käynyt läpi myös kirjahyllyäni ja päätynyt poimimaan sieltä muutamia kirjoja, joille toivon uutta kotia. Erityisen tärkeyden ja merkityksellisyyden ajatuskehyksessä olenkin aika hyvin valmis luopumaan sellaisista kirjoista, jotka ovat ehkä hyviä, mutta jotka selvästikään eivät kuitenkaan ole juuri minulle erityisiä. Luopuminen vapauttaa, kun tietää, että sen kautta vapautuu tilaa ja että ne erityisen tärkeät kirjat saavat sitten hengittää väljemmin. Luopumisen prosessi on kuitenkin eräänlainen matka sekin, ja sen on annettava edetä omalla painollaan.

Mutta niin, entäs sitten se, että on kirjoja, joita kukaan ei halua edes ilmaiseksi? Sydäntä särkee repäistä kannet irti ja työntää kirja paperinkeräykseen. Mistä sitä paitsi tietää, minkälainen antiikkikappale mikäkin turha opus on sadan vuoden päästä? Toisaalta voi tietysti lohduttautua sillä, että paperinkeräykseen menee tietenkin vain se henkeä painava materia, kun taas itse henki lentää edelleen vapaana omissa sfääreissään. En tiedä, mikä on viime kädessä oikein, mutta olen sitkeästi koettanut opettaa itselleni, että on kirjoja, joiden on perusteltua palata materiaalikiertoon. Että kirjan pudottaminen keräyspaperilaatikkoon ei siis sittenkään ole syntiä, vaan materian luonnollista kiertokulkua. Se kirjallisuuden henkihän elää joka tapauksessa omaa henkevää elämäänsä. Kipeää tämä silti tekee ja soveltuu ratkaisuksi vain hyvin harvojen kirjojen kohdalla. Ja niistä kaiken maailman joukkotuhoista lukeminen kirpaisee tietysti aina.

No niin. Keitänpä välillä kupposen teetä. Katselen nurkassa odottavia laatikoita, joissa on kirpputorille meneviä tavaroita, myös kirjoja. Ja kirjahyllyä, joka on käsittelyn jäljiltä edelleen aika täysi. Kirjat ovat, yhä vain, toistensa edessä ja päällä. Mietin, että oikeastaan haluaisin, että kaikki kirjat näkyisivät. Että takana oleville kirjoille on epäreilua, että ne eivät näy. Ja että olisi hienoa, jos hylly olisi myös sellainen käytettävä. Sellainen, että sieltä saisi helposti juuri sen kirjan, jonka tahtoo. Toisaalta mietin sitten niinkin, että oikeastaan täpötäysi kirjahylly on jotenkin kodikas. Sen kaoottisuus on enemmän sympaattista kuin ahdistavaa. Ehkä se sitten johtuu juuri siitä, että pohjimmiltaan hylly on kuin onkin täynnä henkeä, ei materiaa.

Ja kyllä, olen onnellinen kirjojen omistamisesta. Siitä, että hyllyssäni on aina Tuulen viemää. Kallasta. Onervaa. Södergrania. Katri Valan Kootut. Jane Austenia ja Brontën sisaruksia. Annat ja Runotytöt. Kalevala. Tolstoin Sota ja rauha niin että voin lukea sen heti kun se tietty, juuri oikea tuuli puhaltaa. Sitä paitsi esimerkiksi tuo Sota ja rauha on kaunis, sen neljä punakultaista selkämystä henkivät ihanasti aikaa ja henkeä. Ja niin, onnellinen olen myös hyllyni hienoista tietokirjoista ja rakkaista kirjailijaelämäkerroista.

Ja niin se on, kirjahyllyn kantamat tarinat ovat monella tavalla rakkaita: Tuossa on tuokin rakas kirjariepu, mummun lahja vuosikymmenten takaa. Ja nuo kirjat osti äiti, kun aloitin koulun. Tuon taas antoivat ystävät kauan sitten, ja ajatella, että osasivatkin valita juuri sen – miten tärkeä kirja siitä minulle sitten tulikaan. Ja tuon ihanan, tärkeän kirjan sain rakkaaltani silloin alkuaikoina, miten kaunis omistuskirjoituskin siinä onkaan. Ja lasten kirjahyllyt kertovat tietenkin omaa tarinaansa nekin – sekä monista yhteisistä, rakkaista hetkistä että lasten kasvamisesta omia mieltymyksiään ja kiinnostuksenkohteitaan omaaviksi yksilöiksi ja samalla tietysti osaltaan siitäkin, miten ihanaa on olla juuri näiden lasten äiti.

Kyllä, kirjahylly on täynnä myös sitä omaa elämänhistoriaa. Juuri siksi se kai oikeastaan onkin niin tärkeä. Sen henki kantaa mukanaan aikaa ja kertomuksia myös itsestä. Mutta ehkä, samalla tavalla kuin omaelämäkerta aina, myös kirjahylly voi ja saa olla vähän valikoitunut. Kaikkea ei tarvitse roikottaa mukana, vaan voi vähän valita. Täytyykin, koska kaikki ei yksinkertaisesti mahdu mukaan. Onneksi valinta saattaa loppujen lopuksi olla aika selkeä, sillä tärkeä erottuu kyllä vähemmän tärkeästä ja pääpolut sivupoluista, ajan mittaan ainakin. Pitää vain pysähtyä välillä hetkeksi miettimään, kertomaan itselleen sitä omaa tarinaansa ja ymmärtämään, mitä milloinkin haluaa valita. Ihanan kamalaa ja kamalan ihanaa se kyllä saattaa olla.

No mutta. Olkoon vaan hyllyni jatkossakin täysi, mutta silti myös yhä enemmän sen tärkeän ja merkityksellisen mukaan valikoitunut. Katselen hellästi sen suloista kaaosta ja luen sitä vähän niin kuin elämääni. Kaikkea se ei minusta kerro, tietenkään, mutta on se kuitenkin yksi rakas jäsennys tästä kertomuksesta, jolla on elämäni nimi.