Pitkästä aikaa

William Kay Blacklock: Summertime, 1914.

Hei. On kauan siitä, kun kirjoitin viimeksi. Kovin kauan. Kokonainen vuosi ja vähän ylikin. Ihanaa, jos siitä huolimatta olet vielä kuulolla.

Arvaat ehkä, että on vaikeaa kirjoittaa näin pitkän ajan jälkeen. En oikein tiedä, mitä sanoisin. Tuntuu, että välillemme kasvanut vuoden kokoinen aukko on valtava. On vaikeaa tarttua mihinkään, aloittaa mistään. Ja silti nyt haluan, tuntuu että on oikein koettaa sanoa jotakin, pysäyttää hiljaisuus.

En missään vaiheessa ole oikeastaan päättänyt olla enää kirjoittamatta. Päivät ovat vain kadonneet toistensa lomaan ja jatkoksi, kesä muuttunut syksyksi ja edelleen talveksi ja kevääksi ja taas uudeksi kesäksi. Viimeksi olen näköjään kirjoittanut jotakin juhannusruusuista ja niin voisin kirjoittaa nytkin, ne kukkivat taas ja ovat kohta jo lumena nurmella. Haluaisin, että aika hidastuisi, edes vähän.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Elämä on ollut täyteläistä ja kiireistäkin, on ollut hyviä asioita ja välillä raskaitakin, sellaisia joita elämässä tapaa olla. Kamarille ei ehkä vain ole ollut aikaa eikä tilaa.

Välillä olen miettinyt, annanko kamarin vain olla, annanko ajan sataa sen ylle. Välillä taas sitä, että en haluaisi kadota noin vain ja että ei se jotenkin ole oikeinkaan, kaikkien näiden vuosien jälkeen – että vaikka emme oikeastaan tunne toisiamme, olemme kuitenkin jollakin tavalla toisillemme olemassa, sinä ja minä. Ja sitten olen miettinyt, kirjoitanko ehkä jonkinlaisen jäähyväisviestin, päätänkö siis lopettaa kokonaan. Mutta sitten, toisaalta, olen miettinyt sitäkin, että tekisi sentään mieli kirjoittaa tänne vielä edes jotakin, edes joskus. Että en sittenkään haluaisi, että kamarini hiljenee kokonaan, nukahtaa menneisyydeksi. En, vaikka joskus asioille vain käy niin, väistämättäkin.

Ehkä on mahdollista aloittaa hiljalleen taas? Sana sanalta, tunnustellen.

Väkisinkin sitä kyllä tässäkin kohtaa taas ajattelee, miten äkkiä kokonainen vuosi katoaa. Miten totta se on, että vuosi vuodelta vuodet muistuttavat yhä enemmän silmänräpäystä.

Haluaisin osata sanoa jotakin enemmän, mutta en osaa. Ehkä en siis yritäkään kirjoittaa mitään kummempaa, ehkä yritän vain sanoa, että täällä olen, taas, ja että saattaa olla, että alan taas kirjoittaa tänne jotakin. Ja että olen iloinen, jos sinäkin olet, siellä.