keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Nimentö ja muita sanahurmureita





Riittävän hourupää kun on, saattaa hyvinkin viettää kauniin syysiltahetken höyryvän teekupin ja E. N. Setälän alkeisopetusta varten kirjoittaman Suomen kielen oppikirjan äärellä. Ei kun oho, eihän tässä tietenkään hourupäisyydestä ole kysymys, vaan armaan äidinkielemme hartaasta rakastamisesta ♥

No, niin tai näin, minulla on nähtävästi taipumusta viihtyä tämän rakkaan äidinkielemme vanhojen sanahurmureiden äärellä. Ja samalla sitten kyllä myös vähän surkutella eräiden omaperäisten sanojemme ehkä väistämätöntäkin katoavaisuutta...

No niin, tietenkin, ymmärtäähän sen toki toisaalta, että on yksinkertaisempaa puhua esimerkiksi nominatiivista kuin nimennöstä, mutta toisaalta taas – niin, miten niin se oikeastaan on yksinkertaisempaa? Ovathan nämä kotoperäiset sanamme sentään aika ymmärrettäviä noihin vaikeisiin venkuroihin verrattuina. Omannonkin oivaltaa oikein komeasti, kun taas genetiiviä on ainakin silloin pikkuisena lettipäänä varmasti joutunut vähän suuhunsa asettelemaan ja sen merkitystä ihmettelemään. Entäpä sitten nämä, mikä mahtava logiikka: ulko-olento, ulkoeronto, ulkotulento? Tai nämä, eivätkö olekin kerrassaan mainioita: vajanto, seuranto, keinonto? Mutta niin vaan meidän pitää väännellä kieliparkojamme sanomaan adessiivi, ablatiivi, allatiivi ja abessiivi, komitatiivi, instruktiivi. Ihme, että nuo sanahirviöt on lapsena oppinutkin. Adessiivi ja abessiivikin ovat varmasti kerran jos toisenkin menneet sekaisin, kun taas ulko-olento ja vajanto olisivat mitä mutkattomimman erilaiset. Ja hei, oikeasti: vajanto, seuranto, keinonto, maistelkaa nyt, maistuu ihanasti suomelta!

Ja minkähän takia enää ei puhuta ääntiöistä ja kerakkeista? Kuka sen päätti, että vokaalit ja konsonantit sopivat tarkoitukseen paremmin? Entä sen, että on parempi puhua osoittavien asemojen sijaan demonstratiivipronomineista? Oi voi! Mikä moninkertainen menetysten kauhistus!

Ja aah, entäpä nämä: kestämä, kertoma, päättymä, entispäättymä? Miten hienot, kotoperäiset nimet meillä aikamuodoillekin olisi, mutta niin me vaan puhumme mielikuvituksettomasti preesensistä, imperfektistä, perfektistä ja pluskvamperfektistä. Niin – mielikuvituksettomasti ja kovin, kovin konstikkaasti. Kestämän, kertoman, päättymän ja entispäättymän vivahteet ymmärtää heti!

No niin, sulkeisiinhan se tuo Setäläkin nämä kotoperäiset sanahurmurit kyllä sijoittaa. Vierasperäiset hienoudet menevät siis jo hänellä edelle, mutta mainitseepa hän nämäkin sentään. Mutta kuunnelkaas nyt vielä näitäkin, on näissä Setälän aikaisissa koukerosanoissakin sentään sitä jotakin: konjunktsioni, interjektsioni, prepositsioni, potentsiaali, konditsionaali. Oi niitä aikoja!

No juu, ajat muuttuvat ja kielikin siinä samalla. Minkäpä sille mahtaa. Jotakin aina katoaa ja uutta tulee tilalle. Mutta ovat nämä vanhat kirjaset kyllä kiehtovaa aikamatkailua myös tähän armaaseen suomen kieleen.

Ja muuten, vielä: jotakin kovin söpöä on myös siinä, miten Setälä opastaa pikku koululaisia kirjoittamaan kansanmurteiden sijaan yleiskieltä ja sanoo, että ”[p]araiten sitä oppii lukemalla hyviä suomalaisia kirjoja sekä koettamalla kirjoittaa suomea niin, kuin niissä kirjoitetaan”. Söpöä se on paitsi tuon herttaisen lukemaan kannustamisen vuoksi myös siksi, että opastuksen takaa kuuluu juuri se murteiden rikkaus, joka koululaisten puheissa on monivivahteisena soinut. Van eipä mittään, on se hyvä, että vielähi osataan ees jollaen laella sitä ommoa kieltä puhhuo, vaekka kyllä se tämä muuttoliike sitähi rikkaotta alas ajjaa. Nii ja parempihan se kyllä onnii sitä ylleiskieltä kirjotuksissaan käötteä kun sillä laella kumminnii paremmin ymmärrettään mitä kukahi meille millonnii tahtoo sannoa. Van sen minä silti sanon, että pittää sitä aenahi välillä myös oekeen rakkaovella veännellä, ettei juuret unohu. (Kyllä vaan, minulle ne rakkaimmat kielet ovat kaenuu, savo ja suomi ♥)

***

Setälän Suomen kielen oppikirjan ensimmäinen painos on ilmeisesti vuodelta 1900. Oma kappaleeni, noin euron kirpputorilöytö, on kahdestoista painos, hämmästyttävän siisti kirjanen vuodelta 1928.


6 kommenttia:

  1. Oi... kieli elää jatkuvasti!

    Luin keväällä Lari Kotilaisen kirjoittaman opuksen Kielen elämä - suomen kieli elisestä huomiseen, jossa pohdittiin vähän näitä samoja kysymyksiä. 1800-luvun loppupuoli oli näemmä varsinaista kielen kehityksen kulta-aikaa. Suomen kansallistunnon nousun aikaan sanoja syntyi kuin liukuhihnalta, melkeinpä lonkalta, kokeilumentaliteetilla ja vahvimmat jäivät sitten elämään. Hauskinta oli, että kaikki vähänkin kielestä kiinnostuneet saattoivat antaa oman panoksensa vaikkapa sanomalehtien mielipidekirjoitusten muodossa.

    Setälään kirja kiinnostaa! Kiitos hauskasta hetkestä kielen kiemuroissa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kieli elää ja niin sen toki pitääkin :) Mutta ovat nuo vanhat sanahurmurit kyllä söpöjä! Ja niin mainiota suomea esim. nuo vajannot ja keinonnot!

      Ja on se tosiaan ollut mainiota tuo sanojen keksiminen, on siinä saanut verbaaliakrobaateilla luovuus kukoistaa. Tuo Kotilaisen kirja onkin muuten minullakin lukulistalla, mutta ei vaan ole tullut vielä tartuttua. Ehkä joku päivä! Tämä Setälän opus on tosiaan tämmöinen söpö vanha oppikirja :)

      Kiitos paljon kommentistasi ♥

      Poista
  2. Hurmaava postaus: suomen kieli on iloinen ja kiintoisa asia! Siinhä Sie tyttö oot iha oikees, jot nää meiän murteet on rapia asja ja niihen säilyttämine ja haastamine ne vasta suut makiaks naurullee saavat:) Sielt Karjalast ku meiän juuret ovat, nii sehhää olkii piukee paikka, ko pit enne kansakouluu oppii kirjakielt jottei ois ryssiks haukuttu.

    Tuo Kaisa Reettan mainitsema Kielten elämä on myös mainio teos ja kielen jatkuva eläminen on hauskaa seurattavaa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Takkutukka ♥ Suomen kieli on tosiaan iloinen ja monella tavalla mielenkiintoinen asia, kyllä siinä riittää ihasteltavaa ja ihmeteltävää :)

      Ja kyllä vaan, rapia asja! Kyllä pittää murteita hoastella ja rakkaovella voalie, ja hyvinhän tässä toisijamma ymmärrettään :)

      Täytyypäs tosiaan tuohon Kotilaisen kirjaankin jossain vaiheessa tarttua, kiinnostaa kyllä mutta ei ole vielä ehtinyt lukuvuoroon.

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!