Nimentö ja muita sanahurmureita

Riittävän hourupää kun on, saattaa hyvinkin viettää kauniin syysiltahetken höyryvän teekupin ja E. N. Setälän alkeisopetusta varten kirjoittaman Suomen kielen oppikirjan äärellä. Ei kun oho, eihän tässä tietenkään hourupäisyydestä ole kysymys, vaan armaan äidinkielemme hartaasta rakastamisesta ♥

No, niin tai näin, minulla on nähtävästi taipumusta viihtyä tämän rakkaan äidinkielemme vanhojen sanahurmureiden äärellä. Ja samalla sitten kyllä myös vähän surkutella eräiden omaperäisten sanojemme ehkä väistämätöntäkin katoavaisuutta...

No niin, tietenkin, ymmärtäähän sen toki toisaalta, että on yksinkertaisempaa puhua esimerkiksi nominatiivista kuin nimennöstä, mutta toisaalta taas – niin, miten niin se oikeastaan on yksinkertaisempaa? Ovathan nämä kotoperäiset sanamme sentään aika ymmärrettäviä noihin vaikeisiin venkuroihin verrattuina. Omannonkin oivaltaa oikein komeasti, kun taas genetiiviä on ainakin silloin pikkuisena lettipäänä varmasti joutunut vähän suuhunsa asettelemaan ja sen merkitystä ihmettelemään. Entäpä sitten nämä, mikä mahtava logiikka: ulko-olento, ulkoeronto, ulkotulento? Tai nämä, eivätkö olekin kerrassaan mainioita: vajanto, seuranto, keinonto? Mutta niin vaan meidän pitää väännellä kieliparkojamme sanomaan adessiivi, ablatiivi, allatiivi ja abessiivi, komitatiivi, instruktiivi. Ihme, että nuo sanahirviöt on lapsena oppinutkin. Adessiivi ja abessiivikin ovat varmasti kerran jos toisenkin menneet sekaisin, kun taas ulko-olento ja vajanto olisivat mitä mutkattomimman erilaiset. Ja hei, oikeasti: vajanto, seuranto, keinonto, maistelkaa nyt, maistuu ihanasti suomelta!

Ja minkähän takia enää ei puhuta ääntiöistä ja kerakkeista? Kuka sen päätti, että vokaalit ja konsonantit sopivat tarkoitukseen paremmin? Entä sen, että on parempi puhua osoittavien asemojen sijaan demonstratiivipronomineista? Oi voi! Mikä moninkertainen menetysten kauhistus!

Ja aah, entäpä nämä: kestämä, kertoma, päättymä, entispäättymä? Miten hienot, kotoperäiset nimet meillä aikamuodoillekin olisi, mutta niin me vaan puhumme mielikuvituksettomasti preesensistä, imperfektistä, perfektistä ja pluskvamperfektistä. Niin – mielikuvituksettomasti ja kovin, kovin konstikkaasti. Kestämän, kertoman, päättymän ja entispäättymän vivahteet ymmärtää heti!

No niin, sulkeisiinhan se tuo Setäläkin nämä kotoperäiset sanahurmurit kyllä sijoittaa. Vierasperäiset hienoudet menevät siis jo hänellä edelle, mutta mainitseepa hän nämäkin sentään. Mutta kuunnelkaas nyt vielä näitäkin, on näissä Setälän aikaisissa koukerosanoissakin sentään sitä jotakin: konjunktsioni, interjektsioni, prepositsioni, potentsiaali, konditsionaali. Oi niitä aikoja!

No juu, ajat muuttuvat ja kielikin siinä samalla. Minkäpä sille mahtaa. Jotakin aina katoaa ja uutta tulee tilalle. Mutta ovat nämä vanhat kirjaset kyllä kiehtovaa aikamatkailua myös tähän armaaseen suomen kieleen.

Ja muuten, vielä: jotakin kovin söpöä on myös siinä, miten Setälä opastaa pikku koululaisia kirjoittamaan kansanmurteiden sijaan yleiskieltä ja sanoo, että ”[p]araiten sitä oppii lukemalla hyviä suomalaisia kirjoja sekä koettamalla kirjoittaa suomea niin, kuin niissä kirjoitetaan”. Söpöä se on paitsi tuon herttaisen lukemaan kannustamisen vuoksi myös siksi, että opastuksen takaa kuuluu juuri se murteiden rikkaus, joka koululaisten puheissa on monivivahteisena soinut. Van eipä mittään, on se hyvä, että vielähi osataan ees jollaen laella sitä ommoa kieltä puhhuo, vaekka kyllä se tämä muuttoliike sitähi rikkaotta alas ajjaa. Nii ja parempihan se kyllä onnii sitä ylleiskieltä kirjotuksissaan käötteä kun sillä laella kumminnii paremmin ymmärrettään mitä kukahi meille millonnii tahtoo sannoa. Van sen minä silti sanon, että pittää sitä aenahi välillä myös oekeen rakkaovella veännellä, ettei juuret unohu. (Kyllä vaan, minulle ne rakkaimmat kielet ovat kaenuu, savo ja suomi ♥)

***

Setälän Suomen kielen oppikirjan ensimmäinen painos on ilmeisesti vuodelta 1900. Oma kappaleeni, noin euron kirpputorilöytö, on kahdestoista painos, hämmästyttävän siisti kirjanen vuodelta 1928.