Lennä, lennä

Tässä se on, käsikirjoitus. Tulostettuna, niputettuna, nauhaan käärittynä. Eheänä ja kokonaisena, sellaisena että sen saattaa kenties jo lähettää. Ehkä uskallan kuori kerrallaan pakata sen matkaan, katsoa kuinka sen käy, mieleni lapsen.

Toisinaan mietin, mitä unelmalle tapahtuu, jos sen sanoo ääneen. Kutistuuko se, kasvaako, asettuuko kenties oikeisiin mittasuhteisiin. Luulen, että pelkään ensimmäistä, toivon toista, mutta luotan eniten kolmanteen.

On oikeastaan merkillistä, että kirjoittamisesta oli helpompaa puhua silloin, kun en oikeasti edes kirjoittanut. Kirjoittaminen oli unelma, toivekuva, jotakin mitä ajattelin tahtovani tehdä jos vain olisi aikaa, kykyä, uskallusta. Ääneen lausuttuna haave kirjoittamisesta – ja omasta kirjasta – oli silloinkin aito toive ja unelma, mutta sittenkin jotenkin etäällä, itsestäni irti. Luultavasti juuri siksi sitä oli helpompi käsitellä, heitellä ilmaan kuin kevyttä palloa, leikitellä.

Sitten, kun todella aloin kirjoittaa, siitä puhumisesta tulikin äkkiä vaikeaa, ikään kuin tunnustus jota en tahtonut antaa. Halusin puhua kirjoittamisestani vain hyvin harvojen henkilöiden kanssa ja pitää sen muuten kuin salaisuutena, jonakin jota vaalin hiljaa itsessäni. Tuntui, että jos kerron kirjoittavani, kerron jotakin liian henkilökohtaista. Että kirjoittaminen jotenkin pakenee, lakkaa olemasta omaani. Ehkä pelkäsin myös epäonnistumista ja siitä seuraavaa häpeää – sitä, etten onnistuisikaan, vaikka olin kertonut koettavani.

Kirjoittaminen on hyvin henkilökohtaista. Se on itsensä kanssa kinastelemista ja riemuitsemista, luottamusta ja epäluottamusta, turhautumista ja hurmiota. Se on itsensä koettelua, omien rajojen yli kurkottelevaa kilvoittelua. Pursuavaa onnea jokaisesta onnistuneesta lauseesta ja sietämätöntä tympääntymistä kaikesta mikä ei omia kriteerejä ylitä. Toivoa ja pelkoa. 

Nyt olen kertonut kirjoittamisestani myös täällä. Olen sanonut, että haaveenani on nähdä omatkin sanani kansiin käärittyinä. Ujostuttaako minua? Kyllä ja ei. Hieman kipuilen ja punastelen, mutta puhaltelen punaa poskiltani pois. Mieli riitelee syvyyksissään kyllä: toinen puoli kuiskuttelee häpeää ja toruu liian suurista sanoista, toinen taas kannustaa uskomaan unelmiinsa ja sanomaan ne myös ääneen, muistuttaa että ihmisyyden ydin on sittenkin juuri jakaminen.

Tämä käsikirjoitus on minun ensimmäiseni – ensimmäinen valmiiksi ehtinyt. Ja niin, minä tiedän: minulla ei ole vielä mitään kokemusta kaiken raadollisuudesta, jatkuvista hylkykirjeistä ja mielipahasta. Todennäköisyys siihen kaikkeen on tietenkin suuri: melkeinpä varma, jos katsoo vain julkaistaviksi hyväksyttyjen käsikirjoitusten määrää. Mutta sittenkin sinkoan kirjoitukseni maailmaa kohti, toivon sille onnellista matkaa. Ja muistutan itseäni, että joka tapauksessa kerään tästä kallisarvoisen kokemuksen, opin ehkä jotakin.

Tietenkin värisyttää, vapisuttaa. Mutta samalla tuntuu merkillisen vahvalta. Ja minä sanon käsikirjoitukselleni – tai ehkä itselleni: Lennä, lennä. Älä ole arka, uskalla olla rohkea. Muista, että onnistumisen mahdollisuus edellyttää kykyä hyväksyä epäonnistumisen riski. Luota siihen, että kaikki on mahdollista. Sillä kaikki on.

Ja niin, saman sanon kaikille kanssakirjoittajille! Arvelen, että meissä kirjaihmisissä riittää myös kirjoittajia. Muutaman sellaiseksi jo tiedänkin ja olen siitä iloinen. Sanojen voimaa siis! Iloa ja valoa! Uskoa ja luottamusta! Rohkeutta!

Ja vielä: tärkeintä on se, että on saanut kokea kirjoittamisen riemun. Voi olla, että minun sanoistani ei tule kirjaa, ei nyt tai koskaan. Mutta silti, olen onnellinen siitä että olen ne kirjoittanut. Jonakin hetkenä ehkä kipaisen syksyyn, kävelen postiin ja jätän sinne käärön. Odotan, mitä tuleva taas mukanaan tuo.