Syksystä, kiireestä, läsnäolosta

Jasper Francis Cropsey: 

Autumn Landscape, 1889.

Tänään alkaa syyskuu, syksyn ensimmäinen oikea kuukausi. Oma mieleni siirtyy kylläkin syksyyn ihan omia aikojaan jo elokuussa, vaikka se oikeaoppisesti taitaakin olla vielä kesäkuukausi. Ihan väkisinkin minussa alkaa elokuun tuulien mukana väreillä jo syysvire, ja viipyilevä lämpökin aina vähän hämmentää, kun kaipaan jo viileää kirpeyttä. No, tänä vuonna nämä muutamat elokuun aurinkoiset, lämpimät päivät ovat silti tehneet myös hyvää. Toista on hellekesien jälkeen, jolloin olen liikaan lämpöön aina vähän uupunut; tänä kesänä ei sellaista uupumisen vaaraa ole juuri ollut. Ja niin, kyllä – varmasti tämä elokuun mieltäminen syksyn kynnykseksi johtuu myös siitä, että koulut alkavat ja perheen arki palaa.

Kun syksy nyt sitten kuitenkin tänään ihan ”oikeasti” alkaa, odotan yhä enemmän sen kauniita, kuulaita päiviä ja keltaisina, punaisina ja oransseina hehkuvia lehtimeriä, yhä aikaisemmin hämärtyviä iltoja ja niihin syttyviä kynttilöitä, sitä tiettyä pehmeyttä, johon syksy aina syysihmisen käärii. Arki asettaa tietenkin aina omat vaatimuksensa, mutta syksyssä on silti myös jotakin hyvin hellää, käpertymistä lupaavaa ja sallivaa.

Käpertymistä, niin... Oikeastaan tämä maailma on kyllä aika hullunkurinen: hyvin monelle syksy tuo mukanaan lähinnä kiireen ja suorittamisen, vaikka luonto, tämä suuri syli ympärillämme, vetäytyy hiljalleen lepoon, valmiina sulkemaan siihen meidätkin. Kiirettä ja suorittamista ei tässä hektisessä maailmassa tietenkään aina voi mitenkään välttää, mutta ehkäpä kaiken sen hälinän keskelle on mahdollista rakentaa myös niitä helliviä syyshyssyn hetkiä.

Mutta ei, ei sitä silti voi olla ihmettelemättä, onko kaikki tämän maailman kiire oikeasti tarpeen. Miettimättä, että on niitä oikeasti tärkeitä asioita ja sitten niitä vähemmän tärkeitä. Että jotakin vikaa on maailmassa, jossa kiire on niin kovin tärkeää ja arvokasta, ehkä jopa jonkinlainen onnistumisen ja menestymisen ja kelvollisuuden mitta. Ja että kyllä vaan pitää vähän laittaa tälle maailmalle hanttiin. Kuunnella vaikka tuota luontoa, sen viisautta. Pysähtyä hetkeen ja olla siinä edes vähän aikaa läsnä. Vaikka nyt sitten tässä hiljalleen alkavassa syyshyssyssä. Joskus, ehkä, edes hetkittäin, on mahdollista antaa ajan hidastua, tuntea miten se ohikulkiessaan silittää poskea ihan hiljaa. Ja eihän sitä koskaan tiedä, sitäkään, mitä kaikkea hidas hiljaisuus voi tähän maailmaan osaltaan myös luoda.

Ja kyllä, tietenkin me olemme kaikki erilaisia. Toiset saavat kiireestä myös voimaa ja virtaa siinä missä toiset siitä ahdistuvat, menevät pahimmillaan lukkoon. Toisia inspiroi täysi kalenteri, toisia sen tyhjyys. Hyvä niin, parhaiten pysyy maailma paikallaan (ja myös parantuu) kun meitä on moneksi. Se pitää aina muistaa, tässäkin.

Mutta niin se menee: lehdet kellastuvat ajallaan, ja aamut kirpeytyvät kun on niiden kirpeytymisen aika. Luonto ei kiirehdi minnekään, se elää omaan sopivaan tahtiinsa – ainakin jos me annamme sille rauhan. Ja vaikka minunkin hidas mieleni nyt ehkä tahtoo jo kiirehtiä, ennättää jo etukäteen niihin kaipaamiini leimuaviin lehtimeriin ja kirpeänkuulaisiin päiviin, minä muistutan itseäni myös tästä hetkestä, tämän meneillään olevan hetken ja samalla odottamisen arvosta – siitä, että juuri nyt tapahtuu tai on tapahtumatta kaikki se mitä pitääkin ja niin myös aikanaan kun hetki taas vaihtuu. Tänään, syyskuun ensimmäisenä päivänä, on hyvä juuri näin.

Nautitaan syksystä, sen valosta ja väreistä ja lempeästä hämärästä, 

hetki hetkeltä ♥