perjantai 20. tammikuuta 2017

Kirjoittamisen valoa ja vastahankaa








Kirjoittamiseen liittyy miltei poikkeuksetta ambivalenssia. Haluan kirjoittaa, mutta en kuitenkaan kirjoita. Päätän kirjoittaa, mutta löydänkin itseni jostain aivan muusta puuhasta, paossa kirjoittamista. (Claes Andersson)

En tiedä, onko kirjoittajia, joille kirjoittaminen on silkkaa säihkettä. Minulle se ei ole. Se on jotakin, jota haluan tehdä, mutta jota silti välillä jotenkin välttelen ja jonka kohdalla myös epäilen itseäni jatkuvasti. Niin, mörkökin piipahtelee kylässä säännöllisesti ja pitää huolen siitä, että kirjoittamiseni on myös loputonta epäuskoa ja riittämättömyydentunnetta. Joskus onnistun kuitenkin laittamaan mörölle hanttiin ja ajattelemaan niinkin, että epäileminen on oikeastaan myös hyväksi: muistan, että jos luottaisin sokeasti siihen mitä ja miten sanon, kirjoittamiseni ei ikinä kehittyisi, vaan leijuskelisin jonkinlaisessa narsistisessa kuplassa jota kenenkään ei sovi rikkoa (no, en leiju). Taikasana lienee tässäkin kohtuus eli se, että ei anna epäilemisen ja itsekritiikin kasvaa niin suureksi, että kirjoittamisesta katoaa ilo ja palo ja halu.

Epäileminen – terve itsekritiikki – siis ainakin periaatteessa mahdollistaa kehittymisen ja kypsymisen. (Välttely sen sijaan tietenkään ei, sillä se päinvastoin estää kirjoittajana kasvamisen tai ainakin vaikeuttaa sitä, koska – kuten tiedämme – kirjoittamaan oppii ainoastaan kirjoittamalla.) Aina en näin myönteisesti onnistu epäilyänikään itselleni kuitenkaan selittämään, vaan toisinaan se myös lannistaa ja turhauttaa ja tuntuu, että koko kirjoittamiseni on turhaa. Että en osaa eikä kukaan minun turhia sanojani tarvitse. Niin, silloin epäily saa liikaa valtaa, ja koetan taas palauttaa itseni valoon muistuttamalla, että turhaa kirjoittaminen ei ole, ei koskaan. Ja että minä tarvitsen sanojani ainakin itse. Ja että minäkin olen tässä oikeasti tärkeä, minulle.

Sanon itselleni senkin, että kirjoittamisella on erilaisia tarkoituksia ja tehtäviä ja että kirjoittaminen itsessään on aina hyvä. (Paitsi silloin, kun sillä esim. tietoisesti loukataan toisia ihmisiä tai lietsotaan vihaa, mutta uskoisin, että tiedätte mitä kirjoittamisella tässä tarkoitan.) Kirjoittaminen on etsimistä, itseilmaisua, maailman ja ihmisenä olemisen järjestämistä, sanojen tutkimista ja sanoilla leikkimistä ja kirjoittamisen tavasta riippuen usein myös jakamista, pienemmin tai isommin. Se, mitä ja miten paljon kirjoittamisella ulkoisesti ”saavutetaan”, on eri asia. On hienoa, jos omasta käsikirjoituksesta tulee vaikka se kirja tai mitä se ”saavutus” nyt sitten milloinkin tarkoittaakaan, mutta hieno on myös kirjoittamisen matka itsessään, se mitä siitä oppii ja mitä se itselle antaa.

Epäilyksen hetkinä kysyn toisinaan itseltäni myös sitä, mitä ”osaaminen” oikeastaan on? Se, että ”osaa” kirjoittaa? Hyvää kirjoittamista on niin monenlaista, niin kuin me kaikki kirjallisuuden ystävät tietenkin tiedämme. On erilaisia kirjallisuuksia, erilaisia tapoja osata. Omalla kohdallani minun on hyväksyttävä, että en vielä tiedä mitä osaan vai osaanko. Ja mitä kaikkea voin oppia. Että matka on vasta alussa. Ja että myös itsensä kirjoittajana oppii ja löytää vain ja ainoastaan kirjoittamalla.

Ja kyllä: loppujen lopuksi kirjoitan siitä huolimatta, etten tiedä osaanko tai mitä kirjoittamisellani ”saavutan”. Kirjoitan, koska kirjoittamatta oleminen on sama kuin olla olematta minä. Kirjoitan, koska se on sama kuin lakata etsimästä, tutkimasta, leikkimästä. Ja niin minä hätistän mörköä pois, yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja sanon sillekin myös sen, että kirjoittaminen ja saavuttaminen, sisäinen ja ulkoinen, ovat eri asioita.

Joskus on silti sietämätöntä olla keskeneräinen. Ärsyttää tuo pää, joka ei anna sitä mitä tahtoisin. Suututtaa sanojen riittämättömyys, kyvyttömyys löytää oikeita sanoja, ehkä edes saada kiinni siitä mikä on olennaista. Enkä haluaisi kirjoittaa huonoa. Haluaisin osata. Olisi ihanaa, jos voisin kirjoittaessani alati ajatella että osaan, kykenen, onnistun. Ja niin, osittain myös kirjoittamisen välttelyni varmaan perustuu juuri tähän. Jostakin merkillisestä syystä toisinaan luulen, että huomenna minä osaan paremmin. Että huomenna sanat tulevat minusta itsestään, koko kertomus, kaikki, minussa puhuu sanojen mystinen jumala, joka antaa minulle, minusta, sen kaiken. Mutta huomenna, vasta huomenna. Tänään olen vielä sumea ja huono. No, optimismia kai tuokin, huomisuskoa. Mutta entä jos se huominen on aina vasta huomenna?

Ainoa keksimäni tapa voittaa vastukset ja päästä kirjoittamisen alkuun ja vauhtiin on päättäväinen ryhtyminen työhön. Jos ei synny lasta eikä potaskaa, syntyy ainakin jotain muuta. Vaikkapa runojen käännöksiä. Tai kolumneja. (Claes Andersson) (Tai sitten kamarikirjoituksia, vaikka siitä miten hankalaa kirjoittaminen toisinaan on, hehe.)

Ja kuitenkin on ehkä myös niin, että juuri keskeneräisyydessä ovat myös kaikki mahdollisuudet. Ja niin, että juuri siksi sitä keskeneräisyyttä pitää oppia sietämään. Ottaa sanat vastaan, ne keskeneräisetkin, ihmetellä sitten mitä niistä tuli ja mitä niistä voi tulla. Kaiken epämääräisen ja -hahmoisen seassa saattaa sittenkin olla ainakin yksi hyvä lause tai kehityskelpoinen ajatus, josta myöhemmin voi kasvaa jotakin. Ja kyllä, sekin on jo paljon. On.

Kirjoittamisessa, jos missä, näyttää pätevän vanha zeniläinen viisaus: vasta kun lakkaat tavoittelemasta jotain, saavutat sen. (Claes Andersson)

Ja sitten, niin, vaikka sitä kuinka kokee myös kaikenlaista vastahankaa, niin minkälaista valoa kirjoittaminen sujuessaan onkaan. Hetkittäin sitä melkein uskoo, että osaa. Että kirjoittaminen on mahdollisuuksia täynnä, myös minulle. Omat sanat tuntuvatkin äkkiä siltä että niillä on mahdollista kertoa kertomus, välittää ajatus, luoda maailma, kokonaisuus, kuva, tunnelma, tavoittaa jotakin tästä monikerroksisesta todellisuudesta jossa elämme. Ainakin sitä ymmärtää, että me kuulumme yhteen, minä ja kirjoittaminen. Kun vain kirjoittaa, keskeneräisyydestään huolimatta tai juuri siksi. Ja niin minä päätän vältellä välttelemistä, aina vain, muistaa että keskeneräisissäkin sanoissa on mahdollisuus josta välttelemällä ei saa kiinni.


*****


Claes Anderssonilta siteeraamani katkelmat ovat hänen teoksensa Luova mieli – Kirjoittamisen vimma ja vastus (2002) luvusta ”Vaikeudet ja vastustus”. Mikä mainio mies!




12 kommenttia:

  1. Osuvasti ja tunnistettavin miettein luotaat pienimuotoisemmankin kirjoittamisen tuntoja ja ulottuvuuksia. Keskeneräisyys ja epäily ovat osa ihmisyyttä kuin myös valon ja varjon vaihtelu. Kohti kehittymistä on hyvä pyrkiä, mutta omakohtaisesti olen tullut siihen lopputulokseen, että kaikista pyrkimyksistäni huolimatta niin minä itse kuin maailmakin jäävät väistämättä keskeneräisiksi, ja ehkä ihan hyvä niin.... Postauksesi ovat kiintoisia ja ajatuskulkusi kiehtovaa luettavaa, sopii jatkaa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, sitä se on, elämä: keskeneräisyyttä ja epäilyä, valon ja varjon vaihtelua. Ja ei, kehittyminen ei merkitse valmiiksi tulemista - minäkin luulen, että "valmista" ei tule eikä voi tulla ja että elämän ja ihmisyyden ydin onkin oikeastaan juuri keskeneräisyydessä. Ehkä tuo oma "kehittyminen" - kirjoittamisessa ja elämässä ylipäätään - on ennen kaikkea sitä, että antaa itsensä oppia uutta ja pitää mielensä avoimena. Kiitos paljon, kommenttisi ilahdutti jälleen niin kuin kommenttisi aina tekevät <3

      Poista
  2. Itse aina vain haaveilen kirjoittamisesta, mutta en uskalla yrittää. Ja ehkä olen liian laiskakin siihen ja luen liikaa ehtiäkseni itse kirjoittamaan. Joten ehkä tämä kirjabloggaaminen sitten on minun juttuni... Mutta silti mielen perukoilla vieläkin piilee ajatus, että jospa joskus...??

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Melkein sanoisin, että kannattaa uskaltaa... Minäkin haaveilin aikani, sitten ryhdyin. Haparointia se alkuun oli ja on vieläkin, ja koko ajan saan taistella itseni ja riittämättömyyteni kanssa, mutta kirjoittamisesta saa sittenkin niin paljon että sitä taistelua jaksaa. Toisinaan kyllä laiskottaa täälläkin :)

      Mitä bloggaamiseen tulee, niin sehän on juurikin kirjoittamista ja varmasti monelle myös juuri se oma kirjoittamisen tapa. Ja kyllä tämä onkin aika mahtava mahdollisuus kirjoittaa, kanava vapaa ja ainoana portinvartijana saa patsastella itse :)

      Kiitos paljon kommentistasi!

      Poista
    2. Niin, ehkä vain pitäisi uskaltautua kirjoittamaan sitä omaa haparoivaa tekstiä. Pitää antaa omalle sisäiselle perfektionistille kyytiä ja antaa palaa! Blogissa on kyllä mukavaa se, että saa olla oma pomonsa ja ainoa portinvartija, kuten sanoit :)

      Poista
    3. Perfektionismi-peikko irvinaamoineen on turhan tuttu näky täälläkin, mutta kovasti koetan sitä aina pois potkia. Ja oikeastihan taitaa olla niin, että täydellisyyttä ei olekaan, pelkkää epätäydellisyyttä vain, ja toisaalta on kyllä aika lohdullistakin niin. Hus hus kaikille peikoille ja kirjoittamaan vaan :) Kiitos taas!

      Poista
  3. Katja, niin tuttua. Luulen, että pitkälti noita kuvaamiasi tuntemuksia kaikki kirjoittavat ihmiset käyvät läpi muodossa tai toisessa. Hienoa pohdintaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, niin minäkin luulen - että aika jaettuja kokemuksia nämä ovat. Harvassa lienevät ne kirjoittajat, joita epäusko ja keskeneräisyys ja itsekritiikki eivät koskaan koettele. Pakko vaan hyväksyä tämä paketti kokonaisuudessaan. Onneksi kirjoittaminen on kuitenkin niin omaa, että tuota riepotustakin jotenkin kestää, vaikka vaikeaa kyllä välillä on. Kiitos kaunis kommentistasi :)

      Poista
  4. Katja, nämä sinun tekstisi ovat kuin terapiaa kirjoittajille, kiitos siis taas kerran!

    Mietin tässä just yks päivä, miten paljon tulee tuhlattua voimia pelkästään kirjoittamisen välttelyyn ja torjuntaan :) Mistä ihmeestä se johtuu, että vaikka periaatteessa rakastaa kirjoittamista, sen kokee automaattisesti ikään kuin viholliseksi...

    Ja sitten kun viimein ryhtyy (ilman minkäänlaista inspiraatiota) kirjoittamaan, juttu imaisee mukaansa ja kaikki onkin yhtäkkiä ihan helppoa. Kunnes sama toistuu: torjunta, välttely, pakottautuminen, ilo... Sen olen ainakin huomannut, että aloittaminen on aina sitä vaikeampaa, mitä pidempiä taukoja kirjoittamiseen tulee.

    En ole kirjoittanut mitään 'omaa' varmaan yli vuoteen. Kynnys on korkealla, peikot raahustaa nurkissa valmiina hyökkäämään ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, taitavat nämä raapustelmat olla jonkinlaista terapiaa myös tälle kirjoittajalle itselleen :) Kirjoittamisesta kirjoittamisessa on minusta aina jotenkin kummallisesti sekä jotakin noloa että jotakin vapauttavaa samaan aikaan, ehkä on jotenkin niin että tuntuu yhtä aikaa sekä hyvin henkilökohtaiselta että siltä, että nämä kirjoittamiseen liittyvät tuntemukset ovat varmasti tuttuja monille muillekin kirjoittajille ja että niitä siksi on hyväkin myös jakaa... Ihanaa on, jos joku saa näistä purkauksista jotakin irti :)

      Ja sano muuta, kyllä kirjoittamiseen liittyy niin paljon myllerrystä että ei sitä aina oikein käsitä. Vaan onneksi tämänkin tunteen jakaa myös niinkin pitkän linjan kirjoittaja kuin Claes Andersson :) Tuo "Luova mieli" toimii aina lohdutuksenani näissä ambivalenssimyrskyissä :)

      Ja tuo inspiraatio ihanainen on jotakin, johon sekä uskon että en :) On päiviä, joina kirjoittaminen sujuu kuin tanssi ja päiviä, joina siitä ei kerta kaikkiaan tule mitään. Usein se on kuitenkin juuri tuo tekeminen itsessään, joka sitä inspiraatiota luo ja ruokkii... Niin että taitaa se ryhtyminen kumminkin aina kannattaa :)

      Sinä ystäväiseni kirjoitat kaikki blogijuttusikin niin ihanasti ja kirkkaasti, että kirjoita ihmeessä muutakin taas <3 Nuo peikot me voitaisiin vaikka yhteistuumin syöttää niin täyteen niitä vaaleanpunaisia leivoksia, että ne pakenevat pahoinvoivina pesiinsä, mokomat möröt :)

      Kiitos sinulle <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!