Aino Suonio (Kallas): Kuloa ja Kevättä (1899)

”Ylhäällä neitikammiossani, jonka seinät hohtavat häikäisevän valkoisina ja puhtaina, minä istun ja kirjoittelen. ---

Minulla on edessäni kirje, koteloon suljettu, avaamaton. Se on ollut siinä jo tunnin aikaa, minä olen sitä katsellut ja katsellut, kunnes tunnen joka koukeron, joka epätasaisuuden suuripiirteisessä käsialassa.

Minä en avaa sitä vielä, en. Minulle on kyllin, että se on käsissäni, minä nautin siitä, että voin kuvitella, mitä se sisältää, minä ajatuksissani luen siitä joka rivin.”

Novellista Hänen päiväkirjastaan

Ah, kiehtova matkani Aino Kallaksen (1878-1956) askelissa jatkuu... Kuljeskelen varhaistuotannossa, olen hiipinyt Lauluista ja ballaadeista (1897) Kirstiin (1902) ja nyt tähän, novellikokoelmaan Kuloa ja Kevättä (1899), joka – kuten Kallaksen ensimmäinen runokokoelma Lauluja ja ballaadeja – on julkaistu ennen naimisiinmenoa, isältä lainatulla taiteilijanimellä Suonio.

Oi kirjaston aarteita,
menneiden vuosisatojen ihania kirjasia...

Tämä teos on – niin kuin muutkin Kallaksen varhaisteokset – toki vielä hivenen haparoivaa, mutta samalla myös selkeästi kunnianhimoista ja päämäärätietoista pyrkimystä asetella tärkeitä teemoja kirjallisesti taidokkaiksi tarinoiksi. Niin, tärkeät aihelmat kuplivat riveillä jo: rakkauden mysteerit ja kaikki sen luova ja tuhoava voima. Ja oi, minä viihdyn!

On jo komeaan ikään ehtinyt mies, maailmat matkannut ja nyt sisarensa kanssa asumaan asettunut, joka eräänä päivänä huomaa itsessään jotakin uutta:

”Se, mikä hänessä kehittyi, oli jotain ihan uutta ja outoa, ennen aavistamatonta, jotain, jonka mahdollisuus kenties kauvankin oli asustanut hänen sielussaan, ilman että hän sen olemassa olosta tiesi. --- Hän tunsi itsensä noreaksi ja elämän haluiseksi kuin nuori poika, ja hänet valtasi halu toisinaan tehdä jotakin oikein hurjaa ja vallatonta, vääntää kiviä ja kantoja ja katkoa rautakankeja, että tyttö olisi saanut nähdä kuinka voimakas hän oli.”

Novellista Sisar

Niin – mies, jonka rakkaus saa ehkä tuntemaan itsensä melkein nuoreksi. Mies, jonka sisarta tämä rakkaus järkyttää, koska ”heidän suhteensa ei tämän jälkeen enään ollut sama kuin ennen, ja he tunsivat sen kumpikin.” Rakkaus sekä luo että rikkoo: aina, aina, se muuttaa jotakin, järisyttää ja repii.

Ja oi, entä onneton Agnes:

”Häneen oli moni rakastunut, –  hän oli juuri yksi niitä, jotka saavat rakkautta joka taholta, koskaan sitä pyytämättä. Vaan se oli kenties juuri hänen onnettomuutensa, – uskokaa minua, sekin voi olla sitä.

Hänen ei tarvinnut kuin kulkea tanssisalin poikki, ja kaikkien katseet seurasivat häntä. Ei kukaan tuntenut hänen ajatuksiaan eikä tiennyt hänen luonteestaan, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli kaunis. Ja kenties suurimpana syynä siihen, että kaikki häneen rakastuivat, oli juuri se, että jokainen taisi häneen ajatella oman maailmansa ja omat ihanteensa. Todellisuudessa hän kenties ei vastannut yhdenkään ajatuksia, – hänellä oli oma, erityinen maailmansa, jos kellään...”

Novellista Agnes

Agnes, joka ei usko onneen ja tekee ehkä onnettomaksi myös toiset – ne jotka häneen rakastuvat. Miten tuhoava tunne se onkaan, rakkaus: tuhoava, vaikka se voisi myös rakentaa.

Ja voi ihmissielun salaisuuksia, kätkettyjä muistoja ja niiden kipua... Onko kenenkään sielu koskaan, koskaan, ”kuin pyhäkkö, jonka salaisia polkuja ei kukaan ollut kulkenut, kuin puhdas lehti, jolle ei nimeä vielä ollut painallettu”? Ja voiko yksi suudelma todella olla rikoksen kokoinen?

”Antaako anteeksi, – miten kummallinen kysymys! Oikeastaan mitä hänellä oli anteeksi annettavaa? Sekö, että Elmi oli rakastanut toista ennen häntä? Rakkausko siis olisi rikos...?”

Novellista Tunnustus

Niin, tässä se jo on, tuo keskeinen kysymys: rakkausko siis olisi rikos...? Tästä se siis alkoi, tämä tärkeä pohdinta, 21-vuotiaan neidon sanoista.

Entä se, ettei kaikkea voi saada? Että rakkaus ja taide sulkevat pois toinen toisensa? Olisiko ollut mahdotonta saada molemmat? Tai onko mahdollista valita oikein, jos on valittava vain toinen? Tätä pohditaan dialogissa Tien vaihteessa.

”Teitkö sinä oikein siinä, äiti? Saako sitä, – onko edes oikeutta niin tehdä? Tukehuttaa toinen itsensä? ”

Irman äiti on aikanaan valinnut rakkauden ja perheen. Hän sanoo, ettei ole katunut, mutta ei kuitenkaan soisi tyttärelleen omaa kohtaloaan. Ei, hän sanoo tälle näin:

”Irma, sinusta pitää tulla suuri taiteilija, sinulle on annettu siivet, sinun pitää lentää niillä, ilman siteitä ja kahleita, vapaana... Sinun pitää valloittaa maailma!”

Mutta voi, onko sekään oikein? Onko, jos siksi ei koskaan saa tietää mitään ”siitä rakkaudesta, joka on yli joukkojen ihailun?”

Entä kuinka syvää voi hetkeen rakentunut rakkaus olla? Rakkaus, joka on ollut yksi

”noista tavallisista kesäisistä jutuista, jotka itsestään ovat niin vähän ja joitten vaikutus kuitenkin monesti jää pysyväiseksi. Se oli sama, aina uudistuva leikki, jota niin monet nuoret tytöt olivat leikkineet ennen häntä ja tulisivat niin tekemään hänen jälkeensä, – sanattomia lupauksia, äänettömiä valoja, joita ei sitten koskaan täytetty.”

Novellista Lomalla

Niinkö syvää, että on yhä valmis antamaan omansa rakastetun tähden, yhä, vuosien ja taas vuosien jälkeen... Ja niinkö syvää, että se antaa anteeksi toisen loputtomat ailahtelut, senkin että toinen sanoo:

”Minä tahdon olla suora, Alice, en voi pettää sinua, en teeskennellä rakkautta, jota tällä hetkellä en tunne. Mutta jos se tulee takaisin, niin tulen minäkin.”

Novellista Hänen päiväkirjastaan

Tähänkö rakkaus todella tyytyy: jos se tulee takaisin, niin tulen minäkin. Tähänkö, että ”Minun onneni on oleva lyhyt, mutta kokonainen, – suuri ja ehjä kuten se tunne, joka vallitsee sieluni. Parempi kerran kokonaan, kuin aina muruja!”

**********

Kuloa ja Kevättä on nuoren, kirjallisia ensiaskeleitaan ottavan neidon kertomuskokoelma. Siinä ei vielä ole tulevaa syvyyttä, mutta siinä on jo sen väreilyä. Nuori Kallas kokeilee tässä jo erilaisia kirjoittajapositioita: kirjoittaa novellia sekä kolmannessa että ensimmäisessä kertojapersoonassa ja kokeilee dialogia, päiväkirjamuotoa ja satuakin. Ja kas, nainenhan näissäkin on: nainen ja naisen tunteet, nainen ja rakkaus. Ja voi, harvoinpa rakkaus on mutkatonta, seesteinen taival läpi heleän valon.

Ja on jo psykologisia otteita, ehkä hieman hapuilevia, mutta otteita kuitenkin. Kallas puhaltelee psyyken tuulia riviensä väleihin, pyrkii jo tarkkailemaan naisen mieltä. Muutamaa vuotta myöhempään Kirstiin mennessä hän on jo kehittynyt huimasti ja voi – tiedämmehän toki mitä joskus vielä tulikaan.

”Minä tunnen vain oman rakkauteni, ja se on ollut kuin uhrituli, häikäisevä, levoton liekki, jonka omaksi olen saanut heittää kaikki, mitä minulla on ollut pyhää ja kallista, kerta toisensa jälestä. Taistelua on se ollut alusta loppuun saakka, taistelua, johon olen kuluttanut joka atoomin itsestäni. Se on ollut virta täynnä koskia, siellä täällä päivänpaisteisia suvantoja.”

Novellista Hänen päiväkirjastaan

Oi rakkaus, oi! Näidenkin Kallaksen tarinoiden äärellä minä viihdyin. Viihdyin niin kuin jossakin, jossa on samaan aikaan sekä aamun lempeä kajo että illan painava punerrus – jokin uusi ja jokin jo mennyt. Niin, minä luen näitä kirjoja viihtyäkseni. Mutta luen niitä myös tutkiskellakseni, oppiakseni, keräilläkseni itseeni jotakin jota tarvitsen. Tukea, ryhtiä, ajatuksia. Sitäkin, että tärkeintä on että matka alkaa. Ja että siihen uskoo, askeliin joita ottaa.

 

Ja kyllä, toisinaan, tai aika usein, ajattelen näitä jo hapertuvia kirjavanhuksia pidellessäni myös sitä, miltä olisi tuntunut lukea näitä silloin kun ne ilmestyivät. Millainen olisikaan ollut se kamari, jonka talvihämärässä olisin ehkä lehteillyt tämänkin teoksen sivuja – vain hetkeä ennen uutta vuosisataa... Ja millainen olisin ollut minä, miten olisin tämän kokenut, miten ehkä kokemani kirjoittanut. Niin kiehtovia, kiehtovia kysymyksiä. Niin kiehtovia, kiehtovia vanhoja kirjoja.