Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito (2014)

Taide ja taito. Harvoinpa kohtaa sanaparin, joka näin hyvin kiteyttää jotakin siitä merkillisestä kudelmasta, josta kirjoittamisessa kenties on kysymys. En usko, että koskaan kyetään tyhjentävästi määrittelemään sitä, mistä kaikesta kirjoittaminen lopulta koostuu: se on sormien, silmäripsien, sielun ja sydämen toisiinsa limittyvää liikettä, jota on ehkä mahdotonta alistaa määritelmiksi. Mutta jo pyrkimykset ovat usein hyvin mielenkiintoisia, ja parhaimmillaan niissäkin on riemastuttava ripaus siitä todesta, josta kaikki ehkä lopulta koostuu. Niin, taidetta se on ja taitoa, ainakin.

Ostin kirjan joskus viime vuonna,
nyt oli sen aika.

Tämä teos, Kirjoittamisen taide ja taito (2014), ei oikeastaan edes pyri määrittelemään kirjoittamista. Ei, se kiertelee sitä ja tutkiskelee, tarttuu ennen kaikkea käytäntöön mutta myös ajatusten mukana lennähtelevään teoriaan. Hieno ja rikas yhtälö, minä viihdyn. Tiedämme, että teoria sinänsä ei tee kenestäkään hyvää kirjoittajaa, ja onhan toki mietteitä siitäkin, että se saattaa myös tukahduttaa sen, mikä kirjoittajan sanoissa on omaa ja aitoa. Itsekin uskon tukahduttamisen mahdollisuuteen silloin, kun teorialla tarkoitetaan ahtaita kaavoja ja muotteja, joihin kirjoittaminen pitäisi upottaa. Mutta aina teoria ei viittaakaan kaavoihin, vaan toisinaan se saattaa tarkoittaa myös syvää ja monipuolista pohdintaa – sellaista suloisen vapaapoljentoista, kirjoittamisen tapahtumista tutkiskelevaa ajattelua, joka voi hyvinkin antaa kirjoittamiselle yhdet siivet. Parhaiten opettaa tietenkin itse kirjoittaminen, kirjoittaminen ja kirjoittaminen, mutta ainakin tutkivaa kirjoittajaa kiehtoo myös tutkiva kirjoitus kirjoittamisesta. Ja niin kuin tiedämme, lukeminen on joka tapauksessa kirjoittamisen ravintoa.

Olen keskustellut tämän teoksen kanssa sekä kirjoittajana että lukijana. Ne ovat varmasti tapansa mukaan sotkeutuneet toisiinsa, mutta molemmat ovat olleet läsnä myös omana itsenään. Olen kokenut runsaasti samanmielisyyden tunteita ja nyökyttelemisen hetkiä, tunnistanut jo aiemmin ajattelemiani ajatuksia ja kokenut riemastuttavia kirkastuksia kohdatessani kiteytymiä myös niille ajatuksille, jotka eivät vielä olleet löytäneet hahmoaan. Sanoisin siis, että olen lukenut erinomaisen kirjoittamiskirjan, jonka äärellä ajatukseni ovat iloinneet.

Kirjoittamista tarkastellaan teoksessa useista näkökulmista, käytäntö oppiaineen teoreettisen viitekehyksen ympäröimänä. Kyseessä on ”Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen ensimmäinen oma julkaisu, ja kaikilla tämän kirjan kirjoittajilla on jonkinlainen suhde oppiaineeseen. --- Kutakin artikkelia voi lähestyä visiona siitä, mitä luova kirjoittaminen ja sen opetus ovat – tai mitä ne voisivat olla.” Artikkeleissa käsitellään mm. kirjallisen perinteen merkitystä, aineiston keruuta, rakenne- ja kertojaratkaisuja, omaelämäkerrallisuutta, palautteen kohtaamista ja kirjailijan työtä julkaisu- ja toimeentulokysymyksineen.

Teos on ennen kaikkea rikas kokoelma pohdintoja – kokoelma, joka ”antaa välineitä käsitteellistää ja kontekstualisoida kirjoittamisen prosessia ja kirjoittajaksi oppimista”. Saattaa olla, ettei tämä puhuttele kirjoittajaa, joka kaipaa suoria ja selkeitä neuvoja ja kenties myös runsaasti kirjoitusharjoituksia. Mutta kirjoittaja, joka rakastaa pohdiskelua, viihtynee erinomaisesti. Melkeinpä rohkenisin suositella teokseen tutustumista niille, jotka tunnistavat itsensä mietiskeleviksi kirjoittajiksi – sellaisiksi, jotka mielellään astuvat myös yli käytännön ja tarkkailevat kirjoittamista myös käsitteellistämisen tasolla.

Yleisen kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby pohtii avausartikkelissaan Luovaa kirjoittamista yliopistossa: opetuksen ”eurooppalainen” malli monia mielenkiintoisia kysymyksiä mm. taiteen tieteellistämisestä ja kirjallisen tradition merkityksestä. Minä nyökyttelen, nyökyttelen ja nyökyttelen. Olen käynyt omat kiivaat kinani niin kirjallisuuden kuin kirjoittamisenkin tieteellistämisestä ja kyllä, luultavasti ne myös jatkuvat yhä ja loputtomiin, mutta samalla olen löytänyt myös tietyn sopusoinnun, jonka turvin voin näitä matkojani jatkaa. Itse asiassa uskon, että taiteen ja tieteen rinnakkaiselo voi näillä molemmilla poluilla olla oikein antoisaa. Ja – kuten Steinby huomauttaa – itse kirjoittamaan opettelu on kuitenkin aina enemmän käytäntöä kuin teoriaa. Se on ennen kaikkea sitä että kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Erityisesti riemastun Steinbyn halusta vastustaa kaavoja ja sitä muottia, joka tuntuu olevan liian hyvin tiedossa sekä meillä Suomessa että muualla:

Tuohon muottiin kuuluu, että teksti ei saa olla kuvailevaa, adjektiivit ovat pahasta, abstrakteja ajatuksia ei saa esittää, eikä mieluiten saa kuvata myöskään henkilöiden tunteita ja ajatuksia suoraan, vaan kaikki on näytettävä havainnoillisesti toiminnan, fyysisten reaktioiden ja repliikkien kautta.

Ehkä en nyt suuremmin karkaa omiin käsityksiini siitä, mitä tällainen muotti kirjallisuudelle tekee. Mutta sanon silti sen, että esimerkiksi adjektiivit ovat minusta tärkeitä: ilman adjektiiveja ei olisi kaunista, ei rakasta, ei hämärää eikä kirkasta, ei pehmeää, ei lempeää, ei suloista, ei – niin, lista on loputon. Sanon myös sen, että toisinaan saattaa hyvinkin olla tarkoituksenmukaisempaa mennä mieleen kuin vain näyttää. Ja sen, että pelkistämisen estetiikka on yksi estetiikan laji, joka parhaimmillaan tuottaa kuin kirkasta runoa, mutta se ei sittenkään voi olla ainoa oikea.

Ja kyllä, riemastun myös tästä, Steinbyltä tämäkin:

Näitä erilaisia kirjoittamisen tapoja ei opi kaavoista vaan malleina toimivista todellisista kaunokirjallisista teksteistä. Tämä puolestaan merkitsee sitä, että kirjoittamisen opiskeluun tulee yhdistää kirjallisuushistoriaa, kaunokirjallisuuden analyysiä ja kirjallisen traditiomme tarjoamien mitä erilaisimpien kaunokirjallisten tekniikoiden opiskelua.

-----

Kysymyksessä on yhteisössä elävän ihmisen vapaus rakentaa uutta tietoisena siitä, mitä erilaisia kulttuurin tarjoamia vaihtoehtoja hänellä on käytettävissään omien valintojensa pohjana.

Niin, kuinka voisinkaan olla riemastumatta – minä, joka myös uskon kirjallisen tradition merkitykseen ja voimaan. Siihen, että jokaisella uudella kirjoittajalla on kummilahjanaan kaikki ne häntä ennen kirjoittaneiden hienot tekstit, jotka kukin omalla tavallaan kertovat siitä, mitä kirjallisuus on. Juuri siksi lukeminen on kirjoittajalle niin tärkeää, se on lahjasta iloitsemista ja oppimista.

Romaanin rakenteita pohtiva kirjailija Iida Rauma kirjoittaa näin:

Romaanikirjailijan tulisi kirjoittaa siten, että romaanin rakenne palvelee mahdollisimman hyvin romaanin ideaa, joka on täysin kirjailijan itsensä harkintavallassa. Romaanin rakenteen ajatus on siis sama kuin kaikkien muidenkin rakenteiden yhtä merkittävää poikkeusta lukuun ottamatta: hyvän romaanin idea ei ole ennalta määrätty, ja siten kirjailijalla on varsin vapaat kädet muovata rakenteesta millainen tahansa.

Näin se on: romaani on romaani juuri siksi, että se on vapaa. Rauma sanoo myös tämän:

Mitä monipuolisemmin rakenteita kirjallisuudessa käytetään, sitä monipuolisempia ovat myös maailmankuvat ja ajattelu.

ja silloin minä olen jo juopunut: juuri näin, näin! Kohotan lisää maljoja näille kirkkaille ajatuksille! Maailmankuvien monimuotoisuudelle!

Ja kun runoilija ja sanataideohjaaja Timo Harju kuvaa kohtaamistaan runojen kanssa:

Aloin lukea runoja nimenomaan siksi, että ne olivat minulle kohtaamisia. Aiemmin olin ajatellut, että runot pitäisi jotenkin ymmärtää. Runojen lukeminen arvoituksen ratkaisemisen tai koodin purkamisen lähtökohdasta harvemmin tarjoaa voimakkaita lukukokemuksia. Sitten tajusin, että minun ei tarvitse ottaa runoa älyllisesti haltuun. En edelleenkään ymmärtänyt lukemastani paljon mitään, mutta koin, että jokaisessa runossa kohtasin toisen ihmisen.

koen lukemani kanssa lujaa yhteenkuuluvuutta. Huomaan lukevani juuri sitä, mitä tunnen: Että runouden lukeminen ei voi olla ”ratkaisemista”, koska se on kohtaamista. Että se ei voi olla ”ymmärtämistä” tai ”ymmärtämättä olemista”, koska se kokemista, elämistä. Intuition ja sydämen äänen seuraamista. Sitä että ravistuu.

Harju sanoo myös:

Kirjoittajan ei kannata samaistaa runon puhujaa itseensä. Tämä vapauttaa runon puhujan väittämään asioita, joita kirjoittaja ei väittäisi ja olemaan esimerkiksi epämiellyttävä.

Ajattelen heti Edithiä. En sitä, että hänen runojensa puhuja olisi epämiellyttävä enkä ehkä edes väittämistä. Ajattelen kirjoittavan minän vapautta ja vahvuutta, sitä mitä kaikkea hän voi sanoa. Ja kyllä, ajatukseni karkaavat pian myös toisiin vahvoihin kirjoittajiin.

Teoksen loppupuolella kirjailija Kari Levola askeltaa artikkelissaan Kohti kirjallista kenttää. Hän toteaa:

Ainoa mahdollisuus on pysyä uskollisena omalle tyylilleen ja aiheistolleen, kehittäen ja uudistaen niitä, niin kuin jo kirjailijanakin toimiva tekee.

ja sanoo juuri sen, mihin minäkin uskon. Mihin muuhun voisikaan uskoa kuin uskollisuuteen ja rehellisyyteen?

Nyt hengähtelen. Ajattelen runsautta, jota tässä kirjassa on. Ajatuksia siitä, että kirjoittaminen on tutkimista, askeltamista. Että kirjoittaminen on myös diskursiivista vallankäyttöä. Ajatuksia on paljon, mutta kuten Rauma sanoo, kirjoittaminen on ennen kaikkea rajaamista. Siksi minunkin on rajattava kirjoitukseni ja jätettävä pois monia kurkistuksia tähän mielenkiintoiseen ja monipuoliseen kirjaan. Toivottava, että se löytää myös toisia kurkistajia.

Siteeraan teosta kuitenkin vielä kerran. Kirjailija ja luovan kirjoittamisen yliopisto-opettaja Niina Repo pohtii teoksen päättävässä artikkelissaan kirjailijan niukkaa toimeentuloa ja henkisiä haasteita. Helppoa ei aina ole, mutta

Kirjoittajan kannalta tärkeimpiä asioita ovat kuitenkin halu kirjoittaa, halu kertoa juuri tämä tarina ja jos halua löytyy, on kaikki muu kestettävissä.

Ei siis muuta kuin matkaan.

Matkan varrella voi viivähtää vaikka tämän teoksen äärellä. Ainakin minun matkallani tämä oli virkistävä keidas, sellainen syvänvehreä ja ravitseva. Luultavaa on, että tulen palaamaan tämän virvoittaviin sanoihin kerran jos toisenkin. Matkan määränpäästä ei tiedä, mutta ehkä tärkeintä ja arvokkainta onkin jälleen kerran matka itse. Se, että kirjoittaa.

********************

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito. 272 s. Atena 2014.