William Shakespeare: Loppiaisaatto (1600-1601)

 

Tukala tuska kosioida sille,

Jon kanssa mielis itse vihkisille!

Kas niin, herra Shakespeare. Siitä, kun olemme viimeksi kohdanneet, on jo aikaa. Kuinka kauan? Muistatko, minä ehkä en. Silti rohkenisin arvella noin viittätoista vuotta, sillä hämärästi muistelen lukeneeni Kesäyön unelmaasi ja kenties myös Romeota ja Juliaa joskus vuosituhannen vaihteessa. Kumpikaan tuskin oli lukuvuorossa ensimmäistä kertaa, vaan luin jo valmiiksi, ehkä lukiovuosina, hyväksi todettua. Väittäisin myös, että kyseessä oli vapaatahtoinen lukeminen, ei opintoihin liittyvä. Mutta varmaksi en vanno: muisti on – niin kuin varmasti tiedät – taipuvainen tarinointiin.

Vaan minne vuodet katoavat, osaatko sanoa? Entä vuosisadat?

Kaikki toisiaan seuraavat aikakaudet, yksityiset ja yleiset?

Kirjallisuuden periodit maailmassa ja ihmisen mielessä?

Ja mitä sanoisit, minne kirjallisuus nyt kulkee?
Mikä on sen suunta ja kohtalo?

Oletpa hiljainen. Ehkä henget aina ovat, henkivät vain ajatuksia. Niin, ajattelitko sen sinä vai minä: että eivät ne katoa vaan kertyvät ja kerrostuvat, kulkevat salavihkaa toistensa lomassa. Ja niin minä olen lukenut sinua nyt, tällä uudella vuosituhannella, jolla on mukanaan myös kaikki jo mennyt. Mutta entä tuo kirjallisuuden kohtalo... Mitä siitä hengit? Lupaatko kirjoille hyvää? Puhallatko niiden siiville myötätuulta? Kai sinä sen voisit tehdä, olla sellainen suojelusenkeli. Ehkäpä oletkin.

Mutta niin, hyvä Shakespeare, on minulla sinulle muutakin asiaa kuin nämä omavaltaisesti lennähtelevät ajatukseni. Sinä ilahdut asiastani, näin otaksun. Onhan se osoitus kuolemattomuudestasi, ja sitä me kaikki kai jollakin tavalla janoamme, kukin omallamme. Siis kuulehan: kotimme kirjahylly täydentyi joulun alla viisikymmentäluvulla painetuilla Kootuilla draamoillasi – yhdeksällä kauniilla kirjalla täynnä tuotoksiasi. Kansien värikin on hienoin mahdollinen (tummanpunainen!), mikä saattoi hieman vaikuttaa niiden päätymiseen hyllyymme. Mutta vain hieman. Niin niin: tunnustan kyllä, että minussa on myös ripaus turhamaista esteetikkoa, mutta tärkeintä on toki henki kauniiden kansien sisällä. Niin, hyvä Shakespeare, ehkäpä olen kaikkien jaarittelujeni jälkeen lopultakin pääsemässä itse asiaan: siihen, että olen ajatellut aloittaa matkan, hitaan mutta varman. Matkan tuotantoosi. Mitäs siihen sanot?

Etpä edelleenkään mitään. Olkoon siis, ole hiljainen. Minä avaan nämä kirjat, etsin sinun sanasi sieltä. Kyllä vain, siellä sinä puhut, kaikilla sivuilla. Sepä juuri on sitä kuolemattomuutta. Sinä et vaikene ikinä, halusit tai et. Ja nyt, hyvä herra, me keskustelemme hieman näytelmästäsi Loppiaisaatto (jonka kirjoitit vuosina 1600-1601 ja joka esitettiin ensimmäisen kerran 1602, näin kertoi Wikipedia). Ja väittäisin kyllä, että tämäkin tarina oli minulle ennestään jostakin tuttu, sillä kun lukemiseni eteni, koin kirkastuksia.

Niin Shakespeare, sinä annat siis herttua Orsinosi aloittaa näin:

Soitelkaa, jos on lemmen ruokaa soitto.

Sit’ antakaa niin täydest’, että halu

Kyllyyttään sairastuu ja siihen sammuu.

---

Oi, lemmetär, kun liehakoit ja liekut!

Kuin valtameri avara on helmas,

Mut joka siihen joutuu, olkoon vaikka

Kuink’ arvokas ja ylväs, tuokiossa

Se askee arvossa ja arviossa.

Niin mielihaaveita on lempi täynnä,

Ett’ on se itse suurin mielihaave.

Lempi ja lemmetär. Halu ja mielihaave. Siinäpä sitä, sanaravintoa romantikolle. Saanko siis rakkauskertomuksen? Oi, toki. Herkullisen keitoksen ristiin rastiin risteileviä lemmenkipinöitä ja metkuilevaan muotoon kujeilevasti kiedottuja kysymyksiä rakastumisen ja rakastamisen tunteista.

Voi niin, Orsino on rakastunut. Ihana Olivia on vienyt hänen sydämensä. Olivia, joka ei hänen rakkauteensa kuitenkaan vastaa. Ei, sillä Olivian rakkaus löytää aivan toisen kohteen: Cesariona, herttuan palvelijana, esiintyvän Violan – naisen miehen vaatteissa. Ja niin, Cesario-Viola rakastaa tietysti herttuaa. Rakkauksien sekasotku on siis valmis. Mutta onneksi näyttämölle astuu myös eräs kaksoisveli, jonka ihana olemassaolo suloisesti selvittää solmuja. Ken saakaan kenet?

Viola:

Kuin käynee vain? Oliviaa herttua lempii.

Ma, raukka, rakastan taas herttuaa,

Ja mua hellii pettynyt Olivia.

Kuin päättyy tämä? Miehenä ma itse

Orsinon lemmest’ epätoivoss’ olen;

ja naisena, – voi päiviäni, voi! –

Olivian saatan epätoivon tuskaan!

Sun, aika, täytyy tämä selvittää:

On liian tiukka mulle solmu tää.

Niin, sinä osaat kyllä asetella herkullisen asetelman, tutkiskella ja sekoitella sukupuolia, kiusoitellakin. Haastaa lukijasi ajattelemaan, mistä rakkaus syntyy. Kysytköhän ehkä myös sitä, mikä on sukupuoli?

Minusta näytelmäsi on ennen kaikkea hykerryttävä, vaikka mukana onkin myös rakastamisen tuskaa ja murhetta ja otettujen roolien vankeutta. Erään toisen näytelmäsi nimeä siteeraten tästäkin voisi todeta että loppu hyvä, kaikki hyvä: kun näytelmä päättyy, jokaisella on joku jota rakastaa. Mutta niin, kaikki keitoksen kuplinta ennen onnellista loppua on riemastuttavan mielenkiintoista havainnointia ihmisenä ja miehenä ja naisena olemisesta.

Koska rakkauden tematiikka on minusta loputtoman mielenkiintoista, tunnustelen tietysti mielelläni juuri ajatuksiasi siitä. Miten ihminen rakastuu ja rakastaa? Mikä saa ihmisen rakastumaan ja rakastamaan? Ja mitä rakkautta se sellainen on, joka ensin vainoaa kuin julmat villikoirat, mutta muuttaa sitten suuntaansa tuosta vain? Onko se rakkautta ensinkään vai onko rakkautta sittenkin juuri se, äkillinen kirkastus? Ja sitten, toisaalta, oliko se sittenkään ”tuosta vain”, vai kypsyikö se kuitenkin kuin huomaamatta, tuo oikukas ja tuulinen rakkaus? Niin, ehkäpä sinä tosiaan teet pientä ja hyväntahtoista kiusaa, tahdot että lukijasi ajattelee ja kysyy.

Vaan mitä minun pitäisi ajatella tästä, mitä herttua sanoo Cesario-Violalle, miehelle:

Siis itsellesi nuoremp’ ota lemmyt,

Ei lempes ole pysyväistä muuten;

Kuin ruusu nainen on: näet, kukkaan tuskin

Se ehtii, kun jo raukee kukoistuskin.

Mitä sinä tällä oikein tarkoitat? Sallinet, että väitän herttuallesi vastaan. Naiseuden ruusu ei kuihdu koskaan. Ei, sillä se on sielussa ja sielun ruusussa puna syvenee syvenemistään.

Rakkauttakin enemmän ajatukseni kiinnittyvät näytelmässäsi kuitenkin narriin. Narrisi on äärimmäisen mielenkiintoinen hahmo: sekä iloveikko että älykkö. Narrisi ei ole yksi, vaan monta, ja hänkin tuntuu kantavan mukanaan eräitä ihmisenä olemisen peruskysymyksiä. Mitä merkitseekään se, että on viisas? Mitä se, että on narri? Mitä se, että kulkee roolissaan toisten keskellä? Mitä on viisaus ja mitä narrius?

No niin; suokoon Jumala viisautta niille, joilla sitä on, 

ja antakoon niiden, jotka narreja ovat, käyttää leiviskäänsä!

Mutta kenelläpä sitä viisautta lopulta onkaan?

Narrisi sanoo näinkin:

Äly, jos se on tahtosi, niin auta minua keksimään kelpo kuje. Nuo älyniekat, jotka luulevat sinut omistavansa, huomataan sangen usein narreiksi; ja minä, joka varmaan tiedän sinua puuttuvani, voinen käydä viisaasta miehestä. Sillä mitä sanoo Quinapalus? Parempi viisas hullu kuin hullu viisas.

Ja näin:

Narrius, herraseni, kiertää maailmaa niinkuin aurinko;

se loistaa kaikkialla.

Hyvin mielenkiintoinen on myös se maailma, jota nämä säkeesi kantavat. Olen taas viime aikoina kuljeskellut paljonkin menneiden vuosisatojen sanoissa, mutta näin etäällä, juuri alkaneella 1600-luvulla, en ole aikoihin ollut. Ja voi, tämä on äärettömän kiehtovaa! Sinä hykerrytät minua, yllätätkin. Sinun säkeesi puhuvat astrologiasta, häränlihan syömisen ja älyn hämärtymisen yhtälöstä ja Pythagoraan opista, jonka mukaan isoäitimme sielu voi mahdollisesti asua linnussa. Ne kertovat siitä, kuinka ollaan hiivassa vaikka keskellä päivää ja iloittelevat, riemuitsevat omasta rehevyydestään, sukkeluudestaan ja aisti-ilosta, siitäkin että narri saa laulaa:

Tule, tule, armas hempi,

Hämyn tulless’ alkaa lempi,

Tyhmäkin sen älyää.

Joskus myöhemmin aika on ehkä toinen, eivätkä tällaiset säkeet kenties enää sovi laulettaviksi. Oliko sinun aikanasi luonnollinen vielä luonnollista? Ja toisaalta, ajat kiemurtelevat ja ihmisten ajatukset aikojen mukana. Niin, ylipäätään tuo ihmisen tapa hahmottaa maailmaa... missä määrin se muuttuu, missä määrin kiertää eräänlaista kehää?

Kyllä, sinä työstät näytelmässäsi useita ajatuksia ja annat niitä myös lukijallesi. Mieleni tekisi kovasti vedellä kaikenlaisia johtopäätöksiä. Tehdä tulkintojakin, sen sellaista. Mutta jostakin syystä en kuitenkaan tahdo nyt sanoa juuri mitään, en vielä. Matkani on liian aluillaan ja tunnen itseni hivenen epävarmaksi. En halua sanoa vielä mitään siitä, mitä ehkä oikeasti ajattelet – niin, vaikkapa naisesta ja miehestä ja rakkaudesta. En, sillä minä en tiedä. En vielä, en ehkä koskaan. Ja kuinkapa voisinkaan tietää, onhan minulla vain nämä säkeesi... Niinpä minä vain keräilen näitä, ajatuksia jotka olet antanut henkilöillesi. Sellaisia kuten nämä Orsinon sanat morsiamelleen:

Niin tässä käteni: täst’ alkaen

Te herranne olette herratar.

Herra ja herratar.

Tunnustelen ajatustani hiljakseen ja jatkan matkaani.

Ja tiedätkö, melkeinpä joka päivä huomaan, että iän karttumisesta on eräskin iloinen etu. Oman keskeneräisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen ei ole ollenkaan niin sietämätöntä kuin joskus aiemmin. Niinpä tunnustan nytkin, etten tosiaan tiedä sinusta juuri mitään. Tunnen tuotantoasi hyvin heikosti enkä osaa puhua sinusta viisaita. Lienenkö viisas hullu vai hullu viisas, nyt tai tuonnempana, niin tai näin. Saattaa olla, että sinä osaisit sen sanoa, mutta etpä sinä sano, naurahdat ehkä vain niin hiljaa etten sitäkään kuule.

Lupaan kyllä lukea sinulta taas jotakin – jonakin päivänä, jona tuuli on suotuisa. Luulisin, että haluan seuraavaksi viivähtää minulle jo ennestään tutussa Kesäyön unelmassa tai Romeossa ja Juliassa (niin, rakkaus!), mutta tuulien tuiverruksessa on parasta olla sanomatta mitään varmaa. Ehkä se on sittenkin Miten haluatte, jossa kuuluu olevan samaa tematiikkaa kuin tässä? Tai jokin ihan muu? Ole kuulolla, kurkistele. Hymyile sille, että sinua yhä luetaan. Että olet niin suuri.

Täältä ajan puolelta lämpimästi tervehtien,

Katja, lukijasi 2000-luvulta

PS. Olen kuullut huhuja, että teoksiasi on hiljattain käännetty uudestaan. Se on hyvä, vaikka itse viihdynkin myös vanhan äärellä. Lisäähän se kuolemattomuutesi kirkkautta. Minun on oman painokseni käännöksistä kiittäminen Paavo Cajanderia. Kiitä siis sinäkin. Ehkä te tapaatte siellä jossakin.

PS2. Ja kuule, minua jäi kovasti hykerryttämään myös tämä Violan sanailu:

Aivan oikein: jotka kevyesti leikkivät sanoilla,

voivat tuota pikaa tulla kevytmielisiksi.

Siinäpä ajatus!