Astrid Lindgren : Saariston lapset (1965)

-          Nikkarila, sanoi Malin. – Millaisen puusepän luulet täällä asuneen?

-          Nuoren, iloisen puusepän, joka meni naimisiin tuhat yhdeksänsataa kahdeksan ja muutti tänne nuoren, suloisen vaimonsa kanssa ja nikkaroi hänelle juuri sellaiset kaapit, tuolit, pöydät ja sohvatkin kuin toinen toivoi, ja suuteli häntä niin että läjähti ja sanoi, että tämän talon nimi on Nikkarila ja tämä on meidän kotimme maan päällä...

Malin katsoi isään.

-          Tiedätkö tuon kaiken vai keksitkö sen omasta päästäsi?

Melker hymyili hieman ujona.

-          Hm... niin... minä keksin sen. Mutta olisi ollut mukavampaa, jos olisit kysynyt, runoilinko sen.

Kesä ei tunnu tänä vuonna tahtovan väistyä. Aurinko paistaa yhä merkillisen lämpimästi, on melkein kuin kesä vieläkin. Minun mieleni on kuitenkin jo hyvän aikaa tunnelmoinut syksyn kirpeänkuulaita ja hämärtyviä hetkiä – niin se aina tekee, kallistuu kohti syksyä heti elokuulta, etsii syksyn avartavaa tuoksua. Syksyn hiljalleen hiipivässä hämärässä on kuitenkin hyvä muistella myös kesää ja kaikkia sen lämpimiä muistoja – myös niitä ihania tarinoita, joiden maailmoissa kesä osaltaan kulki. Yksi yhteisistä kesäkirjoistamme oli Astrid Lindgrenin (1907-2002) ikihurmaava Saariston lapset (1965).

Astrid Lindgrenin kirjat ovat juuri sellaista erinomaista lastenkirjallisuutta, jolla on sanottavaa sekä lapselle että aikuiselle. Lindgren on lapsilukijaansa kunnioittava ja arvostava kirjoittaja, joka ei pidä lasta liian pienenä, vaan juuri oikeankokoisena: hän kirjoittaa ihmiselle, joka on pienempi kuin suuri, mutta sittenkin hyvin viisas, ajattelevainen ja tarkkaavainen. Ja lapsilukijan rinnalla saa aikuinenkin nauttia syvällisistä, taidokkaasti rakennetuista tarinoista, joilla on aina jotakin tärkeää kerrottavaa myös hänelle itselleen.

Lindgrenin tuotannosta tekee hämmästyttävän ennen kaikkea se, että se on niin runsas ja monipuolinen ja että kaikessa hänen kirjoittamassaan on erilaisuudestaan huolimatta aina – poikkeuksetta! – tietty ansioitunut taso; näin ainakin kaikissa niissä teoksissa, joita itse olen tähän mennessä tullut häneltä lukeneeksi. Lindgren kirjoittaa yhtä hienosti niin lapsen arjesta kuin fantasiamaailmoista ja lennättää tarinoita tavalla, jonka edessä ei kerta kaikkiaan voi olla ihastumatta kerta toisensa jälkeen.

Saariston lapset edustaa Lindgrenin tuotannon nauravampaa puolta: siinä eletään kesää saaristossa, lapsiperheen sattuma- ja tunnerikasta elämää. Kaupunkilaiskirjailija Melker Melkersson tuo perheensä – ihanan isosisko Malinin sekä veljekset Johanin, Niklaksen ja pikku Pellen Saltkråkanin Nikkarilaan kesää viettämään. Vanhan talon katto vuotaa, eikä uunikaan oikein vedä (ainakaan jos ei peltiä avaa!) ja niin, kaikenlaista sattumusta sitä kaupunkilaisille sattuu ja tapahtuu. Mutta elämä on yhtä kaikki kesää ja ihanuutta – elämänmakuista. Omaa väriään tarinaan tuovat myös Saltkråkanin ympärivuotiset asukkaat ja muut saaristossa vierailevat kesävieraat. Ovat Pampula ja Laivuri ja Stina ja tietysti Teddy ja Freddy ja lisäksi kaikki ne mokomat turjakkeet, jotka rohkenevat liehitellä perheen ikiomaa Malinia. Ja ehkä jopa yksi ihan oikea sammakkoprinssi!

Ja ei, ei elämä sentään aina ole vain ja ainoastaan ihanaa – Lindgren on liian rehellinen ja hyvä kirjailija kirjoittaakseen elämän täysin säröttömäksi. Elämään mahtuu aina myös surua, ja Lindgren osaa niin huikean hienosti kertoa myös sen. Enimmäkseen Saltkråkanissa on kuitenkin juuri sitä ihanaa kesän valoa ja hyvä niin.

Samaistuin lukiessani melko lailla isä Melkeriin, ja Melker on teoksen henkilöistä myös ehdoton suosikkini. Lapsena pidin varmasti enemmän ihanasta Malinista, mutta nyt Melker vei kyllä voiton. Hän on hurmaavan epäkäytännöllinen, kirjallisissa maailmoissaan liihotteleva syvien tunteiden mies. Iloitsee kun on iloitsemisen aika ja suree kun on suremisen aika ja kyllä vain, tympääntyy kun kirjoittamista häiritään. Ja voi, saa todellakin hermokohtauksen kun pelkää lastensa puolesta – ylivireä mielikuvitus ei totisesti aina ole hyväksi. Niinpä niin – Lindgrenillä on aivan erinomainen kyky kiteyttää jotakin hyvin keskeistä paitsi lapsista myös meistä aikuisista. (Ja taisipa joku eräänä lukuhetkenä sanoakin kerrassaan näin: ihan kuin äiti! Kyllä lapset aina totuuden tunnistavat!)

Tämä on hieno kirja! Ja todellakin erinomainen kirja kesälukemiseksi, koska tässäkin on suloinen suvi. Mutta sopii tottakai myös syksyyn, talveen, kevääseen – juuri siihen hetkeen jona kaipaa kesäaaltojen lauluja ja auringon lempeitä säteitä. 

Ja niin, tosiaan, ehkäpä vielä selviää myös se, kuinka ihmeellinen on runoilemisen voima. Kenpä siis asuikaan Nikkarilassa joskus muinoin –  asuiko kenties iloinen puuseppä, joka meni naimisiin tuhat yhdeksänsataa kahdeksan ja muutti sinne nuoren, suloisen vaimonsa kanssa...