Aino Suonio (Kallas): Lauluja ja ballaadeja (1897)

Kiitos kirjastolle! Tämä on aarre <3

Miten huikealta tuntuukaan pidellä kädessään kirjaa, joka oikeasti on yli sata vuotta vanha – tämä kappale Aino Kallaksen esikoisrunokokoelmaa Lauluja ja ballaadeja on todellakin painettu vuonna 1897, ja liekö tästä uusintapainoksia koskaan otettukaan. Miten hienoa ja arvokasta onkaan, että kirjasto pitää kätköissään myös tällaisia ihanuuksia! Tässä kohtaa on todellakin annettava tunnustus myös tärkeää säilytystehtävää toteuttavalle kirjastolaitoksellemme. Toivokaamme, että sama jatkuu hamaan tulevaan.

Olen lueskellut tätä suloista teosta aika ajoin, ja nyt oli jälleen palattava sen pariin – teoksen lempeässä viattomuudessa on jotakin ihanaa ja hellivää, mieltä pehmeästi silittelevää. Runossa Runotyttö ”soma keijunen sisähän sipsuttaa” ja sanoo:

”Voi, salli mun istua polvellen,

Sadut kauniit korvahas kuiskailen.”

Niin – ehkäpä runokeijunen todellakin istui Aino Krohnin polvella, kun hän kirjoitti nämä suloiset nuoruudenrunonsa, jotka sitten julkaisi isänsä runoilijanimellä Suonio.

Monet kokoelman runoista kertovat – arvatenkin – nuoresta rakkaudesta, toiveesta saada antaa sydämensä kokonaan. Mikäpä askarruttaisikaan nuoren neidon mieltä enemmän kuin juuri rakkaus. Runossa Sydän poika pyytää tytön sydämestä ”pikku sopukkaa”, ja tyttö vastaa:

”Voi, sä poika vallaton,

Turha pyyntös on!

Sydäntäin en toki ryhdy

Sinun tähtes pirstomaan. –

Mut jos tahdot kokonaan,

Ota vaan!”

Mut jos tahdot kokonaan, ota vaan! Voi, eikös vain tässä olekin jokaisen nuoren tytön suloisin ajatus – saada antaa koko sydämensä, itsensä.

Runot ovat ah-niin-ihanan romanttisia: on ruusuja ja linnoja sekä kukkasiin ja niiden umpuihin vertautuvia ruusuposkisia neitoja. Runossa Nuor' Astri metsästä ratsastava ”mies uljas” sanoo:

”Yks kukka suokaa – ma rukoilen,

Olette ruusunen itsekin,

Sen poimisin kyllä, jos tohtisin.

Ah neitinen!”

Mitä ihanaa, romanttista nuoruudenunelmaa! Enkä voi – en mitenkään! – olla ajattelematta myös nuorta ja kaunista Aino-neitoa itseään – neitoa, joka hänkin oli hyvinkin kuin ruusu.

Runojen maailma on nuorta elämäntuntua ja suloisia unelmia tulvillaan, vaikka ajoittain niissä viivähtääkin myös surumielisyyttä ja pelkoa siitä, että tulevassa haaveet sittenkin sortuvat. Ja hyvä niin – ei nuoren mielen pidäkään liiaksi pelätä elämän kolhuja ja katoavaisuutta, vaan elää, viipyillä ihanissa haaveissaan. Kuten runossa Elämä on ihana sanotaan:

”Kuinkapa voiskaan nuorna

Muistella kuolemaa?

Lempeä sydän sykkii,

Eloa aaltoaa.”

Lauluja ja ballaadeja jakautuu kaikkiaan kolmeen osaan, joista ensimmäinen kantaa kokoelman nimeä ja sisältää kolmisenkymmentä, pääosin loppusointuista runoa. Toinen osa koostuu historiallisesta ballaadisarjasta Edvi ja Elgiiva ja kolmas yhteensä puolestakymmenestä käännöksestä W. Rydbergiltä, Z. Topeliukselta ja H. Heinelta. Näistä kenties juuri Edvi ja Elgiiva enteilee selkeimmin myös tulevaa, 1920-luvun komeita historiallisia kronikoita (ja suunnilleen näin olen muistaakseni jostakin myös lukenut, joten huomio ei ole yksinomaan omani). Paitsi historiallisen tarinan kehyksiä, tämäkin ballaadisarja kantaa myös ajatusta rakastavan naisen surullisesta kohtalosta: miehinen valta tuhoaa aina naisen rakkauden mahdollisuuden. Vaan kuitenkin rakkaus myös kantaa:

”Edvi, vaikk’ uhrina lemmen

Varahin sorrunkin,

Lemmen voima se kestää

Ajoista aikoihin.”

Ja vielä lainaus 19-vuotiaan Aino Krohnin päiväkirjasta – ensimmäinen joulukuuta 1897 hän kirjoitti: ”Runovihkoni on ilmestynyt. ’Sangen sievä ulkoasultaan’ kuten siitä Suomettaressa mainittiin. Miltäkö se tuntuu? Niin, kun sen osaisi sanoa! Olin niin paljon edeltäpäin sitä ja sen ilmestymistä kuvaillut, että nyt, kun se todella on tapahtunut, otan koko asian hyvin tyynesti. Kritiikkiä en lainkaan pelkää – en ainakaan julkista – enemmän kenties yksityistä.” Pian kritiikkiäkin tuli: runoja luettiin lähinnä sievän tyttösen sepitelminä, mikä tietysti suretti ja suututtikin nuorta kirjailijatarta. Onneksi hänellä oli kuitenkin myös uskallusta luottaa mahdollisuuksiinsa, siihen että voisi kehittyä. (Kallas 1954: 30-32.)

Minusta näiden runojen kieli on hyvin kaunista, ehkä hivenen lapsekasta mutta silti – tai juuri siksi! – myös niin suloista. Voi toki olla, etteivät runot ole kirjallisesti erityisen korkeatasoisia, en tiedä enkä välitä, sillä nuoren tytön suloisina sepitelminäkin nämä sulostuttavat lukijansa mietteitä. Ja niin – kyllä nämä kiistattomasti ovat myös osa keskeistä kirjallisuushistoriaamme, onhan kyseessä erään merkittävän kirjailijattaremme esikoisteos, suuren lahjakkuuden ensisävelet. Ihana pieni kirjanen!

KIRJALLISUUSLÄHDE:

Kallas, Aino 1954: Päiväkirja vuosilta 1897–1906. Viides painos. Otava.