Kirjojen omistamisen ihanuudesta

Tunnustan: olen kiinni loputtoman tahtomisen kierteessä. Tahdon tämän, tuon ja sen kirjan. Ja vielä muutaman muun. Mutta ei, en toki tahdo omistaa kaikkia maailman kirjoja, ainoastaan ne tärkeimmät. En myöskään osta kirjoja erityisen päättömästi, vaan melko harkiten. Silti tahtomislistani tuntuu olevan loputon ja jatkuvasti kasvava. Valitettava tosiasia vain on, ettei raha vieläkään kasva puissa enkä siksi voi hankkia kaikkea haluamaani heti, en ehkä ollenkaan. Toisaalta tämän voi nähdä valoisastikin: jokainen hyllyyni kotiutunut kirja on kallisarvoinen aarre tai ainakin kimmeltävä helmi ja aina, lakkaamatta, on mistä unelmoida.

Tunnustan myös: suuri osa kirjoistani on yhä lukematta. En millään ehdi lukemaan niitä samaa tahtia kuin niitä hankin. Etenkään, kun selkä vääränä raahaan kotiini myös kirjaston kirjoja, ja kun lisäksi olen lukijana niin suunnattoman hidas. Eihän tässä kirjojen loputtomassa haalimisessa siis tietenkään ole mitään järkeä, mutta eipä nyt taidakaan olla kysymys järjestä vaan tunteesta: halusta kokea olevansa turvassa, kuin rakkaiden ystävien lempeän lämmön ympäröimänä. On ihanaa tietää, että hylly kannattelee lukemattomia (ja luettuja) tarinoita, joista luultavasti aina löytyy luettavaksi sopiva – ainakin, jos sinne saa vielä muutaman tarinan lisää...

Kohtuullisuus on minusta yleisesti ottaen erinomainen elämänohje, mutta kirjojen kohdalla olen hyvin huono olemaan kohtuullinen. Olen pikemminkin armoton ahmatti, jonka nälkä vain kasvaa kasvamistaan. Ilmankos kirjahylly pullistelee, se kun on kuitenkin mitoitettu koko lailla kohtuullisuutta tavoitellen. Vaan uusi hylly pelastaa, eikös. Kunhan sen joskus saa hankituksi. Tahtoisin, että voisin olla kerta kaikkiaan kohtuuton, saada kaiken mitä tahdon!

Kirjojen seura tekee minulle hyvää: ympärillä olevat kirjat ovat ihania, ilahduttavia, innostavia. Sanojensa kautta myös niiden kirjoittajat ovat ikään kuin läsnä – ovat kuin itsekin säteilisivät kirjoittamiensa tarinoiden lumoa. Luulen myös, että rakkaat kirjani inspiroivat läsnäolollaan omaakin kirjoittamistani: on kuin olisin hyvässä seurassa, kirjoittajien jatkumossa, ja saisin tarmokkuutta tavoitella myös omia kirjoituksiani vastaamaan käsityksiäni hyvästä kirjallisuudesta.

Tarvitsen kirjoja omaksi myös siksi, että haluan palata niihin silloin kun tahdon: selailla, silmäillä, lukea uudestaan. Tärkeä syy on sekin, että haluan lukiessani tehdä merkintöjä: taitella hiirenkorvia, vedellä viivoja, piirrellä huutomerkkejä, kirjoittaa ajatuksia – ikään kuin keskustella kirjan kanssa niin, että saan merkitä siihen myös omia "puheenvuorojani", huudahduksia, herääviä kysymyksiä ja ajatuksia. Aikaisemmin varoin tällaista kirjojen "sotkemista", mutta nykyään näen sen suttaamisen sijasta pikemminkin muistiinmerkittynä keskusteluna.

Käytän paljon myös kirjastoa, ja monien kirjojen kohdalla kirjasto onkin mitä parhain valinta: on paljon sellaisiakin kirjoja, jotka tulee luetuksi kerralla – joita ei siis tarvitse lukea uudestaan. Joidenkin kirjojen kohdalla myös riittää, että tietää niiden löytyvän kirjastosta, jos lukuhalu taas yllättää. Ja kyllä, kirjasto on oiva apu myös silloin, kun ei ole varma tahtooko jonkun kirjan omaksi vai ei: kirjaan voi ensin tutustua kirjaston kautta ja tehdä ostopäätöksen vasta sitten. Ja todellakin: koska kaiken saaminen on kerta kaikkiaan mahdotonta, kirjasto on myös ehtymätön aarreaitta, joka pelastaa kirja-ahneen kerta toisensa jälkeen. Mutta ikioma kirja on sentään ikioma kirja...

Joskus kyllä kiusoittelen itseäni, ihan lempeästi vain: Ehkä kirjat antavat minulle lohdullisen tunteen siitä, että olen ikään kuin henkevä? Viisas? Ylevä? Saan leijailla oman erinomaisuuteni pumpulipilvessä, puhallella ihania hattaroita, olla kuin kaikkien sanojen viisauden itseensä kerännyt henkevä haltiatar? Mutta ei, kirjat ovat minulle oikeasti rakkaita. En yritä olla viisas enkä mitään muutakaan, olen vain minä, aarteitaan rakastava hamsteri.  

Ja ei, en tahdo hyllyyni mitä kirjoja tahansa. En halua pelkkää hyllyntäytettä, vaan ainoastaan sellaisia kirjoja, jotka todella ovat minulle tärkeitä. Kirjat, jotka hyllyyni ovat kotiutuneet, ovat minulle tavalla tai toisella hyvin rakkaita tai muuten erityisen merkityksellisiä – vähintään sellaisia, että olen aidosti kokenut tarpeelliseksi saada ne lähelleni. Saattaa toki olla, että aavistuksen verran kaunistelen, mutta aivan aavistuksen vain... Minulla on – oikeasti! – vakaa aikomus lukea kaikki nekin omistamani kirjat, joita en vielä ole lukenut, myös ne kaikki, jotka aion vielä hankkia. En tosin tiedä, riittääkö elämä, mutta sen näkee aikanaan. Toivon kuitenkin parasta.

Tietenkään en tiedä sitäkään, pidänkö lopulta kaikista niistä hyllyyni kertyvistä kirjoista, jotka odottavat lukemistaan: voihan olla, että lukemisen aloitettuani huomaankin, ettei kirja sittenkään ole minua varten. Mutta ei se mitään tee, sitten sen tiedän ja voin vaikka luopua kirjasta. Hamsteriluonteestani huolimatta olenkin toisaalta valmis luopumaan niistä kirjoista, joita en enää koe omassa hyllyssäni tarvitsevani. Suhteellisen harkittu kirjojen hankkiminen vaikuttaa kyllä niinkin, että "tarpeettomia" kirjoja tulee hamstratuksi vain harvoin. Mutta tottakai toisinaan tulee tehtyä vähemmänkin tarpeellisia ostoksia, joita voi sitten myöhemmin kierrätysmielellä miettiä uudestaan.

Kirja on parhaimmillaan kokonaisvaltainen esteettinen elämys: kaunis katsella, kaunis lukea. Erityisesti vanhat kirjat ovat minusta myös esineinä kauniita, mutta on uusissakin toisinaan silmiä helliviä helmiä. Tunnustan kyllä tämänkin: miellyn esimerkiksi kirpputoreilla ja antikvariaateissa erityisesti punaisiin kirjoihin. Onnistunein löytö onkin punainen/punaselkäinen kirja, joka myös nimekkeeltään on kauan kaivattu tai ainakin kovasti haluttu. Ainahan ei tietysti osaa halutakaan, vaan yllättyy iloisesti tehdessään erinomaisen löydön – tällainen oli minulle esimerkiksi Ivan Turgenevin Ensimmäinen rakkaus. 

Ja ei, eivät kirjat ole vain tavaroita, ne ovat henkeä – kauniita, käsinkosketeltavia kappaleita, jotka avaavat avaria, aineettomia maailmoita. Niitä kohti!