Alku

John William Waterhouse: Sweet Summer, 1912.

***

Sinä se olet. Pöly ylläsi melkein näkymätöntä, aika katoaa keveänä tomuna mekon helmaan. Kuljetan sormenpäitä pitkin hopeaista kehystä, sen ruusukulmia, ja muistan miten valitsit juuri sen, miten tärkeitä hopea ja ruusut sinulle olivat, ja silitän lasin sileää, kiiltävää pintaa.

Olen harkinnut uskaliasta askelta. Olen harkinnut sitä kauan. En ole taipuvainen harkitsemattomuuteen tai jos joskus olen, niin kuin olen, se on yleensä erehdys, olen ehkä vahingossa joku muu. Ja kuitenkin: on asioita, joita ei voi harkita loppuun ennen kuin ne ovat jo tapahtuneet, ja silloin on tietenkin myöhäistä enää harkita, täytyy vain kohdata se mitä siitä seuraa.

Värejä ei ole ja on. On lakanoiden valkeus ja hiusten tummuus tyynyä vasten, iho jolla kuin yhä viipyy kosketusten lämpö vaikka sen alla sinua palelee jo. On päättyvän kesän haikeus, kaikki se mitä tapahtui ja mitä ei, on hetki jona hän kysyi saanko ja sinä sanoit että saat, ja on yö jona sinä katselit itseäsi hänen silmillään ja ajattelit miten hän oli sanonut että valokuva kantaa mennyttä, se vangitsee hetkiä.

En tiedä. Tiedän harvoin. Ehkä kuitenkin toisinaan. Ja nyt luulen, että joskus on ylitettävä kynnyksiä ihan vain siksi, että tuntisi kuinka korkeita ne ovat, kompastuuko. Jollei ylitä, tai yritä ylittää, ei koskaan saa sitä tietää. Sitä, pysyykö pystyssä.

Onko eri asia kirjoittaa kuin kirjoittaa? Sitä(kin) kai tavallaan kysyn. Ja vastaan: kyllä ja ei. On niin monia kysymyksiä, joihin on niin monia vastauksia. Ehkä sen pitääkin mennä juuri niin. Mutta: ehkä on sanoja, jotka ovat haavoittuvaisempia kuin toiset. Vai onko siinä kyse sanoista?

Ehkä se kaikki, sävyjen kirjo, näkyy sinussa valon ja varjon vastakohtina, siinä miten hän on etsinyt valon ja kontrastin oikeaa määrää ja lopulta löytänyt, tai sitten minun silmäni vain heijastavat sen siihen, sinuun, hetkeen, katseeseen joka sinut kameran takana rajaa. Mustavalkoinen valokuva oli hänestä ainoa oikea, niinkin hän sanoi, eikö niin, ja korjasi peitteen reunaa paremmin, hiuksia, antoi kevyen suukon. Häivyttäessään värit se keskittyy olennaiseen, valoon ja varjoon, väreistä tulee liikaa hälyä koska ne keräävät huomion itseensä. Hänen äänensä, niin kaukana ja niin lähellä.

Miltä tuntuu siteerata omia sanojaan? Lainata niitä niin kuin ne olisivat jonkun muun eikä kuitenkaan ihan niin, sillä eivät ne ole, eivät tietenkään. Niitä ei voi katsoa ulkopuolelta, koska niissä on vain sisällä. Sanotaan, että omalle tekstilleen on sokea. Ehkä niin. Ehkä omia sanojaan ei voi nähdä, koska ne tuntee. Koska on kulkenut niiden kanssa sen matkan, jota niistä rakentuvan kertomuksen kirjoittaminen on merkinnyt.

Niin, miltä se tuntuu, siteeraaminen? Kummalliselta, kai. Vähän pelottavaltakin. Entä huomiohakuiselta? Ei, sitä en tunnista, tämä on ennen kaikkea tunnustelua, jonkinlainen koe, minulle. Jännittää kyllä. Tuntuu ehkä myös hurjalta, hieman. Ehkä rohkealtakin. Siltä, että ylitän rajan, jonka yli en toistaiseksi täällä ole mennyt. Ehkä tuntuu myös vähän harkitsemattomalta, sittenkin. Jälkeenpäin olen luultavasti itsekriittinen. (Ehkä tarvitsen myöhemmin illalla lasillisen viiniä?) Kuitenkin tämä tuntuu nyt myös jotenkin tarpeelliselta. Haluan tutkia, tunnustella, miltä tuntuu altistaa sanani (vai itseni?) ihmisten katseille ja samalla väistämättömälle haavoittuvuudelle. Haluan olla itselleni koehenkilö. Olenko itselleni julma? Ehkä. Tai ehkä en.

Ja sinä, lasin takana ja ajan, etkä missään minulta pois. Poskesi lasia vasten on viileä mutta tiedän että oikeasti se on lämmin, kevyesti punertunut niin kuin juuri toiseen ihmiseen yhtyneen posket ovat tai ihmisen, joka tietää olevansa toisen katseen alla. Mietin, mitä mahdat ajatella minusta, joka sinua katson.

Luultavasti kaikki (häpeä ja/tai ehkä myös jonkinlainen kevyt hurma) tuntuu eniten jälkeen päin, siellä harkitsemisen tuolla puolen, sitten kun on jo mahdotonta perääntyä. Juuri nyt ei ehkä sittenkään tunnu kovin paljon miltään. Nyt tämä on vasta leikkiä, ei totta vielä, tämä kirjoitus on vasta rakenteilla, mahdollisuus. Otanko ehkä kirjoitukseni myöhemmin pois? Kadunko, jos ja kun todella julkaisen tämän? En tiedä. En usko. Tai ehkä, sittenkin. Mutta jos, niin muistutan itseäni siitä, että kun askeleen astuu, sitä on turha enää murehtia. Jotakin se opettaa, joka tapauksessa.

(Kuitenkin, kun vielä ennen julkaisemista luen kirjoitustani läpi, minussa vapisee. Meneekö minulta yöunet, jos julkaisen tämän? Ehkä. Yöllä se selviää. Yöuneni on häpeälle herkkää. Mistä häpeä tulee? Siitäkö, mitä toiset ajattelevat? Onko sillä väliä, sillä mitä toiset ajattelevat? Kyllä ja ei. Häpeä, kasvojen menettämisen pelko, on inhimillistä. Ehkä se on välttämätöntäkin: jos ihminen ei tuntisi häpeää, hän olisi häpeämätön. Mutta häpeä ei saa estää liikaa, eihän. Se ei saa hallita, kahlita. Jos haluaa kirjoittaa myös toisille, on potkittava häpeää pois. Ja toisaalta: oikeastaan en sittenkään tiedä, onko lopulta kysymys häpeästä vai sittenkin vain rajan ylittämiseen väistämättä liittyvästä epävarmuudesta. Lakkaan vapisemasta, ainakin toistaiseksi.)

Ja tämä kirja, sinun. Unenvärinen, unen kukkien, niin sinä silloin ajattelit, eikö niin, katselit sinisiä kansia, punaisia ruusuja. Hentoa pölyä on kirjankin yllä, ja kun puhallan kevyesti, näen miten aika leijuu. Sellaistako se on, aika, tavoittaa tomuineen myös lukitut laatikot.

Mitä nämä siteeramani sanat kertovat toisille kirjoittamisestani, minusta kirjoittajana, minusta? Sitä en tietenkään voi tietää. En ole toinen, olen minä.

Ehkä on niinkin, että tämä koe alkaa oikeastaan vasta sitten kun painan julkaisunappia. Tämä, tämän kirjoituksen kirjoittaminen, ei oikeastaan vielä altista minua mihinkään. Niin kauan kuin vasta kirjoitan tätä, olen turvassa. Mitään ei ole vielä tapahtunut. Olen vasta leikkinyt mahdollisuudella. Ajatuksella siitä, että sinä luet romaanikäsikirjoitukseni alun.

Ja minäkö tämän siis avaan, kaikkien näiden vuosien jälkeen, sinun kirjasi. Minä, niin. Tunnustelen käsissäni vielä tyhjien sivujen painoa, avaan sitten kannen ja kuulen miten sidos hieman narahtaa, miten kynän hiljainen liike kahahtaa paperiin kun kirjoitan ensimmäiset kappaleet. Tiedäthän: tulee hetkiä, joina kertomuksia suljetaan salaisuuksiksi piironginlaatikkoon, ja toisia, joina kauan suljettuina olleet laatikot lopulta avataan, kirjoitetaan kertomukset tyhjinä odottaviin unenvärisiin kirjoihin.

***

Kursivoidut katkelmat ovat romaanikäsikirjoitukseni tämänhetkinen alku. Sen, joka on eniten ”valmis”. Joka on menneenä vuotena matkannut maailman tuulissa, kohdannut viisi eitä. Nyt käsikirjoitus on toistaiseksi levännyt, enkä vielä tiedä mitä sille teen vai teenkö. Tämän kuitenkin teen. Vapisen, taas, ja sydän hakkaa, mutta teen.