Miisa Jääskeläinen: Sana kerrallaan – Johdatus luovaan kirjoittamiseen (2002) sekä subjektiivista selontekoa

Olen viritellyt itseäni pian alkaviin kirjoittamisen opintoihin lukemalla Miisa Jääskeläisen teosta Sana kerrallaan – Johdatus luovaan kirjoittamiseen (2002), jota jo kevään hyväksymispostissa suositeltiin kesälukemiseksi. Jääskeläinen on opettanut kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa – samassa opinahjossa, jonne omatkin opintoni avoimen yliopiston kautta sijoittuvat. Kirjaa kirjoittaessaan hän oli ehtinyt opettaa siellä noin kymmenkunta vuotta, ja takana oli siten jo verraten pitkä opettajakokemus. Kokemus myös näkyy: Jääskeläinen osaa hienosti kiteyttää kirjaansa aloittelevalle kirjoittajalle tärkeimmät ja keskeisimmät sisällöt.

Kiitos kirjastolle!

Sana kerrallaan on kirjoittamisen opintoihin virittelevänä teoksena mitä oivallisin. Varmasti se tarjoilee hyviä ajatuksia myös yksinopiskelijalle, mutta erityisesti oppiin hakeutuvalle se hahmottaa erinomaisesti sen, mistä opinnoissa – kirjoittamisen opiskelemisessa ja oppimisessa – tulee olemaan kysymys. Toki se myös toistaa monelle kirjoittajalle jo ennestään tuttua: minäkin olen jo ennättänyt pyöritellä kirjoittamista ja sen prosessia mielessäni paljonkin, ja siksi monet teoksessa esille otetut asiat olivat sellaisia, jotka jo olivat minulle joko tietoisesti tai ainakin intuitiivisesti tuttuja. Luulen silti, että teos saattaa olla parhaimmillaan juuri silloin, kun lukija on jo kirjoittanut ainakin jonkun aikaa, ja kirjoittaminen on siten henkilökohtaisesti tuttua. Tällöin teoksesta saa ehkä eniten irti, koska kykenee liittämään sen annin jo ennestään tuttuun ja kirkastamaan omia jo olemassa olevia ajatuksiaan. Samalla saa toki myös kosolti uutta ajateltavaa ja oppia.

Teos tarkastelee kirjoittamista hyvin monipuolisesti. Jääskeläinen jäsentää sanottavansa viiteen päälukuun, joista kukin käsittää tietyn osa-alueen luovasta kirjoittamisesta: hän aloittaa kirjoittavasta ihmisestä ja etenee kirjoittamisen luonteeseen prosessina sekä edelleen tekstin tekemisen taitoon ja tekstin arvottamiseen ja päätyy lopulta pohdintaan luovan kirjoittamisen oppimisesta. Seuraavassa muutamia teoksesta kohotettuja seikkoja Jääskeläisen jäsennyksen mukaan sekä täysin subjektiivista pyörittelyä eli luetun henkilökohtaista prosessointia.

1. Kirjoittava ihminen

”Luettavaa ei synny ilman kirjoittajaa. Jokaisessa kirjoituksessa on pala tekijäänsä, vaikka kaikkea ei ihan sydänverellä kirjoittaisikaan. Kielellinen lahjakkuus voi olla perittyä, osa kirjoittajan persoonaa, mutta kirjoittamisen taito on aina myös opittua ja yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan, kulttuuriin ja kieliyhteisöön. Kirjoittajaksi ei synnytä vaan kirjoittajaksi ryhtyminen vaatii tietoisen päätöksen ja vahvan motivaation.”

Kirjoittamisessa on siis kyse ennen kaikkea tahdosta, päätöksestä kirjoittaa. Lisäksi kirjoittaminen on opittu taito: taustalla voi olla lahjakkuutta, mutta yksin lahjakkuus ei riitä. Sisäinen motivaatio on kirjoittamisen edellytys, joka tarvitsee rinnalleen sitkeyttä, sitoutumista ja keskittymiskykyä, usein myös ulkoisia yllykkeitä kuten aikatauluja. 

Kirjoittajia on pääpiirteissään kolmenlaisia: kutsumuskirjoittajia, kirjoittajiksi ajautuvia ja sivutoimisia kirjoittajia. Vakaan ja vahvan kirjoittajaidentiteetin rakentuminen vaatii aikaa, ehkä vuosia, ja se voi myös muuttua. Ja kyllä, kirjoittaja kärsii myös tuskasta ja ahdistuksesta: omaa lahjakkuuttaan ei ehkä uskalla käyttääkään, koska pelkää sen käyttämisessä epäonnistumista, tai sitten kirjoittamista estää silkka häpeä.

 

Mm. näin sanoo siis Jääskeläinen, ja näin minä: kyllä, kyllä, kyllä.

Ei, luettavaa ei synny ilman kirjoittajaa, vaan tekstit kirjoittaa aina kirjoittaja, ihminen. Tämäkin teksti syntyy kirjoittajasta, minusta joka kirjoitan sen sellaisena kuin olen. Kuten tiedämme, tekstejä on hyvin erilaisia, mutta aina niiden takana on ihminen, tietyn kirjoittajan ääni. Mutta tämä ei tietenkään merkitse sitä, että kirjoittaja kirjoittaisi aina itsestään.

Ja lahjakkuutta tai ei, yksin se ei riitä. Tarvitaan juurikin tahtoa ja sitoutumista. Minä vitkuttelin aikani, mutta lopulta rohkenin ryhtyä. Päätökseni ryhtyä kirjoittamaan on ollut yksi elämäni parhaita. Ajattelen olevani kutsumuskirjoittaja, joka on tarvinnut myös tiettyä ajautumista – mutta ehkä ennen kaikkea juuri sitä tietoista päätöstä. Kirjoittajaidentiteettini on melko vahva, vaikka olenkin ”vain” harrastaja. Ei horjumaton, mutta vahva. Tuskin silti vakaa tai muuttumaton. Ja olen kirjoittaja, vaikka kirjoituksistani ei tulisikaan kirjoja – kirjailija on sitten käsite erikseeen.

Epäonnistumisen pelkoa? Häpeää? Kaiketi molempia, mutta jo riittää – on kirjoitettava vain. Kirjoittaminen on myös loputonta repivää vuoristorataa hurmioituneen onnistumisen tunteen ja tuskaisen epäonnistumisen pelon vuorotellessa usein liian kovassa vauhdissa, mutta lohduttaudun ajatuksella, että sama repivyys koskee myös aitoja ammattilaisia, ja jatkan kirjoittamista.

2. Mitä kirjoittaminen on?

”Kirjoittaminen on merkillistä puuhaa. Teksti voi juosta kuin itsestään paperille, eikä kirjoittajakaan pysty selittämään, mistä sanat tulivat. Joku toinen taas voi uurastaa tekstiraakileen kanssa kuukausia ja jopa vuosia ennen kuin se on valmis. Kirjoittamisessa on näkymätön ja näkyvä puolensa. Se on sekä järkeenkäypää ja hallittavissa että selittämätöntä ja kontrollin tavoittamattomissa olevaa.”

Luovan kirjoittamisen käsite ei ole yksinkertainen määriteltävä, vaikka se usein tarkoittaakin ennen kaikkea kaunokirjallista kirjoittamista – onhan kaikki kirjoittaminen oikeastaan luovaa. Luovuus liitetään usein myös vapauteen ja lupaan olla rajoituksista vapaa. Jääskeläinen tähdentää, että juuri luovaan kirjoittamiseen liittyy myös esteettisiä päämääriä sekä avoin, kokeileva suhde perinteisiin lajityyppeihin ja –rajoihin.

Kirjoittaminen vaatii ennen kaikkea aikaa, ja on osattava sekä aloittaa että lopettaa. Se on monitasoinen prosessi, jossa intuitiivinen ja rationaalinen tila vuorottelevat, ja aktiivinen tekijyys edellyttääkin juuri kykyä tarkkailla ja säädellä omaa kirjoittamisprosessiaan tietoisesti ja tavoitteellisesti. Kirjoittamisen tapoja on monenlaisia, ja on tärkeää löytää oma tapansa, se mikä tuntuu itselle luontevalta ja tuottoisalta.

Näin Jääskeläinen, ja jälleen minä: kyllä, kyllä, kyllä.

En ehkä koskaan ole mielessäni määritellyt ”luovaa kirjoittamista”, mutta ehkäpä ymmärrän sen koko lailla samoin kuin Jääskeläinen: siihen liittyy juuri esteettisiä päämääriä ja avoin suhde perinteeseen. Ajattelen, että perinne on luovuuden materiaalia: uusi teksti syntyy luovuuden myötä, mutta luovuutta ruokkii kaikki jo olemassa oleva. Siksi kirjoittajan pitää myös lukea, lukea, lukea. Tai niin ainakin minä teen ja tahdon tehdä.

Ja kirjoittaminen tarvitsee aikaa, kyllä. Se vaatii myös priorisointia: sitä, että osaa armahtaa oman riittämättömyytensä monilla muilla elämän osa-alueilla, sietää mm. lattialla lainehtivia pölypalleroita ja omaa epämiellyttävää itsekkyyttään, kun vetäytyy todellisuudesta sanojensa äärelle. Myös sekä aloittamiseen että lopettamiseen liittyy omat vaikeutensa, jotka on voitettava kerta toisensa jälkeen. 

Rationaalisuuden ja intuition vuorottelu on kirjoittamisessa ehkä kiehtovinta. Kirjoittamisen prosessi on minusta äärettömän mielenkiintoinen. Kaikkea ei voi eikä tarvitse selittää – kirjoittamisessa on kuin onkin myös ripaus sitä käsittämätöntä taikaa.

3. Tekstin tekemisen taito

”Tekstistä voi erottaa sisällön ja muodon tai ajatukset ja ilmaisun. Pitää siis olla sanottavaa ja taito sanoa se.”

Kirjoittaja tarvitsee uteliaisuutta, tiedonhalua ja kykyä kiinnostua ja innostua. On tärkeää osata tarkkailla sisäistä maailmaansa, mutta oma mielikuvitus ei riitä, vaan kirjoittaja tarvitsee tietoa myös itsensä ulkopuolisesta maailmasta. Aloitteleva kirjoittaja ammentaa ennen kaikkea omista kokemuksistaan, mutta ajan mittaan aiheisto usein laajenee. On usein helpointa kirjoittaa siitä mikä on tuttua, mutta silloinkin tarvitaan etäännyttämistä.

Kirjoittamiseen liittyy aina jokin tavoite, intentio, joka jokaisen kirjoittajan on itse määriteltävä. Mutta tekijän intentiolla on merkitystä vain tekstiä työstettäessä, sillä valmis teksti siirtyy lukijalle ja vapautuu samalla tekijänsä yksinoikeuksista myös intentoiden suhteen – lukija luo sille omat merkityksensä. Tekijän on hyvä tiedostaa omat intentionsa, mutta ”kirjoittaminen onkin usein [myös] sen etsimistä, mitä haluaa sanoa ja sellaisen löytämistä, mitä ei tiennyt etsivänsä.”

Kirjoittaminen on tekstin sommittelun taitoa, mutta ei silti pelkkää tekniikkaa. Hyvä muoto on eheyttä, yhtenäisyyttä ja kirkkautta. Mutta ohjeita ja kaavoja liian uskollisesti noudattava teksti voi olla hengetön, kirjoittajan oman äänen hävittävä.

 

Ja Jääskeläisen jälkeen taas minä: kyllä, hmm, kyllä.

Sisällön ja muodon suhde on yksi lempiaiheistani: jaksan toistaa sitä, että paras teksti on sekä sisällöltään että muodoltaan esteettisesti puhutteleva. Sisällöllä tarkoitan muutakin kuin pelkkää tarinaa – teemoja, herääviä ajatuksia ja kysymyksiä, kaikkea sitä mitä teksti sisällään kantaa. Muoto on minusta yhtä tärkeää kuin sisältö, ainakin melkein. Ihanteellista on, että ne ovat sopusointuisessa suhteessa keskenään.

Kykyä innostua ja huomata tarvitaan varmasti – sitä, että näkee myös ympäröivän todellisuuden sisäisten maailmoidensa rinnalla. Aloitteleva kirjoittaja ja kirjoituksiin hiipivät omat kokemukset? Niin, tämä ajatus tuntuu tulevan vastaan aina. Ehkä tämä usein onkin totta. Itse aloittelevana kirjoittajana sanoisin, että ”todellinen” minäni lainaa kirjoittavalle minälleni itsensä ja elämänsä yksityiskohtia ja ennen kaikkea ihmisyytensä. En ajattele kirjoittavani itsestäni, mutta kylläkin itsessäni. Mystiikkaa? Ei, vaan se kiehtova kirjoittava minä – ja ehkäpä siis hitunen sitä mystiikkaa sittenkin.

Ja kyllä, kun teksti irtautuu tekijästään kohdatakseen maailman, se on vapaa keräämään yhtä monta tulkintaa kuin lukijaakin. Ja todella, kirjoittaminen voi olla hyvinkin kiehtova matka mieltä askarruttaviin kysymyksiin: maailma ympärillä on ääretön kysymysten kaikkeus, ja kirjoittaminen on tapa koettaa antaa johonkin kysymykseen yksi mahdollinen vastaus. Kysymyksen tiedostaa kenties aloittaessaan tai vasta lopettaessaan tai ei vielä sittenkään, mutta kirjoittaminen tuottaa joka tapauksessa yrityksen tutkia ja ymmärtää jotakin.

Ja voiko paremmin kiteyttää: hyvä muoto on eheyttä, yhtenäisyyttä ja kirkkautta! Sitä kohti... Ja kyllä, näin minäkin ajattelen: kirjoittajan on hyvä tietää ja tuntea perinne ja rajat, mutta uskaltaa silti olla myös riittävän vapaa.

4. Hyvää ja huonoa kirjoittamista

”Tekstien arviointiin ei ole olemassa yksiselitteisen luotettavia ja pysyviä mittareita. Arvottaminen on aina subjektiivista ja siksi sen pitäisi olla myös läpinäkyvää: arviointiin vaikuttavia odotuksia, asenteita ja tunteita ei pidä piilotella. Mestarillisen ja kelvottoman väliin mahtuu suurin osa kirjallisuudesta – ”ihan hyvän” ei pitäisi tuntua loukkaukselta.”

Palautteen saamisen tarve on yksi keskeisimpiä syitä hakeutua kirjoittajakoulutukseen. Jääskeläinen puhuu keskeneräisten tekstien estetiikasta – siitä kuinka eri tavalla keskeneräisiä kirjoituksia on luettava kuin valmiita. Parasta palautetta on se, joka kirkastaa kirjoittajan itsekin jo alitajuisesti tietämät ongelmakohdat – ne, joita hän ei kuitenkaan ole vielä osannut tietoisesti nimetä. Kyky tarkastella kriittisesti myös omaa tekstiään on kirjoittajalle erityisen tärkeä taito, koska tavoitteelliseen kirjoittamiseen liittyy väistämättä myös omaa arviointia. Arviointitaitojen kehittämiseen liittyy (luonnollisesti) myös runsas ja monipuolinen lukeminen.

 

Ja minä: kyllä, kyllä, kyllä.

Arvottaminen todellakin on aina subjektiivista – jokainen arvottaja on ihminen, ja siksi myös itsensä vanki. Itsestään ei pääse, vaikka olisi ammattilainenkin ja kykenisi periaatteessa tarkastelemaan tekstejä myös ohi itsensä ja omien mieltymystensä.

Luonnollisesti kirjoittaja kaipaa palautetta – opastusta, mutta myös vahvistusta omasta kehittyvästä kyvystään kirjoittaa. Keskeneräisten tekstien estetiikka on hieno käsite, joka kiteyttää sen, kuinka vasta rakenteilla olevaan tekstiin on suhtauduttava. Ja todellakin, paras palaute juurikin kirkastaa.

Itsearviointi on väkisinkin vaikeaa: omalle tekstilleen on väistämättä sokeampi kuin toisten teksteille, siinä on niin kiinni. Mutta on silti opittava tarkkailemaan omaakin tekstiään ikään kuin ulkopuolelta, lukijana: eläytymään lukijan asemaan, hetkeen jossa tekstiä ennen kokematon astuu sen maailmaan. Ja kyllä, ehdottomasti allekirjoitan myös tuon, että lukeminen ravitsee arviointitaitoja – kaikenlaiset tekstit opettavat.

5. Luovan kirjoittamisen opettamisesta

”Kirjoittaja ei ole koskaan täysinoppinut eikä mistään koulutuksesta tule valmiita kirjailijoita. Kehittyminen kirjoittajana vaatii läpi elämän kestävää tietoista ponnistelua.”

Oppiminen on aina ennen kaikkea henkilökohtainen prosessi, ja juuri siksi sen itseohjautuvuus on niin tärkeää. Kehittyminen vaatii aikansa – hyväksi ei tulla hetkessä. Ja kirjoittamaan oppii parhaiten kirjoittamalla ja lukemalla. Moni halukas hakeutuu nykyisin kuitenkin myös koulutukseen: koulutusten suosio on hyvin suurta, vaikka niitä myös kritisoidaan ja moititaan oman ja aidon tuhoamisesta.

Varmaa on ainakin se, että pelkkä koulutus ei kaikkea opeta. Tärkeintä on, mitä tekee koulutuksen ulkopuolella – se, kirjoittaako. Oppimisen tiellä auttavat ”kärsivällisyys, pitkäjänteisyys ja epävarmuuden sietäminen”, mutta toisinaan kirjoittaminen saattaa ja saa olla myös ”iloista, vaivatonta ja helppoa”. Kirjoittamisen opettaja on parhaimmillaan ajatuskumppani, joka ei ehkä anna selkeitä vastauksia, mutta opettaa ajatelemaan itse, keskustelun kautta. Ja lopulta ”opetukseen osallistuminen on vain yksi väliasema, ei päämäärä sinänsä. Se on vain yksi tapa edistää omaa oppimistaan.”

 

Ja vielä kerran myös minä: kyllä, kyllä, kyllä.

Ei, kirjoittaja ei koskaan olen täysinoppinut eivätkä opinnot tee kenestäkään kirjailijaa. Kirjoittaminen on loputonta oppimista ja alusta aloittamista. Mikä ihana ajatus! Sillä tämä merkitsee samalla sitä, että jos tänään epäonnistun, saatan hyvinkin onnistua jo huomenna.

Ja kyllä, oppiminen on nimenomaan henkilökohtainen prosessi: oppimista ei tapahdu, ellei itse opettele ja opi. Syvällinen oppiminen on myös hidasta, pitkä prosessi, joka todella jatkuu myös läpi elämän. Kirjoittajakoulutusta ja siihen kohdistuvaa kritiikkiä olen pohtinut myös täällä – ja tunnustan toki, että olen itsekin näitä koulutuksia joskus kummastellut. Nyt ajattelen kuitenkin ennen kaikkea niin, että koulutus on opinhaluiselle annettu mahdollisuus antaa itsensä oppia taas jotakin uutta: se ei tee kenestäkään valmista, mutta antaa parhaimmillaan varmasti eväitä, joilla oma kirjoittajuus ja suhde kirjoittamiseen vahvistuvat. Koen kulkevani tietä, jolla todellakin tarvitaan ”kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja epävarmuuden sietämistä”, mutta joka kuitenkin on tulvillaan iloa.

**********

Sana kerrallaan on ilmeisen ajatuksia aktivoiva teos – teos, jonka kanssa mielellään keskustelee ja nyökyttelee! Sopii siis suositella sitä aiheesta kiinnostuneille! Voisin kirjoittaa tämän pohjalta varmaan oman kirjan, kerta kaikkiaan kokonaisen. Tässä kohtaa oli tyydyttävä tuskalliseen tiiviyteen, joka sekin tosin tapani mukaan tursuilee. Mutta tässä kirjan anti vielä äärimmilleen tiivistettynä: kirjoittaminen on kerta kaikkiaan kiehtovaa ja sen oppiminen ihana elinikäinen taival! Kaikkein paras lause kirjassa on ehkä tämä: ”Kirjoittaminen on aina oppimista.” Niin minäkin sen ajattelen, suloisen loputtomana oppimisena.

Aloitan siis opinnot innostuneena. On ihanaa, että maailma on aina avoin, ja että aina on mahdollista oppia lisää. Uskon loputtomaan oppimiseen, kehittymiseen ja kirkastumiseen, hetki hetkeltä. Kirkastavia pian alkavan syksyn hetkiä myös teille lukijani!

********************

Miisa Jääskeläinen: Sana kerrallaan – Johdatus luovaan kirjoittamiseen. 193 s. WSOY 2002.