Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti (2014)

”Minä en ole niitä, jotka lukivat teini-iässä Edith Södergrania – hän ja hänen runonsa valitsivat minut, vaikken oikeastaan ollut siihen valmis enkä toivottanut häntä tervetulleeksi elämääni”, sanoo Agneta Rahikainen uuden Edith Södergran –elämäkertansa Edith – runoilijan elämä ja myytti (2014) aloitussanoissa. Minä sen sijaan olin: olin myöhäisteini, lukiolainen, niitä kaiketi hyvin tyypillisiä nuoria neitoja, jotka herkästi hurmaantuvat Södergranin vahvasta ja ilmaisuvoimaisesta runokielestä mitään ehkä ”ymmärtämättä” mutta silti sielua ja sydäntä myöten väristen. Ja kas, olen edelleen samanlainen: ehkä en edelleenkään ymmärrä mitään, mutta yhä vain värisen.

Niinpä tämä teos päätyikin lukulistalleni heti sen kohdattuani. Odotin siltä paljon, ja paljon myös sain: erittäin mielenkiintoisen ja sisäistä keskustelua herättelevän lukukokemuksen, joka tarjosi runsaasti ajatuksia (ja kysymyksiä!) niin tästä minulle tärkeästä runoilijasta ja hänen tuotannostaan kuin myös elämäkertakirjoittamisesta ja (sana)taiteen tekemisestä yleensä. Helppo lukukokemus ei kuitenkaan ollut. Teos on hyvin täysi ja vaatii siksi erityisen viipyilevää hitautta ja pysähtelemistä: se on tulvillaan tietoa, tulkintoja ja yksityiskohtia, joiden vastaanottamiseen on varattava aikaa. Ja kuten antoisa teos ainakin, tämäkin kestänee useamman lukukerran: antia ja ajateltavaa riittänee vielä moneen kertaan. Myös kirjoittaminen näin runsaasta teoksesta tuntuu vaikealta – arvelen, että tulen jälleen kerran kirjoittamaan aivan liikaa, koska asiaa ja ajatuksia on niin valtavan paljon.

Oma kirjani.

Alkuun on todettava, että Rahikaisen teoksessa ja kysymyksenasettelussa on paljon samaa kuin Minna Maijalan tänä vuonna ilmestyneessä Minna Canth -elämäkerrassa Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014). Molemmissa tähdennetään, kuinka käsityksemme näistä kirjailijoista ovat rakentuneet pitkälti ensimmäisten tulkitsijoiden sepittelemiin fiktioihin, ja lähdetään sitten purkamaan näiden sepitelmien totuuksiksi kohotettuja myyttejä ja rakentamaan uutta, aikaisempaa monivivahteisempaa henkilö- ja kirjailijakuvaa. Södergranin ympärillä väreilevää myyttikehrää ovat olleet rakentamassa erityisesti hänen ystävänsä Hagar Olsson, joka tähdensi Södergranin elämän ja runouden symbioottista suhdetta ja kirjoitti hänestä ikään kuin ainoana todellisena ymmärtäjänä, sekä kirjallisuudentutkija Gunnar Tideström, jonka Södergran-monografia ilmestyi vuonna 1949. Merkittävässä osassa myyttien luomisessa ovat osaltaan olleet myös Södergranin toinen ystävä Elmer Diktonius sekä toinen kirjallisuudentutkija Olof Enckell. Kirjallisuushistoria on näihin päiviin asti jokseenkin kyseenalaistamatta toistanut näiden tulkitsijoiden tarjoamia käsityksiä, jotka siis Rahikaisen mukaan ovat pitkälti myyttejä ja siten fiktiota.

Näiden myytinrakentajien jalanjäljissä Södegranin runoutta on pitkään luettu ennen kaikkea elämäkerrallis-psykologisissa kehyksissä: on ajateltu, että Södegranin runot ja elämä ovat rikkomattomasti yhtä. Tämä tulkintatapa elää edelleen jokseenkin sitkeästi, mikä – kuten Rahikainen sanoo – on naiskirjailijoiden kohdalla merkillisen tavallista. Myyttien myötä Södergranista on myös rakentunut ikään kuin tuote, joka aktivoi mielessä juuri tietynlaiset, ”oikeat” kuvat: sairaus ja kuolema, köyhyys, yksinäisyys ja eristyneisyys, eroottiset pettymykset, horjuva mielenterveys, ulkoisista vaikutteista vapaa nerokkuus ja ehtymätön omasta itsestä ja todellisuudesta kirjoittaminen, visionäärin väistämättä kohtaama pilkka ja väärinymmärrys. Kaiken kärsimyksen ja kuoleman rinnalla kulkee myös eteerisempi kuva mystisestä metsänneidosta ja luonnonlapsesta, todellisuuden rajojen tuolla puolen liitelevästä satuolennosta, näkijästä, oraakkelista – henkilöstä, jolla oli ylimaallisia ja jumalallisia kykyjä.

Kuten tiedämme, Södergran on niitä ikinuoria runoilijattaria, jotka kuolivat liian aikaisin: hän syntyi vuonna 1892 ja kuoli vuonna 1923 vain 31-vuotiaana – eli liian lyhyen elämän, joka päättyi tuberkuloosiin, ajan surulliseen vitsaukseen. Rahikainen sanoo: ”Taiteelliset nerot muuttuvat entistä nerokkaammiksi, jos kuolevat nuorina.” Ehkä näin. Emme voi tietää, mitä Södergranista olisi vielä tullut tai mitä hän olisi vielä kirjoittanut, jos hän olisi saanut elää kauemmin. Varhainen kuolema on sulkenut hänet kääröön, joka surullisuudessaan on myös kiehtova ja ehkäpä todella lisää hänen lumovoimaansa entisestään.

Södergran ennätti kirjoittaa noin viisitoista vuotta, ja tuona aikana hän työsti nuoruusvuosien harjoitelmia, viisi runokokoelmaa ja aforismeja. Södergranin kaunokirjallinen tuotanto on siis melko suppea (yhdeksi niteeksi koottuna 375 sivua), mutta siihen mahtuu silti useita erilaisia tyylejä ja ideologioita: Södergran eteni romanttisista nuoruusrunoistaan symbolismiin ja dekadenssiin ja edelleen ekspressionismiin ja päätyi lopulta hillittyihin, uskonnollisia sävyjä omaaviin luonnonrunoihin. Totta on, että esikoiskokoelmastaan alkaen Södergran käänsi kirjallisuudessamme ennennäkemättömän lehden rikkoen runouden totuttuja rajoja ja tuoden lyriikkaamme uuden, omaehtoisesti toimivan naisen. Mutta kuka siis oli tämä sadunhohtoinen ja salaperäinen nuori nainen näiden kiehtovien runojensa takana?

Rahikainen itse haluaa lähestyä Södergrania ja hänen kirjailijakuvaansa myyteistä riisuttuina – purkaa näitä kirjallisuushistorian sitkeästi toistamia fiktiivisiä ja romantisoivia käsityksiä, jotka yksinkertaistavat Södergranin henkilö- ja kirjailijakuvaa leimaten hänet lähinnä sairaaksi ja kuolemaa tekeväksi itsestään kirjoittajaksi. Rahikainen myös onnistuu tavoitteissaan: hän osoittaa, että aikaisempi tutkimus on ollut lähdekriittisyydessään varsin ontuvaa ja että tietoisestikin väritelty elämäkertatyö on tuottanut koko lailla kuvitteellisia ”totuuksia”. Kuten Rahikainen sanoo: ”Runoista on tullut faktaa, josta on jälleen tullut runoja.” Todellisuus on kuitenkin sepitteitä huomattavasti rikkaampi ja monivivahteisempi.

Rahikaisen oma tutkimusote on reseptiohistoriallinen, lähdekriittinen ja aiempaa kontekstualisoivampi – hän haluaa asettaa Södergranin myös siihen laajempaan kulttuuriseen ilmapiiriin, jossa tämäkin tyhjiön sijasta toimi. Mukana on myös uutta aineistoa, jota aikaisemmassa tutkimuksessa ei ole huomioitu. Käytettävissä oleva lähteistö on kuitenkin edelleen ollut niukkaa, ja Rahikainen tähdentääkin Södergranin elämäkerturin väistämättä kohtaamia ongelmia, joista keskeisimpiä ovat juuri lähteiden vähyys ja olemassaolevienkin lähteiden mahdollinen epäluotettavuus: tutkimus rimpuilee yhä vähäisten kirjeiden, yksittäisten muistikirjojen ja värittyneiden muistelmien varassa. Toki on myös aikalaiskirjoituksia, kuten arvosteluja ja lehtiartikkeleita, jotka valottavat mm. Södergranin teosten vastaanottoa, mutta kaiken kaikkiaan lähteitä on kuitenkin vain vähän. Södergran ja hänen äitinsä myös tietoisesti tuhosivat paljon mahdollista lähteistöä, ja on mahdotonta tietää, mitä kaikkea on mennyt hukkaan.

Rahikainen jakaa teoksensa kahteen osaan, joista ensimmäisessä hän kulkee Södergranin rinnalla tämän syntymästä kuolemaan ja toisessa seurailee kuoleman jälkeen kuljettuja myyttien rakentamisen polkuja aina vuoteen 1955 asti, jolloin Hagar Olsson julkaisi Södergranin itselleen lähettämät kirjeet omilla kommenteillaan varustettuina.

Edith ja Totti!

Södergranista rakentuu Rahikaisen tarkastelussa koko lailla aikaisemmasta poikkeava kuva: Södergran ei ollutkaan kärsivä ja yksinäinen satuolento, vaan elämäniloinen, huumorintajuinen, itseironinen ja epäsovinnainen nuori nainen, joka eli verraten laaja-alaisessa sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Hän oli myös tietyssä mielessä kirjailija(ttare)na etuoikeutettu: hänellä ei ollut perhettä huolehdittavanaan, ja äiti tuki häntä vakaasti ja uupumatta. Södergranin kirjalliset kunnianhimot olivat myös hyvinkin tietoisia, ja hän oli perillä aikansa aatevirtauksista, joista innoittavimpiin hän herkästi myös kiinnittyi. Södergran myös sekä luki paljon että harjoitti omaa kirjoittamistaan, eikä siis ollut yksinäinen ja eristäytynyt nero, kuten myös on haluttu nähdä. Södergran ei myöskään kirjoittanut omasta itsestään, vaan hänen runojensa minä on varsin yleispätevä. Rahikainen sanoo: ”Tosiasiassa Södergranin runominä on erittäin yleispätevä, sitä mieltä ovat monet tutkijat, myös minä.” Ja minä: myös oma ”todellinen” minuus heijastuu kirjoitettuun, mutta kirjoitetun minä ei koskaan ole sama kuin kirjoittajan todellinen minä.

Rahikainen osoittaa myös, että Södergran herätti kiinnostusta heti ensimmäisestä kokoelmastaan (Dikter, 1916) alkaen, ja vaikka teos vakiintuneita konventioita murtavana kohtasikin myös ymmärtämättömyyttä, huomasivat muutamat heti kirjoittajan poikkeuksellisen lahjakkuuden. Södergran sai aikalaisiltaan tunnustusta myös jatkossa, vaikka hänen tapaansa asetella sanottavansa ei aina ymmärrettykään. Ei siis ole totta, että Södergran olisi ollut vain ja ainoastaan väärinymmärretty nero, joskin taiteen kaavojen murtajana hänessä oli monelle sulattelemista.

Totta ei ole myöskään se, että Södergran olisi elänyt surkeassa köyhyydessä ja eristyneenä kaikesta mitä maailmalla oli tarjota. Köyhiä ja yksinäisiä olivat vain viimeiset vuodet, kun taas sitä ennen Södergranilla oli kyllä virikkeitä ja vilinää ympärillään. Kuolemansairaskin Södergran oli lopulta vain elämänsä viimeisen vuoden.

Rahikainen osoittaa hyvin onnistuneesti, kuinka hetteikköinen saattaa olla se polku, jota tulkitsijat ja elämäkerturit kulkevat: Södergranin ystävät Hagar Olsson ja Elmer Diktonius kirjoittivat kumpikin omia sepitteitään, jotka olivat pikemmin fiktiota kuin totta, ja siirsivät näihin varsin värittyneisiin tulkintoihinsa ennen kaikkea oman tarpeensa tulla kirjoitetuksi tämän suuren visionäärin vierelle, ja myös Gunnar Tideström ja Olof Enckell erehtyivät nojaamaan siihen arveluttavaan ja perusteettomaan kehykseen, jossa kirjailijan tuotantoa tarkastellaan tämän omaa elämää vasten. Aikaisempi tutkimus on siis ollut aivan liian lähdekritiikitöntä ja sortunut elämäkerrallis-psykologisissa kehyksissään ylitulkintoihin, mytologisointeihin ja suoranaisiin virheisiin. Myös elämäkertureiden ”tieteelliset” tulkinnat saattavatkin perustua hyvin löyhiin argumentteihin ja myös henkilökohtaisiin haluihin rakentaa tietynlaista narratiivia noudatteleva tarina.

Rahikainen siis osoittaa, että Södergran-kuvamme on rakentunut pitkälti fiktiivisistä myyteistä. Hän kuitenkin toteaa, etteivät myytitkään ole silkkaa valhetta, mutta ne yksinkertaistavat ja kätkevät taakseen huomattavasti monivivahteisemman totuuden. Olen samaa mieltä: myytit eivät kerro koko totuutta, vaan peittävät ihmisen (myyttejä kiehtovampaa) monitasoisuutta. Kuitenkin tuntuu myös siltä, että kukin aika tarvitsee omat käsityksensä ja kirjoituksensa, ja myös elämäkerrat kirjoitetaan aina ajan henkeä mukaillen. Kuten Rahikainenkin sanoo, ”kukin elämäkerta kertoo aina jotakin oman aikansa tavasta ottaa kirjailijan tuotanto vastaan.” Meidän aikaamme ei enää oikein tunnu sopivan neroudessaan myyttinen taiteilijahahmo merkillisine sisäisine voimineen, vaan nyt ollaan hyvin innokkaita ravistelemaan taiteen tekemisen myyttejä ja riisumaan romanttista hohdetta taiteilijoiden yltä – näkemään esimerkiksi kirjoittaminen arkisena askareena, työnä jota tehdään kahdeksasta neljään. Missä sitten lienee totuus? Ehkäpä jossakin myyttisyyden ja arkipäiväisyyden rajamailla, kultaisella keskitiellä? Sanomisen lahja ei ehkä ole silta jumaluuteen, mutta kirjoittaminen on sittenkin erittäin mielenkiintoinen prosessi, joka aktivoi merkillisen olennon nimeltä kirjoittava minä. Södergran ei varmastikaan ollut yli-ihminen, vaan hyvin inhimillinen nuori nainen, mutta hänen runojensa minä on kiistatta huikea ja vahva, ja hänen sanomisen lahjansa siten kiistatta erityislaatuinen. Ehkäpä mukana on sittenkin myös pienen pieni ripaus taikaa.

Mutta minkälainen kuva tai tarina meillä on Edith Södergranista nyt, uuden elämäkerran myötä? Onko kokonaista kuvaa tai tarinaa mahdollistakaan tavoittaa, kun lähteitäkin on niin kovin vähän? Södergran teostensa takana on kiehtova, mutta kuinka täsmällistä ja todellista kuvaa meidän on hänestä lopulta mahdollista saada? Kuten Rahikainenkin toteaa, Edith Södergranin elämäkerta ”ei tule koskaan valmiiksi – ratkaisevat palat puuttuvat.” Kokonaista totuutta ei koskaan tule, mutta ehkäpä Södergranin tenho perustuukin myös siihen, että me emme saa koskaan tietää kuka hän oikeastaan oli. Meillä on hänen runonsa, mutta elämästä vain pieniä kiehtovia palasia. Mutta ehkäpä tämä pirstaleinen arvoituksellisuus vain lisää Södergranin lumovoimaa entisestään – antaa meidän sittenkin nauttia myös fiktiivisten myyttien tenhosta ja oman mielikuvituksemme vapaista rajoista.

Rahikainen toteaa myös, että Södergran itse oli sitä mieltä, että jälkimaailmalle riittävät hänen runonsa. Kuten todettua, Södergran ja hänen äitinsä tuhosivat tietoisesti ehkä paljonkin sellaista, joka olisi auttanut paikkaamaan elämäkerran aukkoisuutta. Ehkäpä Södergran tällä tavoin itsekin tahtoi luoda itsestään myös myyttistä taiteilijahahmoa, mutta hän oli myös oikeassa. Mikä oikeus meillä loppujen lopuksi on ihmiseen, joka on antanut meille jo runonsa?

Södegranin kuulu lause kuuluu: ”Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.” Edith Södergran oli omanarvontuntoinen nuori nainen, joka näki oman lahjakkuutensa ja ymmärsi olla siitä ylpeä. Hän ajatteli kirjoittavansa vain harvoille ja valituille, niille joilla on edellytyksiä ymmärtää hänen poikkeuksellisen vahvaa taidettaan, ja myös vastusti kipakastikin runojensa väärinlukemista. Ehkäpä taiteilijuus edellyttääkin aina myös hitusen narsismia – kuinkapa muuten voisi uskoa siihen, että omista tuotoksista olisi taiteeksi? Ja ehkäpä itsevarmuuden tavoittaminen perustuu juuri Södergraniin mainitsemaan oman ulottuvuuden löytämiseen: kun tunnistaa mahdollisuutensa, on helpompaa olla juuri sen kokoinen kuin on.

Kuten Rahikainen toteaa, 1800-luvulla voimistunutta nero-myyttiä voidaan syystäkin tarkastella kriittisesti: on selvää, ettei synnynnäisiä neroja juurikaan ole, vaan kaikki tarvitsevat tietoa ja taitojen harjoitusta voidakseen luoda jotakin uutta. Mutta eräs nykyisinkin käytössä oleva taiteellisen nerokkuuden määritelmä on, että nero taiteilija kykenee luomaan uutta luovia taideteoksia, joilla mahdollisesti on myös klassikon status. Ainakin tällainen nero Södergran minusta olikin – saattaa toki olla, että sisäinen kirjallisuudentutkijani on ikuisesti parantumaton romantikko, joka ei koskaan tule kykenemään täysin objektiiviseen tarkasteluun, vaan on aina myös romantisoivien kehystensä vanki. Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että romantiikassakin saattaa olla ripaus totta. Liika järkiperäisyys johtaa harvoin syviin totuuksiin. Tiedostan ja tähdennän, että taiteilijamyytit ovat pitkälti fiktioita, mutta kuten fiktiossa ainakin, myös tässä sepitteessä on ehkä sittenkin myös hitunen totta.

Niin kuin aina, taide (ja ihminen!) on tutkimuskohteena väistämättä tutkijan subjektiivisten kehysten vanki. Yhtä totuutta ei ole. Ja hyvä niin. Antoisa keskustelu avartaa enemmän kuin ehdoton totuus. Kiitos Agneta Rahikaiselle erittäin antoisasta ja ajatuksia herättävästä teoksesta! Ja Edith Södergranille siitä, että olet ollut – ”osa äärettömyyttä”, kuten runosi minä niin kauniisti sanoo.

PS. Södergranin kootut runot julkaistiin suomeksi vasta vuonna 1994, kun kooste nimeltä Elämäni, kuolemani ja kohtaloni ilmestyi: kooste sisältää kaikki viisi runokokoelmaa kokonaisuudessaan sekä kokoelmista pois jätettyjä runoja. Minun suhteeni Södergraniin on rakentunut paljon suppeamman valikoiman varassa: juurikin vuonna 1994 sain lahjaksi Södergranin runoja, mutta kyseessä oli Karri Kokon vuonna 1982 toimittama teos Kohtaamisia, joka sisältää vain Uuno Kailaan vuonna 1929 toimittaman valikoiman 77 runoa, ja näiden runojen rinnalla myös Helene Schjerfbeckin maalauksia. Siksi esimerkiksi runo Päivä viilenee oli minulle pitkään aivan toisenlainen kuin se todellisuudessa on: Kailaan suomentamana se käsittää vain yhden (ensimmäisen) säkeistön alkuperäisen neljän sijasta. Kohtaamisia on minulle kuitenkin hyvin rakas teos, sillä juuri se on tuonut Södergranin luokseni ja kulkenut mukanani pian kokonaiset kaksikymmentä vuotta. Nyt hyllystäni on jo jonkun aikaa löytynyt myös tuo Elämäni, kuolemani ja kohtaloni, mutta en ole lukenut sitä vielä kokonaan, vaan ainoastaan sieltä täältä. En siis ole Södergranin runouden etevin tuntija, mutta hänen runoutensa – sellaisena kuin se on minut jo kohdannut – on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen.

PS2. Ja niin – Agneta Rahikainen ei valinnut Edith Södergrania vaan Edith Södergran valitsi hänet. Ehkäpä tässäkin voi halutessaan nähdä aavistuksen merkillistä mystiikkaa?

********************

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti. Suomentanut Jaana Nikula. 463 s. Schildts & Söderstöms, 2014.