D. H. Lawrence: Lady Chatterley (noin 1925–1926)

Kirjallisuuden maailma on aina yhtä kiehtova ja mielenkiintoinen. Sitä saattaa arvella niinkin, että lukee uudelleen jotakin aiemmin lukemaansa, mutta tulee sittenkin lukeneeksi jotakin muuta. Niin: tämä kaunisselkämyksinen antikvariaattilöytö, Lady Chatterley (kirjoitettu noin vuosina 1925–1926, julkaistu New Yorkissa 1944 ja suomennettu ja ilmeisesti myös hieman ”siistitty” 1950), joka on jo jonkin aikaa odotellut hyllyssäni, olikin eri teos kuin se Lady Chatterleyn rakastaja (1928, suomennettu 1961), jonka joskus vuosia, melkeinpä vuosikymmeniä sitten olen lukenut. Tuo aikaisemmin lukemani teos oli mielessäni enää henkilöiden pääpiirteinä ja rakkauden aisti-ilon häiveinä, ja nyt halusin hakeutua takaisin sen äärelle ennen kaikkea siksi, että saisin hellitellä sitä sisäistä kirjallisuudentutkijaani, jota suuresti kiinnostavat vanhemman kirjallisuuden tavat kuvata eroottisuutta ja intohimoisia naisia. Suurin syy tarttua tähän teokseen juuri nyt oli kuitenkin se, että tämä punainen selkämys puhalsi minulle ihanaa punaista sateenkaarituulta – niin, tämä teos saa siis aloittaa askellukseni kohti sateenkaaren päätä (kiitos Ompulle ihanan inspiroivasta haasteesta, joka ohjaa katselemaan kirjahyllyään riemastuttavan värikkäästä näkökulmasta!).

K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1950.

Tehdessäni taannoin tämän ihastuttavan löydön, huomasin kyllä heti ensilehdellä kirjoituksen ”Tekijän »Lady Chatterleyn rakastaja» -romaanin ensimmäinen laitos”. Pieniä tiukusia tuo kirjoitus ehkä mielessäni jo helisytteli, mutta tunnustan auliisti, etten suinkaan tiennyt Lady Chatterley -käsikirjoituksia julkaistun peräti kolmin kappalein. Nyt, lueskeltuani tämän laitoksen siihen liitettyine esipuheineen ja seikkailtuani Internetin ihmemaassa, olen kuitenkin jälleen hitusen viisaampi. Se teos, jonka aiemmin olin lukenut, lienee siis ollut versioista viimeisin ja samalla juuri se, joka Iso-Britanniassa julkaistiin sensuroimattomana vasta vuonna 1960 ja Suomessa vuonna 1961, kun taas tämä oli nyt se ensimmäinen. Aika kiehtovaakin tämä tietysti on: harvoinpa sitä saa tilaisuuden lukea samasta tarinasta useamman erilaisen version. Niin niin, aion toki lukea uudestaan sen viimeisimmänkin ja ehkäpä etsiä käsiini myös keskimmäisen, joka on julkaistu suomeksi nimellä John Thomas ja Lady Jane (1927, suomennos 1974).

Mielipiteet siitä, mikä versioista on ”paras”, varmasti vaihtelevat. Lawrencen vaimo, Frieda Lawrence, joka on kirjoittanut esipuheen tähän miehensä jo kuoltua julkaistuun ensimmäiseen laitokseen, pitää parhaana juuri tätä – hän sanoo, että »Ensimmäisen Lady Chatterleyn» Lawrence loi juuri sellaisena kuin se välittömimmin kumpusi hänen omasta sisimmästään. Romaanin kolmannessa toisinnossa hän osaltaan otti huomioon myös aikalaistensa käsityskannan. Myös Esther Forbes, jonka selostus erään käsikirjoituksen vaiheista seuraa rouva Lawrencen esipuhetta, pitää tätä versiota parhaimpana: ensin julkaistussa versiossa Lawrence on Forbesin mukaan pingoittunut ja teennäinen, mutta tässä hän on runoilija. Mm. Constance on Forbesin mukaan tässä todella elävä ihminen, kun taas toisissa laitoksissa hän ritisee liitoksissaan. Myös Cliffordia ja Parkinia (josta myöhemmin tulee Mellors) Lawrence on Forbesin mukaan kohdellut tulevissa toisinnoissa kaltoin, so. pilannut alun perin hyvin rakennetut henkilöt. Ylipäätään Lawrence on peukaloinnillaan tärvellyt erinomaisen romaanin ja noiden kahden myöhemmän luonnoksen ällöttävän, riettaan ilmapiirin sijasta ensi versiossa on raikas, luonnontuore sävy. Omasta puolestani en toisintojen paremmuuteen voi toistaiseksi ottaa kantaa, koska en muista viimeisintä versiota riittävän hyvin ja keskimmäistä en ole koskaan lukenut. Tyydyn toteamaan, että ainakin tässä versiossa on kyllä ansionsa ja tämä olisi ehkä hyvinkin kelvannut myös tällaisenaan.

Lady Chatterley on tunnetusti yksi eroottisen kirjallisuuden airueista – ja niin, omana aikanaan kirja (se Lady Chatterleyn rakastaja) oli niin siveetön, että Lawrencen täytyi julkaista se Firenzessä: kotimaassa sitä ei voitu kansiin saattaa. Nykylukijaa tämä ”siveettömyys” tietysti hörähdyttelee: meidän aikamme on jo kohdannut niin paljon kaikenlaista ronskia, että Lady Chatterleyn uskaliaimmatkin kohtaukset tuntuvat ehkä kesyiltä ja – niin – näitä uskaliaita kohtauksia on ainakin tässä versiossa varsin vähän (ehkä niitä siinä riettaassa versiossa onkin sitten enemmän ja hurjempia). Uskallusta näissäkin kuitenkin on – etenkin kun muistaa, että tämä on tosiaan 1920-luvulta. Tässä vuoden 1950 suomennoksessa on myös siveästi siistitty eräitä sanoja turvautumalla kirjaimia korvaaviin viivoihin: sana ei jää ymmärtämättä, mutta sitä ole voitu painaa. Ja niin, mistäpä tietää, mitä on ehkä jätetty kokonaan pois – tämän selvittämiseksi pitäisi luonnollisesti lukea englanninkielinen alkuperäisteos.

Tarinan lähtötilanne on, että Lady Chatterleyn eli Constancen aviomies, Clifford, on haavoittunut sodassa pian häiden jälkeen ja halvaantunut pyörätuolipotilaaksi. Ajatus kulkee, mutta alaruumis ei. Ja Clifford tiesi, että hänen vaimossaan piili voimakas fyysillinen pyyde. Siitä hän oli liiankin tietoinen. Niinpä hän päätyy sanomaan Constancelle – ehkä kuitenkin vain teoreettisena mahdollisuutena – että ota itsellesi rakastaja, jos sitä tarvitset! Kun Constance sitten näkee miehen ruumiin, joka oli jumalainen, kun se ilmestyksen lailla kohosi hänen eteensä piirtyen valkeana pimeyttä vasten, tapahtumat alkavat edetä kohti kiihkeää mutta haastavaa intohimosuhdetta: Constance antaa itsensä miehensä metsänvartijan, Parkinin, syliin, ja näiden erilaisia maailmoita edustavien rakastavaisten suhde riepotteloituu alusta alkaen myös kysymyksissä yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Tarina etenee niin, että Cliffordin alkujaan teoreettisesta ajatuksesta muovautuu Constancelle ”lupa” tulla raskaaksi, ja sopimukseen kuuluu, että Clifford tunnustaa lapsen omakseen. Sitä, kuka lapsen oikea isä on, Constancen ei tarvitse kertoa. Niin: Clifford haluaa itselleen perillisen, siinä hänen motiivinsa. Anna minulle poika, Connie! Muuta en sinulta pyydä! Sillä – niin Clifford sanoo – vastaisuudessa on kaikkein tärkeintä oleva taistelu omistusoikeudesta, oikeudesta omistaa jotakin polvesta polveen. Constance toteuttaa aviorikostaan siis miehensä suostumuksella, ja lopulta tämä Cliffordin tunteeton tapa suhtautua vaimonsa uskottomuuteen ja vieraan miehen lapseen näyttäytyy hänen mielessään kylmänä ja luonnottomana.

Constancen oma motiivi on kaiketi puhdas intohimo ja elämänhalu, se että hän tarvitsee kosketusta ja hullaantuu Parkinin vartaloon (vartaloon, ei kasvoihin tai olemukseen). Constance tarvitsee Parkinin kehon kiihkeää elämänvoimaa, mutta tietää, ettei voisi kuitenkaan elää tämän kanssa: työmiehen vaimoksi hänestä ei ollut. Intohimon yllä leijuukin alusta asti jo mainittu yhteiskunnallisten asemien erilaisuus – se, että toinen on lady ja toinen työläinen. Fyysinen vetovoima on vangitsevaa, mutta samalla suhdetta painostaa molemminpuolinen tietämys elämäntapojen erilaisuudesta. Constance halveksii rakastajaansa samalla kun janoaa tätä ja ajattelee että sivistyksellisesti ja henkisesti Parkin auttamattomasti kuului toiseen vieraaseen ihmisrotuun. Parkin on siis oikeassa sanoessaan, ettei Constance kunnioita häntä. Molemmat myös ymmärtävät, ettei toisesta ole elämään toisen elämää. Niin kuin Parkin sanoo: Sinä et ole mikään tavallinen nainen eikä sinusta semmoista ikinä tulekaan. Yhtä vähän kuin minusta gentlemannia.

Niin – Lady Chatterley on intohimoromaani, mutta samalla se on myös yhteiskunnallinen ja eettisesti pohdiskeleva romaani. Yläluokkaisen Ladyn ja metsänvartijan välillä vallitseva kiihkeä eroottinen vetovoima ja toisaalta yhteiskunnallinen eriarvoisuus rakentaa teokseen voimakasta ja hienoakin kysymyksenasettelua siitä, missä määrin yhteiskunnallinen status ihmistä itselleen ja toisille määrittää. Voisi oikeastaan ajatella niinkin, että Lady Chatterley on – ainakin tässä versiossaan – jopa enemmän yhteiskunnallinen kuin ”eroottinen” romaani. Myös Esther Forbes toteaa, että tämä on jyrkin vedoin hahmoteltu tutkielma luokkaeroavaisuuksien tuottamista ristiriidoista, kun taas se toinen, Lady Chatterleyn rakastaja, on ennen kaikkea tutkielma sukupuolivietistä.

Ainakin minulle myös tämä on kuitenkin molempia: teos, joka tutkii sekä yhteiskunnan (keinotekoisia) raja-asetelmia että ihmisen luonnollisia viettejä. Olennaista on, että Parkinille Constance on metsävaimo, luonnollisten viettiensä hengetär, ja Cliffordille taas ”sivistyksen” kuva. Constancen ristiriita onkin juuri se, että nuo kaksi miestä hänen elämässään – Clifford ja Parkin – olivat kuin kaksi puolikasta, jotka vasta yhteenliitettyinä muodostivat kokonaisuuden. Hän ei tahtonut jättää Cliffordia. Edustihan tämä yhteiskunnallisesti parasta, mitä ihmiskunta minkään maan rajoissa oli kyennyt luomaan. ----- Niin, mutta rakastajana Parkin taas oli yläpuolella kaikkia muita. Lopulta Constancen on kuitenkin valittava – joko hakeuduttava Parkinin luo tai jäätävä Cliffordin tukahduttavaan taloon. Viime kädessä kysymys on valinnasta elämän ja kuoleman välillä ja ehkä myös siitä, minne veri vetää. Symboliikka on vahvaa: talo, Wragby, edustaa pysähtyneisyyttä ja kuolemaa, metsä ja vapaus elämää. Se, mitä lopulta tapahtuu, jää aavistuksen verran auki, mutta Constancen mielenkuohussa tekemä päätös vaikuttaa vahvalta. Lukija saa lopulta ratkaista, pitääkö Constancen päätös ja mitä se mukanaan tuo.

Lady Chatterleyn rakastajaa on – näin muistelen – kritisoitu mm. siitä, miten se alistaa naisen miehen valtaan. Lawrencella on – kyllä! – jokseenkin yltiöpäinen ihastus miesvartaloon ja sen elementteihin, kun taas naisen ihanuus jää hänen sanoissaan huomattavasti vähemmälle. Selvää on sekin, että Lawrencen kertojanäänessä nainen täydentyy nimenomaan miehen sylissä, mikä – vaikka onkin myös totta – kaipaisi rinnalleen toista, vastavuoroista totuutta. Tässä kohtaa teoksen tässäkin versiossa on huomauttamista, mutta 346 sivuun mahtuu myös paljon ansiokasta ja puhuttelevaa. Parhaimmillaan teoksessa on syvää pohdintaa ja ripaus runollisuuttakin.

Niin. Oman aikansa kuohahtelevassa vastaanotossa tästä tuskin osattiin ennustaa kirjaa, joka kestäisi aikaa. Tänä päivänä on kuitenkin ilmeistä, että Lady Chatterley (ja/tai Lady Chatterleyn rakastaja, mutta tämän kirjoituksen puitteissa puhun ennen kaikkea nyt lukemastani Lady Chatterleystä) on paitsi aikansa sensaatio myös ajan virrassa elävä klassikko. Teoksen kysymyksenasettelussa on paljon sellaista, mikä on aina ajankohtaista. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus vaatii huomiotamme yhä ja niin, luonnon ja sivistyksen ristiveto on sekin ihmisessä ehkä ikuista. Mihin me kuulummekaan: taloihinko vai metsiin vai jonnekin niiden välille?

PS. Pääkolmikon ohella teoksessa on myös useita mielenkiintoisia sivuhenkilöitä, jotka eivät tämän kirjoitelman rajoihin mahtuneet. Yksi näistä henkilöistä sanoo mm. näin: Todellisuudessa ei sitä eroa [yhteiskuntaluokkien välillä] ole! Todellisuudessa me ollaan samanarvoisia. Silleen, että ihan samat tunteet meillä on kaikilla. Niin: rakkaus ja viha ja kaikki niiden johdannaiset.