Jo sanotun sylissä

Voiko ruusun kirjoittaa loppuun?

Voiko rakkauden? Ihmisen?

Toisinaan se iskee: kirjoittajan syvä lohduttomuus siitä, että kaikki sanomisen arvoinen on jo sanottu. Rakkaudesta on kirjoitettu jo tuhannen tuhatta tarinaa, samoin kaikesta muusta. Miten voisi olla enää mitään uutta sanottavaa – mitään, mikä vielä olisi sanomisen arvoista.

Ja kuitenkin: lukijana luen yhä uusia tarinoita samankaltaisina toistuvista aiheista, koskaan kyllästymättä. On mahdotonta edes ajatella, että joskus olisin lukenut kaiken minkä tahdon. Tiettyihin lajityyppeihin – ja ehkäpä kirjoittajiinkin – saatan toki kyllästyä, mutta en koskaan kirjallisuuteen kaikkiaan. Siksi sittenkin ajattelen: kaikki tärkeä pysyy kyllä sanomisen arvoisena loputtomiin. Tärkeitä asioita ei koskaan voi lukea eikä kirjoittaa loppuun.

Kirjallisuus on aina syntynyt suhteessa aiemmin kirjoitettuun. Jokainen teos syntyy kirjallisuuden jatkumossa, ei koskaan tyhjiössä. Kaikki aiemmin kirjoitettu asettuu kehykseksi sille, mitä kirjoitetaan tänään. Kirjallisuus kuplii loputonta itsensä sisäistä keskustelua: tekstit viittaavat toisiinsa, keskustelevat, kantavat toinen toistaan, tietoisesti ja tiedostamattaan. Ja mikä riemu onkaan lukiessaan löytää vuorosanoja, joita teokset toisilleen kohdistavat.

Tiedän, että myös omaan kirjoittamiseeni vaikuttavat lukuisat luetut ja lukemattomat tekstit. Omat kirjoitukseni asettuvat osaksi tekstien jatkumoa riippumatta siitä, näkevätkö ne päivänvaloa vai jäävätkö pöytälaatikon hämärään. Tekstit, joita luen, herättelevät kysymyksiä ja ajatuksia, kypsyvät edelleen omiksi ajatuksiksi ja kirjautuvat lopulta ehkä myös siihen mitä itse kirjoitan. Kaikki tekstien välinen keskustelu ei ole tietoista – luultavasti hyvin suuri osa on pikemminkin tiedostamatonta, huomaamatta rakentuvaa. Ja kaiken luetun kautta omaan tekstiin vaikuttavat myös lukuisat omakohtaisesti lukemattomat tekstit.

Kaikki kirjoittajat luovat jotakin uutta, mutta ilman toisia kirjoittajia emme silti olisi mitään. Onkin hyvä muistaa myös nöyryys: se, että sanamme kantavat aina kiitollisuudenvelkaa meitä ennen kirjoittaneille. Ehkäpä ei tarvitsekaan olla lohduton, vaan sulkea vain itsensä tämän suloisen sylin lämpöön – toisten kirjoittajien hellään huomaan.

Ja niin me yhä toistamme samoja aiheita, samoja sanoja. Kirjoitamme ja luemme yhä uusia tarinoita rakkaudesta, kuolemasta, inhimillisestä keskeneräisyydestä, ihmisenä olemisen kipeydestä. Tavoittelemme ymmärrystä ihmisyydestä ja maailmasta. Mitä on rakkaus? Mitä kuolema? Mitä ihmisen tahto? Kohtalo ja sattuma? Oikea ja väärä? Jumaluus? Ihminen? 

 

Ihminen on loputtoman keskeneräinen olento, jota askarruttavat samat ikuiset kysymykset. Valmiita vastauksia ei sittenkään koskaan ole. Ei, vaikka vastauksia on koetettu laatia yksi toisensa jälkeen. On yhä vain kysymyksiä, loputon määrä kysymyksiä – ja loputon tarve etsiä vastauksia, jotka voisivat olla totta.

Tarve sanoa – ja kysyä – on siksi suunnaton. Ihmisen tiedolla ja ymmärryksellä on väistämättömät rajansa, mutta tahto kurkotella yli rajojen on silti sammumaton. Me tahtoisimme tietää, ymmärtää. Ja kyetä jäsentämään ymmärryksemme sanoiksi. Siksi on mahdotonta kuvitella maailmaa, jossa esimerkiksi rakkaudesta ja kuolemasta ei löytyisi yhä lisää sanottavaa.

Sanat ovat se lohtu, jonka sylissä voimme itseämme tuudittaa. Meillä on kieli, kyky jäsentää itseämme ja maailmaamme sanoihin, välittää merkityksiä toinen toisillemme. Voimme kysyä, ehkä myös antaa oman käsityksemme vastauksesta. Olkoonkin, että merkitysten yhteisyys on toisinaan sittenkin hämärää.

Asiat, jotka ovat tärkeitä, kestävät kyllä loputtoman toistamisen. Inhimillisen elämän ikuiset teemat pysyvät toistamisen arvoisina. Me emme kai koskaan lakkaa pohtimasta ihmisenä olemisen merkillisyyttä, hämmästelemästä kaiken tarkoitusta. Ja hyvä niin. Olisi lohdutonta elää maailmassa, jossa meillä ei enää olisi halua kysyä ja ihmetellä, kirjoittaa ja lukea.

Eikä jo sanottu kuitenkaan koskaan toistu sellaisenaan. Jokainen kirjoittaja sanoo sanottavansa aina hieman toisin, omalla tavallaan. Juuri siksi kirjallisuus jatkuu. On lohdullista ajatella, ettei kirjallisuus ehkä koskaan lopu, ei mihinkään. Ja minä jatkan matkaani, katson eteen ja taakse. Kirjoitan ja luen.