”--- ehkä näin minä hengähdän, ehkä näin minusta tulee näkyvä.
Ehkä tänä iltana se menee juuri niin.”
Helmi Kekkosen Suojaton (2014) on niitä syksyn uutuuksia, joita odotin. Olen aiemmin lukenut myös Kekkosen teoksen Valinta (2011), josta muistan erityisesti kielen: tarinastakin utuilee mielessäni jotakin, mutta vahvempana muistan teoksen kauniin kerronnan. Juuri kiehtovan kielen vuoksi tahdoin pian saada luettavakseni myös hänen uutuutensa – tahdoin, vaikka tarinassa tuntuikin kuiskaavan kipeys, jota en ehkä jaksaisi, tahtoisi.
Niin, olen niitä lukijoita, jotka viipyilevät mielellään
kauniissa kielessä, sanoissa jotka soljuvat toistensa lomaan kuin helmet. Helmi
Kekkosen sanat ovatkin juuri kuin helmiä: ihania ja kuin itseään täydempiä. (Ja
mikä nimikin hänellä on! Helmi!) Ehkäpä tämän teoksen tarinakin on kuin helmi,
eri tavalla vain: sanat löytävät toisensa ja kietoutuvat yhteen, saavat
toisensa, mutta tarinan helmi on arka, kallisarvoinen elämä, ihminen joka
kimmeltää yksinäisyydessään, yhä pimeässä, odottaa että joku tulisi ja
katsoisi, näkisi. Antaisi hyväilevän katseen.
Ja niin, olen myös niitä, jotka toisinaan surevat
tarinoiden loputonta surullisuutta, kipeyttä. Myös Suojattoman tarina on
kipeä, ehkä liiankin. Mutta kaunis kieli käärii sen sentään syliinsä, pitelee
hellästi. Siksi sen saattaa sittenkin lukea.
Ihminen tarvitsee itselleen tarinan, toisten tarinoiden
jatkumossa. Äiti synnyttää tyttären, tämä taas tyttären ja tämä... Niin elämä
jatkaa kulkuaan, kerää itselleen yhä uusia tarinoita. Ja kaikki aiemmin
kertynyt kulkee aina mukana. Suojaton
kantaa sivuillaan kahta tarinaa ja kuiskauksia useammastakin: Isa on
erilaisuuttaan ja kehittyvää naiseuttaan kipuileva tytär, Hannele itseään ja vanhemmuuttaan kipuileva
äiti, Seela mummi joka kuoli, Isabel isoäiti jota karhu on kauan sitten
kavahtanut.
Tyttären ja äidin elämät kytkeytyvät tietenkin toisiinsa –
ne ovat erillisiä, mutta vaikuttavat toinen toiseensa. Ja taustalla ovat myös
äidit ennen Hannelea, jo kuolleet Seela ja vahva, melkein taianhohtoinen Isabel.
Se, mitä äiti tekee tai jättää tekemättä, näkyy myös tyttäressä. Sekä elämä
että kuolema, kaikki. Ja tyttäressäänkö äiti näkee kaiken kivun, jota itsekin
kantaa: Oman epätäydellisyytensä, riittämättömyytensä. Sen, ettei voi suojella
kaikelta, vaikka kuinka tahtoisi.
”Toisinaan, öisin, Hannele
tunsi väsymystä jonka lävitse hän ei voinut nukkua. Hän makasi huolen alla ja
havahtui siihen että puristi peiton reunaa molemmin käsin. Hän halusi olla
painostamatta, halusi antaa Isalle tilaa, lakata kyselemästä. Hän halusi
suhtautua tyttöön yhtä rauhallisesti kuin Tomas, ottaa päivän kerrallaan. Mutta
hän halusi myös ymmärtää. Ravistella Isaa hartioista ja pyytää puhumaan,
käskeä. Hän halusi halata ja sanoa että minä teen mitä tahansa jos vain kerrot
mitä ajattelet, juuri nyt.”
Jos vain kerrot mitä ajattelet, juuri nyt. Jos olisi
sanoja, joilla kertoa. Jos olisi tahtoa, jolla sanoa. Jos olisi keinoja. Voiko
ihminen itsensä toiselle kertoa, vaikka sanoja olisikin? Jos ei olisikaan
vain hiljaisuutta?
Pienenä Isa puhuu liian hyvin, liian selkeitä lauseita ja vahvoja sanoja, mutta sitten sanat katoavat. Hän on erilainen, kummallinen, mykkä. Mutta ”--- Isan sisällä on maailma, kokonainen, hänen omansa. Sanoista ja lauseista vapaa.” Ihmisen ymmärrys itsestään, oman olemassaolon tuntu, on kuitenkin loputtoman riippuvainen toisesta. Mutta onko helmi toisen kämmenelle sittenkin aina liian hauras? Onko itseään mahdollista antaa ilman että myös sattuu, ilman vääriä tahtoja, vääriä kosketuksia? Ilman turhia toiveita?
Pienenä Isa puhuu liian hyvin, liian selkeitä lauseita ja vahvoja sanoja, mutta sitten sanat katoavat. Hän on erilainen, kummallinen, mykkä. Mutta ”--- Isan sisällä on maailma, kokonainen, hänen omansa. Sanoista ja lauseista vapaa.” Ihmisen ymmärrys itsestään, oman olemassaolon tuntu, on kuitenkin loputtoman riippuvainen toisesta. Mutta onko helmi toisen kämmenelle sittenkin aina liian hauras? Onko itseään mahdollista antaa ilman että myös sattuu, ilman vääriä tahtoja, vääriä kosketuksia? Ilman turhia toiveita?
Ja onko niin, että ”---olemme
onnellisia jos vain haluamme olla”? Onko parempi odottaa vai olla
odottamatta? Lähteä vai jättää lähtemättä? Ehkä nämäkin ovat kysymyksiä, jotka
ovat ikuisesti vastausta vailla.
Kekkonen on taitava kirjoittaja. Viekoittelee
lukijaansa, yllättääkin. Antaa kysymyksiä. Eikä kerro kaikkea.
Suojattomasta
ovat kirjoittaneet myös Suketus sekä Lumiomenan Katja: saavuin
myös itse lukemaan kirjoituksenne juuri nyt – tämän teoksen halusin lukea
ja ajatella vailla ennakkoajatuksia.
********************
Helmi Kekkonen: Suojaton. Romaani, 160 s. Siltala 2014.
Tätä kirjaa odotan kirjastosta, ja kovasti odotankin. Tarina vaikuttaa siitä kirjoitettujen tekstien perusteella niin hyvältä. Oi, jospa odotukseni pian palkitaan!
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Jonna! Tämä on hyvä kirja - ajatuksekas ja kauniisti kirjoitettu. Mielenkiinnolla odottelen, minkälaisia ajatuksia tämä sinussa herättelee. Toivottavasti lukukokemus on sinullekin antoisa!
PoistaMinulle tämä oli ensimmäinen tästä kirjasta lukemani bloggaus ja hienon bloggauksen olet kirjoittanutkin. Lukiessani kitjoitusta tuli ajatuksia moneen suuntaan, joten uskon, kun sanot, että tämä on hieno teos.
VastaaPoistaKieli, kieli symbolisena järjestelmänä, kielen lait, kielen kommunikatiivisuus - jo nämä ovat asioita, jotka kiinnostavat ja kaikki muu kuvaamasi hyvä siihen päälle.
Kiitos kommentistasi Omppu! Kyllä, minusta tämä on antoisa teos - pidän Kekkosen kauniista kerronnasta ja siitä, kuinka hän tässä jättää asioita auki, ei kerro lukijalle kaikkea liian suoraan. Ja tämä tosiaan herätteli ajatuksia myös kielestä ja sen kommunikatiivisuudesta - siitä, kuinka kerromme itseämme juuri sen varassa, mutta voimmeko silti kertoa kokonaan edes sillä. Kirjat, jotka antavat ajatusten liidellä, ovat antoisia! Kooltaan pieneen kirjaan mahtuu tässäkin paljon.
PoistaTämä tosiaan viekoittelee ja samalla surettaa ja pelottaakin. Itselleni heräsi tätä lukiessa ajatus sen kertoman tarinan yhteydestä reaalimaailmaan: Isa ei ole välttämättä ollenkaan harvinainen tapaus, eikä ainakaan mahdoton. Heitä on. Toivoisin voivani huomata hälytysmerkit opettajan työssäni. Tällaiset kirjat saavat aistit valppaiksi. Se on hyvä, vaikka raa'alta tuntuukin.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Suketus! Ja voi, niin: teoksen tarina on kipeä, surullinen, tuskallinenkin. Isa ei varmasti ole mahdoton eikä harvinainenkaan nuori neito. Tällaiset tarinat, jotka näyttävät myös maailman kamaluuden ja - kuten hienosti sanot - saavat aistit valppaiksi, tekevät lukiessa kipeääkin. Helppo ja lempeä kirja tämä ei ole, vaikka onkin kaunis.
Poista