lauantai 16. huhtikuuta 2016

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (2015)



 
Pääasia kai se on, että löytää jonkun ajatuksen, jonka avulla jaksaa ellää. Onko sillä sitten niin väliä, onko se tottakaan.



- kiitos kirjastolle -



Keväinen lauantai, taivas epävakaa. Eilen, perjantaina, olen aloittanut uuden kirjan. Nyt istun taas lukunurkassani, lampun valo kirkastaa sivut, joilta nostan katseeni kohti ikkunaa (nurkassa tarvitaan lisävaloa myös päivällä, ellei ulkona ole erityisen kirkasta, tänään ei ole). Täytyy pysähtyä, hengittää. Miettiä, millainen olento ihminen oikeastaan on. Niin: miten todellista on kaikki se, mitä ihminen elämänsä merkityksiksi mielessään asettelee. Ja sitten, niin, onko sillä sitten niin väliä, sillä todella. Kysymykset kasvavat yhä uusien ihmiselämien kokoisiksi tai ehkä hälvenevät yksilöistä yleensä ihmisyyteen.

Jo ihan puhdas todennäköisyys sanelee, että suurin osa meistä tekee ihan tavallista duunia, elää ihan tavallisen elämän. Mä olen täysin tavallinen ihminen, jolla on tavallisia banaaleja haaveita.

Ja taas. Katse nousee, ajatus. Kevättaivas tahtoo ehkä sataa, en muista, voi olla että tämän vain kuvittelen. Ajattelen, että tämä on maailma, jossa on kaksi koulukuntaa. Toinen puhuu unelmiin uskomisen puolesta, toinen sen että meidät on valheellisesti opetettu uskomaan, että kaikki on kaikille mahdollista ja että juuri se aiheuttaa meille niin monta ongelmaa. Kumpi sitten lienee milloinkin totta. Unelmiin on lohdullista uskoa, kyllä, mutta maailma ja/tai olosuhteet eivät aina ole niille myötäiset, eivät. 

Entä tavallisuus, mitä se oikeastaan on. Kuka tässä maailmassa loppujen lopuksi on tavallinen, kuka erikoinen. Eikö jokainen ole tavallinen ja erikoinen yhtä aikaa. Mutta niin, toki tiedän silti mitä hän tarkoittaa, Lumi. Silläkin tavallisella elämällä, joka joskus saattaa tuntua niin kovin vähältä.

Sori, mä liioittelin. --- Se oli mulle vain joskus liian tärkeää, että mä alkaisin nyt huorata ja opettaa lapsille jotain piirileikkejä. Mä olen valinnut että mä en yritä, niin mä en sitten yritä.

En yritä. En sitten yritä. Niin hän ajattelee, sama Lumi, Aarnin tytär. Aarni, Lumi, isä, tytär, niin kauniit nimet ja niin kipeänkaunis tarina. Enkä voi olla ajattelematta, että tätä on kirjoitettu silloin kun kirjoittajan vuosi oli keskivaikea. Sitä, miten ihmisen mieli toimii ja tekee toisinaan ihmeitä vaikka ei oikeastaan jaksaisi.

Mä en erotu tarpeeksi, enkä mä tahdo olla lopun ikääni pettynyt ja tavoitella jotakin, mistä ei kuitenkaan tule mitään.

Ne kaikki sanat ja ajatukset ja tunteet, jotka takertuvat kiinni ja kasvavat niin suuriksi että kätkevät alleen sen mistä joskus piti tulla oma elämä. Minkä ihminen itselleen tekee, minkä kaikelle siinä ympärillä.

Valokuvat, musiikki. Unelmat, todellisuus, Tahto, maailma. Ihminen, ihmiset. Kaipaan näille sanoille ehkä jonkinlaista visuaalista asettelua, sellaista jossa ne saisivat ympärilleen tilaa, mutta olkoot näin. Ajattelen, että ehkä tila kulkee sittenkin mukana niissä itsessään.

Se on nuoren ihmisen ajatus, että pittää olla joku. Kukkaan ei pysty ottamaan multa pois sitä, että mää saan kuvata.

Ei, Aarni, ei pysty. Kukaan ei voi ottaa pois sitä mikä on. Ei vaikka – ei.

Kun teki oikeita asioita, syntyi tilaisuuksia ja pääsi eteenpäin. Lopulta tuli nähdyksi sinä ihmisenä joka oli aina tiennyt olevansa.

Tai sitten käykin vain niin, että sisään astuu mies, jolla on komia sika, sika josta hän haluaisi kuvan. Niin: sika. Ja niin Aarni

sulki silmänsä ja tiesi, että kun hän avaisi ne jälleen, ne eivät enää tulisi katsomaan maailmaa niin kuin ennen. Niillä olisi varaa etsiä ympäriltä vain asioita, joiden kuvaamisesta joku olisi valmis maksamaan.

On jo sunnuntai, ilta. Olen nostanut ja laskenut katseeni monta kertaa, pysähdellyt ajatusten painoon. Huomannut, että tänään taivas on ollut kirkkaampi kuin eilen. Kun lopulta suljen kirjan, on kuitenkin jo pimeää, on tullut melkein yö. Silmäkulmissani on kyyneleet, jotka ovat tehneet tuloaan pitkin kirjaa. Mies, rakas, tulee kysymään jotakin, en hetkeen taida ymmärtää maailmasta mitään. Sanon vain, että on ihmisiä jotka kirjoittavat käsittämättömän hienoja kirjoja. 

Ja huomenna on maanantai, viikonlopun jälkeinen arki. Ajattelen omaa todellisuuttani, elämääni, päiviäni jotka ovat itseni näköisiä, juuri niin tavallisia ja niin erityisiä, ehkä vähän niitä unelmiakin.

Ei ihiminen kadu jos tekkee sitä mitä rakastaa.

Ei, ei kadu. Se täytyy vain tietää, oma rakkautensa, tärkeänsä.

Nyt, kun tätä kirjoitan, on taas perjantai, ja päivä on kallistunut taas iltaan. Takana on hyvä viikko, kevätvaloinen. Viikon mittaan minua lumonnut kevättaivas on tänään taas ollut pilveilevä. Ilmassa on kummaa koleuttakin vaikka on jo ollut niin lämmin, ulkona tuuli tulee takin alle. Julkaiseminen odottaa aamua, minä myös aamun taivasta, sitä millainen se on.

Minussa risteävät valo ja pilvet. Kirja hengittää minussa yhä, on ollut vaikeaa tarttua toisiin kirjoihin, sivut ovat kääntyilleet vain vähän ja jotenkin huolimattomasti. On kuin minussa olisi tämän jäljiltä jonkinlaista melankolista kirkkautta, joka tahtoo viipyä vielä. Onneksi toiset kirjat odottavat.

Ajattelin, että tästä kirjasta olisi vaikeaa kirjoittaa. Kirja on liian kaunis ja kipeä. Melkein ajattelin niinkin, etten kirjoittaisikaan. Siksikin, että tämä on sellainen, jonka toisaalta tahtoisin pitää omanani vain. Kirjoitan kuitenkin, haluan että kirja pääsee kamariin ja että joku, joka ei ole lukenut sitä vielä, löytää sen. Kerään sitaatteja, turvaudun niihin ja toivon etten ylitä hyvätapaisen lainaamisen rajoja tai kerro liikaa. Koetan kirjata sitaattien välille myös muutaman ajatuksen, joita lukiessani ajattelin. Taivas tulee mukaan ehkä väistämättä. Olen taivaan alla. Tämä kirja on. Tunnen, miten sormenpäissä kaiken aikaa kutittaa se sana, jonka ne tahtoisivat kirjoittaa, mutta joka ehkä on hieman uskalias. Ehkä annan sen kuitenkin tulla, sanan joka on varattu vain kirjoista erityisimmille: sielukirja. 


**********


Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika. Romaani, 223 s. Tammi, 2015.


********

Kävi niin, että sain Pitkän valotusajan mukaani kirjastosta samalla reissulla,
 kun palautin Keskivaikean vuoden. Se on ollut lukulistallani jo hyvän aikaa, ainakin siitä asti kun
 luin Ompun kirjoituksen, mutta tänne asti kesti ennen kuin kirja ja minä kohtasimme toisemme.
Toisaalta tuntuu, että nyt kohtaamisen hetki oli juuri oikea. 

Suosittelen mitä lämpimimmin Vanhatalon tuotantoon tutustumista, jos se ei jo tuttua ole.
Omakin tutustumiseni jatkuu


12 kommenttia:

  1. Oi, siis tämä on se kirja, johon aiemmin viittasit! Vanhataloa en ole vieläkään lukenut, mutta olen ihan varma, että juuri tämä Pitkä valotusaika olisi niin sanotusti ihan minun kirjani. Sinun kirjoituksesi siitä sai minut hieman pakahtumaankin.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tämä on! Kerta kaikkiaan ihana kirja! Ja taidanpa rohjeta sanoa, että tämä on kyllä sinunkin kirjasi - samaan aikaan kaunis ja surumielinen. Tämän lukeminen pakahduttaa ja pysähdyttää. Kiitos ihana kaimani <3

      Poista
  2. Tämä oli niin ihana kirja ja vielä tuo pohjoinen siinä, oma kotiseutu, toi lisäarvoa kirjalle. Vanhatalo kirjoittaa kieltä, johon olen syntynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, eikö olekin - ihana <3 Minullekin myös tuo murre on läheinen vaikkei oma. Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  3. Voi itku, miten kauniisti kirjoitat! <3 Tämä kirja on niin upea, ja miten mahtavaa, että siitä tuli sinulle sielukirja! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Kaisa <3 Tämä on todella, todella ihana kirja. Harva kaikista hienoista kirjoista yltää sielukirjaksi asti, mutta tämä kyllä.

      Poista
  4. Pidän kyllä tuosta kuvauksesta "sielukirja"...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minäkin. Sielukirja on kaunis sana, joka kantaa mukanaan ne kaikkein ihanimmat ja rakkaimmat kirjat <3 Kiitos kommentistasi.

      Poista
  5. Kauniisti kuvaat tätä kirjaa! Ja hyvä ilmaus tuo sielukirja. Pitkään aikaan mikään kirja ei ole ollut sielukirja - tämä oli kyllä lähellä sellaista. Itsekin lainasin tämän kirjastosta, mutta haluaisin ostaa omaksi, koska Aarnin tarinaan tulee varmasti palattua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harvat kirjat yltävät sielukirjoiksi, vaikka hienoja, ihania kirjoja on paljon - niissä pitää olla jotakin erityisen rakasta ja sydäntä kipristelevää... Minunkin sielukirjani ovat enimmäkseen vanhoja ja lukukokemuksia vuosien takaa, mutta tämä pääsi nyt kyllä joukkoon <3

      Ja sama juttu minulla, minäkin haluan tämän ihan ikiomaksi, omaan hyllyyn siliteltäväksi milloin vain... Lämmin kiitos kommentistasi :)

      Poista
  6. Nyt tuli ihan oikeasti "pitkä valotusaika", kun jäin sivullesi jumiin. En päässyt mihinkään, en ylös, en alas, en pois. Tässä sitten istuin ja annoin valottua. Ajattelin sinua lukemassa ja kirjoittamassa :)

    Voi miten ilahduttaa, että luit tämän. Aarnin tyyppisen ihmisen meistä varmaan jokainen tuntee, vaikka he kaikki eivät ole valokuvaajia, ei sinne päinkään. Jotkut on hitsareita, jotkut bussikuskeja, mutta se sama liiankin iso vaatimattomuus ja itseen uskomattomuus.

    Uusi tunnuslauseeni on: Imagine immensities! - Taida olla puoleni valinnut :)

    PS. kiitos, että vinkkasit kirjoituksestasi, en ollut ollenkaan huomannut. Tuo ihan alussa oleva sitaattisi on tosi kuvaava tämän teoksen suhteen (käytin sitä itsekin omassa kirjoituksessani). Mahdontonta on elämä, jos ei mihinkään usko tai mitään pidä tärkeänä. Em. rinnalla on toissijaista, ovatko ne asiat totta vai ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, ehkä kamariin on asennettu salamyhkäisiä Ompun vangitsijoita, jotka eivät päästäisi pois :)

      Tämä on aivan ihana kirja, sielukirja ihan. Ja tuo tunnuslauseesi on elämän kokoinen, taidan lainata sen itsellenikin. Ihminen asettelee itselleen kaikenlaisia esteitä, toki ympäristökin, mutta ehkä sitä pitää ihan oikeasti uskoa vaan. Tehdä sitä mitä rakastaa ja tehdä palolla. Kuljetaan sillä tiellä!! Vähät siitäkin, mikä lopulta on totta.

      Sinulta minä tämän kirjan löysin, niin muuten myös Melenderin. Että kiitos <3 Ja huomasinkin, että sinulla oli tuo sama sitaatti, kun palasin hakemaan linkin. Se kuvaa teosta tosi hyvin ja ehkäpä myös sitä, miten elämä on hyvä elää.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!