tiistai 5. tammikuuta 2016

Arvid Järnefelt: Heräämiseni (1894)


Jälleen kerran se tapahtuu: luen kirjavanhusta yli sadan vuoden takaa ja, vaikka jo tiedän, tunnen pysähdyttävää hämmennystä siitä miten vähän ihminen aikojen kuluessa muuttuu tai niin – oppii. Vai kuinka:


Se ei ole mikään logiikka, ei mikään järjen välttämättömyys, eikä mikään jumalallinen maailmanjärjestys, että meidän keskellämme täytyy vallita eriarvoisuus. Se on yksinkertaisesti vaan meille edullista, että niin on. Meille on edullista, että me olemme ylempänä niitä, jotka ovat meitä alempana.


- kirjaston aarteita -


Kun katselen mielessäni katunäkymää sata vuotta sitten ja nyt, näen toki kuinka moni asia on toisin: jugendpuvut ovat vaihtuneet toisenlaisiin hepeniin, hevoskärryt autoihin ja busseihin, päivänvarjot ja kävelykepit mobiililaitteisiin ja muihin nykypäivän välttämättömyyksiin tai ainakin symboleihin joilla kuulutaan joukkoon tai ollaan ehkä hieman parempia tai sitten toisenlaisia, toisia tai kenties vaihtoehtoisia. Ehkä me, tämän päivän ihmiset, olemme myös monella tapaa vapaampia tekemään yksilöllisiä valintoja kuin ihmiset olivat silloin (vai olemmeko ja jos, niin missä määrin, niin, siinäpä kysymys). Ihminen itsessään, kaiken ulkonaisensa alla, on kuitenkin aina vain niin ihmeen sama: yhtä halukas luomaan itsestään toisille edullista kuvaa ja – niin, parempiosaiseksi osuttuaan – myös ylläpitämään niitä mekanismeja, jotka mahdollistavat hänen oman yltäkylläisen mukavuutensa. Voi niin, mikä onkaan tämä olento nimeltä ihminen.


Sillä salaten sisäisen itseni, joka ei kelvannut kenenkään rakastettavaksi, minä koetan luoda semmoisen tekokuvan itsestäni, jonka luulen kelpaavan. Ja niin minulla jo on kaksi miellettä itsestäni: 
se teeskentelemätön, mitä minä olen itseni ja Jumalan edessä, ja se valheellinen, 
mitä luulen olevani ihmisten edessä.


Kuva, niin. Se on tämän teoksen ydin. Se, miten ihminen läpi elämänsä luo ja pyrkii ylläpitämään itsestään tietynlaista, ihailemisen arvoiseksi kokemaansa kuvaa ja miten ihminen lopulta on tämän kuvansa orja. Samalla se, kuva, on myös syy siihen miksi minä, uuden vuosituhannen myöhäinen lukija, tätä teosta luen. Kyllä, tietenkin: tämä on myös mielenkiintoinen kulttuurihistoriallinen matka sinne henkiseen kotiini, vuosisadanvaihteeseen (ajatella, se on sellainenkin maailma jossa itsesaastutuksestaan ahdistunut nuorimies lukee opuksia joissa asiaa käsitellään: kristillinen opus pitää sitä pahana, lääketieteellinen luonnollisena, ja kas, jälkimmäisessä sanotaan niinkin, että jos ihmiset saisivat vapaasti toteuttaa luonnollisia tarpeitaan, ei tarvittaisi prostituution kaltaisia ongelmallisia järjestelmiä, hmmm) ja niin, tämä on myös askel kohti tolstoilaisuutta, johon minua jo hyvän aikaa on ajatushistoriallisena ilmiönä kiinnostanut paremmin perehtyä. Mutta se kuva, niin, olen lukenut että Heräämiseni käsittelee nimenomaan ihmisen halua luoda itsestään todellisesta minästään erillinen, mahdollisimman edustava kuva ja kätkeä hauras pelkkyytensä tämän kuvan alle. Ja se, juuri se, on minut tämän teoksen äärelle tuonut, sillä se, ihmisen ja hänen kuvansa suhde, on niitä kiperiä kysymyksiä, jotka minua aina toisinaan niin pohdituttavat.


Huomattava on, että minä tähän aikaan, samalla kun kaksinaisuuteni näin kasvoi, tulin yhä tietoisemmaksi siitä, että minä ja minun kuvani olivat eri asioita.

ja

--- minä olen pelkkä mitättömyys, jos minä en ole sitä, mitä kuvani on! Elämä on petos; kaikki on sulaa tyhjyyttä; minä lytistyn olemattomaksi omien silmieni edessä!


Niin että kyllä: Järnefeltin teos on kaikkinensa hyvin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättelevä – eikä vähiten siksi, että se on kirjoitettu vuonna 1894, yli satakaksikymmentä vuotta sitten. Kysymys kuvasta ei kuitenkaan ole lopulta yksinkertainen, eipä tietenkään: minun ajatukseni kiemurtelevat, kinastelevat ja menevät solmuun. Kyselevät itseltään, mihin kohtaan lopulta voidaan vetää ihmisen todellisen itsen ja hänen itsestään rakentamansa kuvan raja? Sitäkin, että mitä jos ei muuta oikeastaan olekaan kuin kuvia, ihmisen haparoivia yrityksiä tavoittaa se ihmeellinen ”itse”, jonka ainutlaatuisuutta hän toivoo mukanaan kantavan ja jonka hän koettaa sekä itselleen että toisille juuri kuvana välittää? Mitä muuta meillä lopulta edes on kuin kuvia? Mikä, voi mikä, on se aito, todellinen itse, joka ei enää ole ensinkään kuvaa vaan puhdasta, paljasta pelkkyyttä? Niin, tietenkin: Järnefeltille se on ihminen Jumalan lapsena. Entä minulle, voi niin, entä minulle! Ehkä, niin, ehkä se on vain ihminen ihmisenä, tuntevana ja kipuilevana ja keskeneräisenä olentona, elämänä ja arvona, kenties myös jonkin jumalallisen kämmenellä hämmentyneenä itseään ja kaltaisiaan etsivänä harhailijana. (Anteeksi Arvid, olen melko varma että sekoitan ajatuksiasi omiin eksyileviin mietelmiini ihmisen minuudesta ja sosiaalisesti rakentuvasta identiteetistä. Mutta eikö juuri se lopulta olekin kirjallisuuden tarkoitus, ajatusten lento, karkailukin.)

Järnefeltin ajattelussa heijastuu tolstoilaisuus ja samalla kristinuskon rakkaudenoppi – se, jonka mukaan ihmisen on rakastettava lähimmäistään niin kuin veljeään ja Jumalaa yli kaiken. Yhteiskuntamme rakenteet perustuvat kuitenkin rakkauden sijasta kilpailuun ja keinotekoiseen eriarvoisuuteen, mikä juuri herättää myös ihmisen tarpeen luoda itsestään kuvia ja asettaa itsensä niin usein muita ylemmäs. Murheellista tässä on – sekä Järnefeltistä että minusta – että yhteiskunta, jossa korkeat asemat perustuvat ulkonaiseen menestymiseen ja valtaan, erottaa ihmiset aidosta lähimmäisenrakkaudesta ja samalla myös tästä elämäntäyteisestä nykyhetkestä. Menestyksen ja vallan sokaisema ihminen elää vain kuvanaan, ylentää itsensä suhteessa toisiin ja asettelee elämänsä punaisen langan kaukaiseen tulevaisuuteen, sillä [s]iellä minä kerran tulen rakastetuksi, sitä minä rakennan, sitä varten elän. Ja siellä, tulevaisuudessa, on ehkä myös paljon rahaa, jolla ostaa tavaraa ja samalla onni... Ja kuitenkin: Ihmiselämä ei ole muuta kuin alituista nykyisyyttä. Entisyys on jo eletty, tulevaisuus on vielä elämättä. Ainoastaan nykyisyydessä on itse elämä. Nykyisyydessä, ja siinä pelkkyydessä jonka kuva kätkee.

Tietenkin: tolstoilaisuus oli yläluokkainen ilmiö. Järnefelt, parempiosainen joka halusi kuvastaan irrottautuakseen oppia suutarintyötä, tiedosti kyllä oman asemansa ja sen hyvän, mitä oli ilman omaa ansiotaan osakseen saanut:


Minä tiedän kumminkin, ettei tämä suurempi tieto ja taito suinkaan perustu siihen, että olisin ollut heitä henkisesti etevämpi, vaan yksistään siihen, että vanhemmillani on ollut varoja minua kouluttaa,
 jota vastoin heillä ei ole ollut mitään varoja siihen tarkoitukseen käytettävänä. 
Minulla itselläni ei siis ole ollut mitään osaa tässä näyteltävänä.


Sopiipa näitä ajatella myös tänään – aikana, jona yhä on ihmisiä, joiden mielestä muun muassa köyhyys ja syrjäytyminen ovat yksilön omaa syytä. Jona niin paljon puhutaan siitä, että kaikilla on tasavertaiset mahdollisuudet eikä huomata, millaista sanahelinää se liian usein on. Miten murheellista onkaan että ne, jotka pitävät käsissään valtaa, eivät useinkaan aidosti halua nähdä, mitä heidän ajattelunsa maailmallemme tekee.


Toisin sanoen: minä tiesin niin selvästi kuin omin silmin näin, että pyrin yhteiskunnalliseen asemaan rahan ja personallisen [sic] hyvinvoinnin vuoksi; mutta minä tahdoin kuvailla ja kuvailinkin, 
että pyrin sinne jalomielisyydestä.


Niin, Järnefeltin tolstoilainen ajattelu nojautuu kristinuskon opetuksiin rakkaudesta. Minulle tämän ajan yksilönä ja omien ajatusrakennelmieni mielivaltaisena kokoajana viittaukset kristillisiin opinkappaleisiin ovat lähinnä tämän sadan vuoden takana eläneen pohdiskelijan ajatusten kehys. Ajattelen monesta asiasta samoin kuin hän, mutta sanoitan ajatukseni hieman toisin. En sano, että Te ette voi palvella yhtaikaa Jumalata ja mammonata, mutta sanon, että rahan valta ei voi koskaan merkitä hyvää ihmisen ja luonnon hyvinvoinnille ja henkisille arvoille. En sano ihan sitäkään, että Isä meidän, lähestyköön sinun valtakuntasi, mutta voi kyllä, sanon että tulkoon jo pian se aika, jona rakkaus voittaa vihan ja ihmisen halun hallita toista.

Ja se kuva taas, niin – ken onkaan sen kahleista vapaa? En tiedä. Ymmärrän, tai ainakin luulen ymmärtäväni, mitä Järnefelt kuvallaan tarkoittaa: se on valhe, keinotekoinen rakennelma, ihmisen todellisen minän, Jumalan lapsen, ympärillä. Minulle kuvan käsite merkitsee kuitenkin myös jotakin muuta, ihmisen etsiskeleviä pyrkimyksiä tavoittaa se jokin jonka hän voisi kokea omaksi itsekseen. Onko se jokin sitten totta vai pelkkää toiveajattelua omasta yksilöllisyydestämme jolla koetamme paljautemme peittää... Ei, en pääse solmusta. Ehkä on niinkin, että ihminen on väistämättä kahlehdittu identiteettinsä sosiaaliseen määräytyvyyteen ja siihen, että vasta toisten katseet vahvistavat sen millainen hän on. Voiko itseä edes olla ilman toista, jos ei ole ketään keneen verrata, ei ketään keneen samaistua tai ketään kenestä erottua, ei ketään joka kertoo että niin, sellainen sinä olet? Ja niin, entä se, että ihminen saattaa kyllä luoda kuvaa itsestään myös itselleen ja hyvin usein tekeekin juuri niin.

En tiedä, en mitään. Mutta voi miten paljon ihminen pelkkyyttään pelkää. Ajasta aikaan, aina. Muistetaan silti, että [i]hminen sisältää aina enemmän ja syvempiä elämän arvoituksia, kuin mitä toiset voivat hänessä nähdä. Kiitos Arvid, olen saanut ajatuksilleni tuulta.

6 kommenttia:

  1. Katja, luulen että Järnefelt olisi kovin onnellinen tämän sinun tekstisi luettuaan: kuulen hänen äänensä: "että jossakin tulevaisuudessa odottaa joku, joka lukee kirjani ja ymmärtää sanojeni sisällön".

    Vaikka tuossa lopussa mainitset ettet tiedä, olet minusta osunut tällä kirjoituksellasi moneen nykyajan hermokohtaan. Herättelit ajatuksiani, siitä kiitos! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjallisuuden voima ja sen kyky asettua sillaksi eri aikojen välille on aika ihmeellinen. Ja niin merkillistä ja mielenkiintoista aina vain on, miten moni asia maailmassa tuntuu loppujen lopuksi pysyvän hämmentävänkin samana. Järnefeltin sadankahdenkymmenen vuoden takainen herääminen saattaa siis sekin herätellä monenlaisia mietteitä myös nykylukijassa...

      Kiitos kommentistasi Kaisa Reetta <3 Ja jospa se Järnefelt siellä pilven päällä ilahtuisi ainakin siitä, että hänen sanojensa elämä yhä jatkuu :)

      Poista
  2. Ai ai sentään Katja, nyt on taas sulla sellainen kirjoitus, että ajatusta pukkaa yhtä tiheään tahtiin kuin ulkona lumihiutaleita.

    Tuo itse, todellinen, sisin, aito ihminen. Eikös tässä Järnefeltillä (teoksen lukemisesta on niin kauan omalla kohdallani, että en enää muista tarkemmin) ole ajatuksena, että on mahdollista olla joku todellinen itse. Tämä on ensimmäinen kompastuskiveni. Voiko sellaista olla? Pitäisikö sellainen olla? Entä jos ajatus todellisesta itsestä on vaan harhaa?

    Tämäntapaiset kysymykset, joita ihastuttava kirjoituksesi sai pohtimaan ovat niitä, joiden parissa on monta tovia tullut vietettyä ja tavallaan ne ovat jatkuvasti läsnä. Ajattelen, että ihmisen sisin on monimutkaisuus, jota ei voi saada esiin. Ajattelen, että se sisin on se, joka on kulloisessakin hetkessä, eikä se ole mitään pysyvää, vaikka tosin tietyt sisimmän elementit ovat pysyvämpiä kuin toiset. Tätä voisi ehkä kutsua poststrukturaaliseksi haavaksi, jonka olen sieluuni joskus saanut. Se on hyvä haava, jonka ei tule umpeutua. Se on elossaolon haava. Vastauksia kiinnostavampia on minusta ehdottomasti kysymykset.

    Jestas sentään tykkään tästä kirjoituksestasi niiiiiin hurjasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi niin: aito, todellinen itse. Järnefeltille sellainen lienee olemassa ainakin ideana, ihmisyytensä pelkkyydeksi riisuutuneena Jumalan lapsena. Mutta mitä tässä aidossa itsessä on pelkkyydessään jäljellä? Vilua ja värinääkö vain vai lämpöä ja luottamusta - ihan noin niin kuin itseltänikin kysyen...

      Minuakin tämä kysymys aidosta itsestä askarruttaa kovin. Ehkä tämä on niitä modernin ajan murroskohtien meille jättämiä perintöjä, jonka kahleissa loputtomiin helistelemme. En ole toistaiseksi osannut ratkaista kysymystä omalla kohdallani enkä ehkä koskaan osaakaan. Ehkä ajatus aidosta itsestä on todella vain jonkinlainen (lohdullinen) harha - ja ihmisen itselleen (toiveikkaana) hahmottelema kuva. En tiedä.

      Mutta kyllä: ihminen muuttuu, kertyy. Tulee haavoja, kaiken aikaa. Itse ajattelen toisaalta niinkin, että myös jotakin pysyvää on, että kannamme mukanamme jotakin joka on se itse tai sitten vain rakentelemamme kertomus johon pyrimme saamaan jonkinlaista eheyttä. En tiedä, en.

      Jatkakaamme pohdintoja, kaikkine haavoinemme. Vastauksia kiinnostavampia ovat todellakin kysymykset - ja ihmisten pyrkimykset niitä ratkaista.

      Kiitos kommentistasi Omppu <3

      Poista
  3. Kirjoitat kauniisti ja mieltä lämmittävästi. Kirjoitat niin, että saat minutkin kiinnostumaan tästä kirjasta ja sen ajatuksista. Minulla on yksi Järnefeltin teos - Isänmaa - hyllyssäni, mutta en ole vielä ehtinyt (tai jaksanut) syventyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, kiitos lämmittävästä kommentistasi. Tämä on niitä teoksia, joita nykyään taidetaan lukea hyvin vähän mutta jotka silti voivat antaa nykylukijallekin paljon ajateltavaa. Jäänpä mielenkiinnolla odottelemaan, pääseekö tämä lukemistoosi :) Isänmaa on minullakin hyllyssä, mutta vielä en ole sitä lukenut.

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!