On kesä, tämä ja
toinen. Sininen, kirkas taivas ja pehmeitä aaltoja tekevä tuuli. Minä katselen
kimaltelevaa Tuusulanjärveä ja kiireettömyys kutittaa poskipäitä –
kiireettömyys, tai se, kuinka ajan kerrokset kiertyvät kehäksi ja aika lakkaa ehkä
olemasta sellaista kuin se on. Kulta-aika on tässä, nyt, tuulessa joka puhaltaa
hiuksia kasvoiltani pois ja vedessä joka välkkyy, kielojen ja pihlajien ihanissa
valkeissa kukissa ja talon hiljaisessa kamarissa, jossa hengetär ehkä aivan
hetki sitten on nukkunut...
Kiitos kirjastolle!
Menen Aholaan. Ehkä
suren, että Jussi ja Venny lapsineen ovat lähteneet kesäksi pois, olisi ollut
kiehtovaa tavata heidät. Kentis ihmettelenkin, miksi kukaan jättää tällaisen
paikan kesäksi, mutta niin – ehkä se toinen paikka on vielä ihanampi. Tiedän,
että Brofeldtit asuvat täällä vuokralla: he eivät maallisesta omaisuudesta
piittaa, heille riittää se että saa tehdä sitä mikä on tärkeää
(taidetta!). Sieluni vapaudenhaluinen siipi tuntee suloista sisaruutta, iloa ja
yhteenkuuluvuutta sen hellivän ajatuksen äärellä, että omaisuus ei ole maailmassa
tärkeintä. Ja kyllä, ihailen Jussia, mutta ehkä sittenkin vielä enemmän minua
sykähdyttää nyt Venny – ajatus perheensä keskellä työskentelevästä
taiteilijattaresta, joka valitsi ja sai molemmat, sekä luovan työn että
perheen. Ajattelen taas, että se on mahdollista: olla kokonainen. Että se oli
sitä jo silloin – niille, jotka uskalsivat.
Kuusikon läpi
kulkiessani kuulen kuinka ne puhuvat, puut. Kun saavun Ainolaan, äänet jäävät
taakse ja vastassa on valtava, mykistävä hiljaisuus ennen kuin äkkiä kuulen säveliä
– Janneko soittaa, etsii sointujen sopusointua. Katselen puutarhaa ja näen
häivähdyksen helmaa, oi, sen täytyy olla itse ihana Aino... Ja nyt,
kuljeskellessani, huomaan taas myös ne toisen, omistamishaluisen minäni hurmaantuneet huudahdukset, jotka lakkaamatta
riitelevät boheemiminäni vapaudenkaipuun kanssa: Oi, olisipa tämä
puutarha minun! Tämä keittiö! Tämä kamari! Kellarin ovella myös hengetärminäni
herää, tietenkin, se joka tahtoisi laittaa pitsihattupurnukoita vieri viereen
talvea vastaan mutta taipuu yleensä tyytymään haaveiluun, suloisiin tahtoihin joista ei aina tarvitse tulla totta. Ja kyllä, minä
ajattelen Ainoa, ihanaa kaunista Ainoa, ja hänen kukkiaan, hänen hennon
vartensa kantamaa vahvuutta, ihmisen unelmia ja
uskoa itseensä ja siihen mitä tekee, aikoja jotka ovat erilaisia ja ihmisiä niissä.
Suvirannan
huvilassa pysähdyn taas ajattelemaan myös ylempien säätyjen kansaan nähden
erilaista asemaa. Kai tämä on väistämätönkin, tämä ajatus: eivät nämä ihmiset olleet köyhien torppien
lapsia. Ei säätyläistenkään elämä kai toisaalta ole aina ollut taloudellisesti
helppoa, on saattanut olla velkaa ja vähävaraisuuttakin, mutta silti: se, että ihmisten mahdollisuudet perustuvat syntyperän sanelemaan eriarvoisuuteen, on väärin. En kuitenkaan voi tuntea kuin riemua siitä, että nämä taiteilijat ovat eläneet, jättäneet meille muistonsa. Muistelen myös
Elisabethin lapsilleen kirjoittamia kirjeitä, niitä joita olen hiljakseen lukenut, ja sitä kuinka paljon niissäkin lasketaan rahoja, koetetaan
saada ne riittämään. Toisinaan säätyläisillä on ollut myös unelmia paremmasta
maailmasta: Eeron veljestä Arvidista tuli tolstoilainen, joka ajatteli ettei
kukaan saa elää toisen työllä, ja hänen rinnallaan myös Elisabeth-äiti laittoi
kätensä multaan. Eero ei tolstoilaisuutta tosin tainnut hyväksyä. Minä
mietin miksi ei ja ajattelen, että tahdon tietää siitä(kin) enemmän.
Päätän taas kääntää
kasvoni tuuleen, jatkaa matkaa. Astun kohti Halosenniemeä ja pysähdyn hyväksi
aikaa katsomaan taloa etäältä ennen kuin menen lähemmäksi ja kosketan seinien
hirsiä, hitaasti kasvanutta puuta jollaista ”ei tämän päivän lannoitusmetsistä enää saa”. Tunnustelen ajatuksia
vastakulttuurista ja vaihtoehtoisuudesta ja tartun taas kiinni toiveikkaiseen
optimismiin, siihen kuinka ihmisessä yhä on mahdollisuus ymmärtää ja nähdä.
Ajattelen sitäkin, kuinka ilmiö yleensäkin herättää tarpeen vastailmiölle ja
toivon, että se todella pätee juuri siellä missä vastailmiöitä kaivataan – että
ihmiset ymmärtävät useita tärkeitä asioita ennen kuin on liian myöhäistä. Myös Suvirannassa heränneet ajatukset palaavat taas, ne jotka ovat niin totta: että oli aika, jolloin syntyperä
todella saneli ihmisen mahdollisuudet valita. Pekka Halonen oli kulta-ajan poikkeus,
talonsa menettäneen maalaissuvun poika. Hänellä ei ollut varoja, oli vain
lahjoja. Järnefeltit olivat aatelissukua, Aho papin poika, Sibelius lääkärin.
Tällaisia ajatellessani tulen väistämättä miettineeksi sitäkin, mitkä
olisivat olleet omat mahdollisuuteni sata vuotta sitten. Tai mitkä yksilön
mahdollisuudet tulevat olemaan joskus tulevaisuudessa, jos maailman suunta ei
muutu.
Huomaan, että
matkani kesäisen järven kauniissa maisemissa saa ajatukseni karkailemaan.
Lepuutan silmiäni maisemien ja talojen kauneudessa, mutta tunnen myös monenlaista
hämmennystä. Etsin kai myös itseäni, koetan tavoittaa sitä jostakin piian
esiliinan ja isäntäväen lukunurkkausten välimaastosta. Eksyn, jälleen kerran,
ajattelemaan monenlaisia kysymyksiä maailmasta ja koen etsivää levottomuutta.
Tiedän, missä olen, mutta en sittenkään. Ehkä päätän, että kirjoitan näistä kaikista karkailevista ajatuksista joskus
myöhemmin jotakin
kokonaista, lähden tutkimusmatkalle kohti loputtomia kysymyksiä. Nyt silitän
vielä hirsiä, kerään sormenpäihini niiden tunnun. Palaan hetkeksi myös talon
asukkaisiin ja pysähdyn ajattelemaan Maijaa, sitä kuinka tahtoisin tietää
enemmän myös hänestä: naisesta, jolla hänelläkin oli perhe ja kukoistava puutarha mutta
myös oma ura – hän teki käännöstöitä ja opetti pianonsoittoa. Sitäkin kyllä
ajattelen, että myös hänellä oli palvelusväkeä, joka antoi arkielämään
väljyyttä, vapautti aikaa.
Matkan jatkuessa
alan olla hieman hajamielinen, ehkä siksi että ajatuksia on jo niin paljon. Piipahdan
kuitenkin myös Syvärannassa, Erkkolassa, Onnelassa, Iloniemessä, Villa Kokkosessa, huviloissa,
kirkossakin. Tunnustelen hetken aikaa Uuno Kailaan, Eino Leinon ja Maria
Jotunin henkeä – hekin ovat olleet täällä. Samoin täällä ovat kuljeskelleet
myös E. N. Setälä ja Lauri Kettunen, kielimiehet joiden nimet muistan vuosien takaa. Entä Martta Wendelin! Oi, ne ihanat pieniruutuiset
mökinikkunat ja tähtisilmälapset kerta toisensa jälkeen ikuistanut
taiteilijatar! Niin, sitä hän minulle hän on, taiteilijatar, vaikka hän ehkä tekikin
ennen kaikkea ”kuvituksia”: minulle hänen kuvansa ovat sielua
hellivää taidetta, ikkunoita kauneuteen. Täällä hänkin asui.
Aleksis Kiven
kuolinmökissä, tai siinä fiktiossa joksi se on rakennettu, minä olen jo aivan
hiljaa. Minun ajatukseni ovat äänettömiä, sumuisia kuin katoava aika. Ajattelen sitä kuinka mennyt katoaa sumujen verhoon eikä kuitenkaan, sillä jotakin
siitä sittenkin aina jää: utuisia kuvia, jotka ehkä ovat totta, ehkä tulevien
aikojen tarinoita. Ehkä myös kulta-aika on tarina, jossa on jotakin totta ja
loput myöhempien aikojen kertomuksia ja merkityksiä.
Matkani
Tuusulanjärvellä johtaa lopulta kulta-ajasta modernismiin ja edelleen
nykyaikaan. Minusta tuntuu, että minä en kuitenkaan heti ehdi mukaan, minä jään
sinne vielä, kulta-ajan tarinaan. Ja kyllä: toivon, että jonakin päivänä alkaa uusi
kulta-aika, sellainen joka vielä entistä vahvemmin yhdistää kaiken, mikä
ihmisessä on hyvää ja kaunista. Ehkä ajattelen niinkin, että jos pysähdyn ja hengitän tätä vienoa kesäistä tuulta,
kulta-aika saattaa todella olla myös juuri nyt.
**********
Niin: Jos kaipaat
kulta-ajan kauneutta, hetkiä joissa taide, luonto ja koti kietoutuvat
syleilemään toisiaan, sanoja jotka kenties saavat miettimään myös erilaisten
aikojen yhteyksiä toisiinsa ja ajattelemaan ajatuksia jotka ehkä myös itsepintaisesti karkailevat, tavoittelevat mieleen tilaa jossa hyvä ja
kaunis on mahdollista siitäkin huolimatta että myös idylleissä on ehkä aina
säröjä – niin, jos tahdot matkata sinne missä vaihtoehtoista elämäntapaa
kaipaavat taiteilijat pakenivat kiivasta nykymaailmaa jo yli sata vuotta
sitten, niin tässä: avaa Tuusulanjärven
taiteilijaelämää ja mene. Minä palaan sieltä hiljaa mutta niin kuin aina
tällaisilla matkoilla, myös tällä kertaa jotakin minusta ehkä myös jää. Ja ei, en sittenkään vaihtaisi omaa aikaani pois, mutta niin mielelläni
lainaisin menneestä kaiken kauniin.
Kiitos
Tuusulanjärvi ja Juhanit Salokannel ja Seppovaara!
**********
Juhani
Salokannel & Juhani Seppovaara: Tuusulanjärven taiteilijaelämää.
159
s. Otava 2005.
**********
Tällä piirtyy ruksi kirjankansibingon ruutuun maisema.
Katja, ihana kirjoitus, jossa sain kulkea mukanasi Tuusulanjärven taiteilijapiireissä.
VastaaPoista" Järnefeltit olivat aatelissukua, Aho papin poika, Sibelius lääkärin. Tällaisia ajatellessani tulen väistämättä miettineeksi sitäkin, mitkä olisivat olleet omat mahdollisuuteni sata vuotta sitten. Tai mitkä yksilön mahdollisuudet tulevat olemaan joskus tulevaisuudessa, jos maailman suunta ei muutu." Näin tämä menee, mutta toisaalta ei rahallakaan lahjaton pärjää loputtomasti, joskin kaikki on tietysti helpompaa. Mieti Aleksis Kiveä. Tai Kaarlo Sarkiaa. Minua aina järkyttää heidän kohtalonsa ja se, miten Aleksis näki lapsena ja nuorena niin paljon nälkää. Eikö todellinen lahjakkuus lyö aina itsensä läpi vaikka harmaan kiven! Lahjaton voi mennä eteenpäin vähän aikaa rahan ja koulutuksen voimalla, mutta etenkin kulttuurissa aito lahjakkuus punnitaan. Ei kansa usko loputtomasti satuun keisarin uusista vaatteista. Hoviväki huutaa: Katsokaa keisarin uusia vaatteita, vaikka keisari kulkee alasti. Jos hoetaan, että joku lahjaton kirjailija tai kuvataiteilija on erinomainen, vaikkei olekaan, niin aika toden näyttää.
Kiinnostava kirja, kiinnostava kirjoitus <3
Leena, kiitos kommentistasi! Lukumatka Tuusulanjärvellä oli ihana ja ajatuksia lennättelevä... Taidan viipyillä maisemissa ja niiden herättämissä mietteissä vielä pitkään.
PoistaEn minäkään usko siihen, että pelkällä rahalla pärjää. Kammoan rahan valtaa ja sen sokaisemia silmiä. Kuitenkin raha on aina auttanut, samoin perheen asema, ja minusta se on asia joka on hyvä huomata ja tunnistaa. Olen ikinonnellinen siitä, että esim. juuri nämä Tuusulanjärven taiteilijat ovat voineet ja saaneet tehdä taidettaan - Aho on yksi ikilemppareitani ja esim. Järnefeltien perhe kiehtoo lahjakkuudessaan minua todella paljon. Surullisempaa on ajatella, kuinka moni lahjakkuus on jäänyt piiloon, kun mahdollisuuksia lahjojen toteuttamiseen ei ole ollut. Totta on toisaalta sekin, että lahjakkuus yhdistettynä sitkeyteen ja sisäiseen paloon (ja ehkä hieman myös hyvään onneen) on se kaikkein suurin ja tärkein voimavara. Lahjakkuus ylipäätään on kyllä myös aika mielenkiintoinen kysymys.
Tämä oli tosiaan kiinnostava, monia mietteitä herättelevä kirja, joka tarjosi melkoisen vivahteikkaan matkan <3
Voi Katja, miten nautinkaan tätä lukiessani - tekstisi sai minut liikuttumaan kyyneliin. ♥ ♥ Olin juuri kuuntelemassa Sibeliuksen Pohjolan tytärtä (yksi minulle rakkaimmista hänen teoksistaan) kun saavuin tänne, ja ah...
VastaaPoistaKävimme viime kesänä kiertämässä Tuusulanjärven taiteilijakohteita kahden rakkaan ystävän kanssa, ja se päivä on unohtumaton. Niin ihanaa kaikki, niin mielenkiintoista, niin suuri ja tärkeä osa suomalaista sielunmaisemaa. Omaakin sielunmaisemaani, niin kuin varmasti niin monen muunkin.
Olisi paljon sanottavaa, mutta äkkiä olenkin melkein sanaton. Sanon vain: Kiitos!!! ♥ ♥ ♥
Voi sinua Sara, sinä olet kyllä sellainen taidehengetär että! Minua nolottaa, kun tunnen esim. tuota musiikkia niin surkean huonosti - niinpä jälleen päätän, että alan matkata kirjallisuuden ohella enemmän myös säveliin...
PoistaTämä kirja kyllä herätti halun päästä noihin hienoihin maisemiin myös ihan oikeasti... Voi sinua onnellista kun olet siellä ollut! On aina hieman hämmentävääkin ajatella, miten paljon nähtävää maailmassa olisi ja lopulta niin lähelläkin. Toisaalta se on ihana ajatus - tietää että oikean ajan tullen voi lähteä antoisalle matkalle. Minäkin uskon, että Tuusulanjärven maisemat ovat monelle tärkeää sielunmaisemaa, me kannamme niiden kerroksia mukanamme sekä tietoisesti että tiedostamattamme.
Kiitos ihanasta kommentistasi <3
Kiitos ihanasta kävelyretkestä Tuusulajärvellä, Katja! Sinä saat sanat ja vuosisadat hehkumaan!
VastaaPoista<3
Kiitos ihanasta kommentistasi Kaisa Reetta! Mukavaa kun lähdit kävelyretkelle mukaan <3 Ajassa kuljeskeleminen on aina niin kiehtovaa...
Poista