Ajatuksia, ihan vain

Claude Monet: La Pie, 1868–1869.

Hyvät asiat ovat pitäneet minua toisaalla ja kamarini taas hieman hiljaisena. On elämässä toki huonojakin – tai niin, niitä joita ei aina jaksaisi – mutta eniten on juuri nyt (tai nytkin) hyvää. Ei mitään mullistavaa, tätä elämää vain. Tai ehkäpä mullistavaa onkin juuri se: tämä oma, rakas, joskus niin vaikea ja joskus niin ihanan keveä elämä.

Olen iloinen siitä, että on oikea talvi. Lumi. Pakkanen. Talvi ei ole talvi ilman lunta ja pakkasta. Eihän?

Tässä ihanassa valkeudessa on jäljittelemätöntä puhtautta, levollisuutta. Lumen alla maa lepää, kerää voimiaan uuteen elämään. Mikä ihana kiertokulku. Koskaan en väsy vuodenaikoihin, vuodenkiertoon. Jos joku vuodenaika puuttuu, vuosi ei ole kokonainen, eheä. Jos talvi ei ole talvi, sitä tuntee itsekin jäävänsä jotenkin välitilaan.

Valoakin riittää jo pidempään. Olen hämäräinen, mutta pidän siitä silti, lisääntyvästä valosta. En kaipaa vielä kevättä, mutta minulla on hyvä juuri tässä hetkessä, nyt. Talvessa, lumessa, pitenevässä päivässä, iltojen yhä viipyilevässä hämyssä.

Tänään ostin kaupasta tulppaaneita. Nuput ovat vielä unisia, muutaman päivän päästä ne avautuvat. Siinäkin asia, johon en väsy koskaan ja jonka symbolisuus ei koskaan lakkaa minua koskettamasta: Nuput, niiden avautuminen. Yhä uudet, puhkeavat kukat.

Olen ajatellut viime päivinä onnea. Sitä, että joskus onnea on ehkä ihan vain se, että huomaa ettei juuri nyt kaipaa mitään eikä minnekään. Että tässä hetkessä on kaikki. Ihan kaikki.

Samalla sitä ymmärtää, tietenkin, että tulee taas niitäkin hetkiä, joina kaipaa taas. Ihminen on kai rakennettu kaipaamaan. Odottamaan. Tahtomaan. Joskus siitä seuraa hyvää, joskus ei.

Voisi olla hyvä, monella tavalla, jos ihminen osaisi pysähtyä enemmän. Jos ihminen osaisi olla kaipaamatta, odottamatta, tahtomatta. Toisaalta: on myös hyvää kaipausta, hyvää odottamista, hyvää tahtomista. Ehkä on hyvä ymmärtää myös se.

Huomaan, taas, että ajatukseni onnistuvat harvoin olemaan täysin yksimielisiä itsensä kanssa. Toisinaan, kun ajattelen ajatuksen, tai etenkin kun kirjoitan sen, huomaan etten ehkä olekaan ihan sitä mieltä. Ehkä sekin on hyvä, sittenkin. Ei niin herkästi erehdy uskomaan yhteen totuuteen. Ehkä on hyvä ymmärtää, että ajatukset harvoin ovat erehtymättömiä.

Mutta niin: juuri nyt on hyvä näin, tässä. Alkava viikonloppu kuiskaa jo ihanaa, hellivää hiljaisuutta, lepoa ja rauhoittumista, laskiaispullia. Hengitän rauhaa, lumen ja kynttilöiden valoa. Ehkä luen myös eteenpäin Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa ja pysähtelen kirjan ajatuksiin, sellaisiin kuin tämä: Mitään ei kannata sanoa, mikä ei tule sydämestä.

Tällaisia tänään, ajatuksia, ihan vain. 

Talvivaloa, sinulle ♥