Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja (1978)

kirjoittaminen, yksinäisyys, kaipuu

kun luen sinua Eeva, jokin hyvä minussa kasvaa, aina, tai siltä ainakin tuntuu

ehkä se on hyvää joka tulee kohtaamisesta, siitä että on joku jonka sanat tulevat lähelle, niin lähelle että on melkein kuin olisi kotona, itsessään

(eikä kuitenkaan, ihan, koska kaksi erillistä ihmistä eivät ole, tietenkään, yksi vaan kaksi, ja niin on hyvä, juuri niin)

ja ei, ei se mene niinkään, että kaikki olisi samaa, vaan niin, että tavassa nähdä maailma, kohdata se, on jotakin jaettua, yhteistä, tai ainakin niin, että tunne yhteisyydestä, jakamisesta, on vahva

niin vahva, että tuntuu siltä kuin toinen olisi lähellä, siinä, sinä

ja miten sinä kirjoitatkin keväästä ja syksystä, matkasta niiden välillä, niin minäkin teen, kerta toisensa jälkeen

(taas minä teen niin, tai taas minä järjestän ja jäsennän jotakin vanhaa jossa se menee niin, jossa sen on pakko mennä niin)

((älkääkä puhuko meille kliseistä tai toisteisuudesta, sillä lopulta on vain kokemusten ainutkertaisuus, aina))

ja niin kuin sinä sanot: 

Taiteessa on vain yksi sääntö: jatkaa. Aloittaa alusta, aina uudestaan.

lukiessani tulen äkkiä ajatelleeksi sitäkin, miksi oikeastaan pitäisi ehtiä lukea paljon (ajatus johtuu varmaankin siitä, että sinun kaltaisesi lähelle tulevat kirjailijat merkitsevät minulle tiettyä täyteyttä) – niin, eikö riitä, ja ehkä paremminkin, että ehtii lukea hyvin juuri sen mitä lukee? miksi paljon on muka parempi kun se ei kuitenkaan ole? vähemmän on usein enemmän, ehkä tässäkin

eikä elämä riitä kaikkeen (ja, niin kuin sinäkin sanot, siihen liittyy myös surua, luopumista: kaikki ne kirjat, esimerkiksi, vielä kirjoittamattomat ja lukemattomat... – oletko lukenut Freudisi jo? minä en – mutta minusta tuntuu, silti, että siitä ei tule mitään, kyltymättömyydestä, että on pakko tyytyä rajallisuuteen, pakko tai hyvä)

ja luonto! luonto! (älä tallaa minun niittyjäni, äläkä tule, ollenkaan; se on, myös: anna minulle rauha, minä olen herkkä häiriintymään ja minä tarvitsen yksinäisyyttä nyt)

ja sinä sanot, myös:

Minulle tulee aina silloin tällöin voimakkaasti tunne ettei mitään muuta kannata kirjoittaakaan kuin syvästi henkilökohtaista, koska vain henkilökohtainen on minulle totta, ainoa tieto jonka kokemus muuttaa minulle totuudeksi. Kaikki muu on vain kerrottua.

Minulle ”taiteilija” merkitsee samaa kuin henkilökohtainen.

niin! kaiken rehellisen alla on henkilökohtaisuus, ei välttämättä totuuksia yksi yhteen, mutta henkilökohtaisuus

sinä kirjoitat henkilökohtaisesti Eeva, ja minä luen henkilökohtaisesti, me olemme kohtaava henkilökohtaisuus

(eikä mikään, ei mikään, ole yleistettävämpää ja tunnistettavampaa kuin juuri se, henkilökohtainen)

ja nyt minä kaipaan ihan hirveästi sinun runojasi ja melkein olen itselleni vihainen siitä etten vieläkään ole etsinyt sinun koottujasi omakseni, sitä kokoelmaa jonka nimessä on perhonen, minä tarvitsisin sen, haluaisin, nyt

siis kauneutta on, rakkautta on, iloa on, niinkin siinä sanotaan

(ja vaikka alan olla todella väsynyt kaiken tavaran ylenpalttisuuteen – ja kyllä, jopa kirjojen, vaikka en olekaan ihan varma, edelleenkään, ovatko ne oikeastaan tavaraa – niin sinun runosi tulevat vielä hyllyyni, se on varmaa)

siksikin että:

Minun runojeni salaisuus on niiden luontevuus. Niissä ei ole yritetty sanoa mitään ”hienosti” tai ”taiteellisesti”. Niiden pyrkimys on ainoastaan mielteen ja ilmaisun vastaavuus, niin ettei ajatuksen ja kielen väliin jää kuin hiuksenhieno vara, jonka lukijan kokemus sitten luo umpeen.

ja tiedätkö, juuri niin minä olen sanonut, ajatellut: sinun runoissasi on konstailemattomuutta, niiden syvyys ja viisaus ei tarvitse mitään turhaa, ylimääräistä, liikaa

ja kun se yksi käsikirjoitus joskus on valmis, jos on (on!), niin siihen tulee sitaatti sinulta, täältä

oikeastaan on monia käsikirjoituksia, joihin sitaatti sinulta sopisi; jotakin se kertoo – jotakin, tai paljon

Kirjoittamisen tila on armo. Se on kuin pyhä henki. Se on sitä että minut on valittu ilmaisemaan tämä.

Kiitos Eeva. Kiitos. Jälleen.

(PS. Kirjoitan muistiin myös tämän, ettei koskaan unohtuisi: Kirjallisuudelle on turha antaa mitään tehtäviä. Se yritys on tuomittu epäonnistumaan, koska jokainen tehtävänmäärittely kattaa vain liepeen, jos sitäkään, kirjallisuudesta. Kirjallisuus on.)