Helmivalon alla

Ihana valo. En tiedä mikä tämä juttu on, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta rakastan valon paluuta yhä enemmän. Edelleen rakastan myös syksyä ja valon vähenemistä, sitä lempeää käpertymistä hämärään, mutta ehkä tämä on jonkinlaista kasvamista tämäkin, lisääntyvää ymmärrystä meneillään olevien hetkien kauneudesta. Tai sitten sitä, ihan vaan, että ihminen tarvitsee valoa, sen syliä.

On ollut hieno viikko. Talventuntua ja tätä syleilevää, säteilevää valokylpyä. Pakkasen läpi kotiin kestäneitä tulppaaneita. Askeleita, joissa on ollut hymyä, ehkä myös hieman lentoa.

On ollut myös naurua. Innostuksesta ja pakkasesta punertuneita poskia ja rönsyileviä, riemastuneita muistiinpanoja.

On ollut oivalluksia. Tunteita siitä, että on ymmärtänyt jotakin uutta. Tai että on ainakin ymmärtämäisillään. Jotakin, mikä on tärkeää.

On ollut sanoja, jotka ovat tehneet hyvää. Kirjoitettuja, kuultuja, toivottavasti myös itse sanottuja.

Tuntuu, yhä enemmän, että kaikki mihin ihminen ryhtyy, opettaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta aina jotakin. Hieno ajatus tässä puolivälissä elämää, suunnilleen. Tuntuu jännältä tämä matka, elämä.

On myös aloitettu pitkä, hieno romaani. Syvä ja kauniskielinen. Ja haettu kirjastosta Eeva Kilven kootut runot. Oltu, vähän, kateellisia ihmiselle, jolla on ne omassa hyllyssään.

Hiihtolomaa vietetään meillä päin ensi viikolla, loman kynnykselläkin siis ollaan. Meillä ei tehdä suuria, mutta tehdään pieniä. Semmoista meidän näköistä ja kokoista.

Kaunista, talvivaloista viikonloppua juuri sinulle ♥