lauantai 12. joulukuuta 2015

Märta Tikkanen: Emma ja Uno – Rakkautta tottakai (2010)



No niin, kerrotaanpa. On muutamia asioita, jotka kirjallisuudessa kiinnostavat minua erityisen paljon. Yksi on vuosisadanvaihde, sekä aikalaisten että – hieman kranttuillen – myöhempien tulkitsijoiden kirjoittamana. Toinen on naisena oleminen, ja erityisesti tuossa vuosisadanvaihteen kontekstissa. Kolmas on rakkaus, tietenkin. Ja neljäs on kysymys mahdollisesta totuudesta. Niin että kun näissä kiinnostuskehyksissä alan lukea Märta Tikkasen Emmaa ja Unoa (2010) olen aika lailla henkilökohtaiset lukuintressini yhteennivovan tekstin äärellä. Eikä Tikkasen kohdalla tarvitse edes kranttuilla.




- kiitos kirjastolle -

(päätin, että kuva ei ole huono vaan ainoastaan jouluhämyinen)



Emma on – tai oli – Tikkasen äidinäiti, Uno äidinisä. 1800-luvun lopulla he olivat nuoria. Tapasivat. Menivät naimisiin. Saivat lapsia, yhden joka vuosi kunnes lapsia oli kuusi ja he asuivat jo erillään. Emma oli silloin kaksikymmentäviisi. Että sellainen nuori aikuisuus. Eikä tämän kertominen pilaa mitään, sillä näin se alkaa, tiivistyksellä, Emman ja Unon tarina.

Tottahan tämä on rakkaustarina, ja tottahan sen täytyy alkaa häillä.

Niin – häillä. Sillä tämä on rakkaustarina joka alkaa siitä, mihin monet muut rakkaustarinat päättyvät. Tekisi kovasti mieleni kirjoittaa tähän myös hieman kirjallisuustieteellistä teoriaa lopun yli kirjoittamisesta mutta olkoon. Sanon vain, että se suloisen lupaileva ajatus siitä että ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” muuttuu nyt kuvaelmaksi siitä millaista se sitten oli, loppuun asti. Oikeasti, tai ehkä.

Millaista se oli? Mitä tapahtui? Miksi siinä kävi niin?

En tiedä, en tule tietämäänkään. Mutta ehkä voin hahmotella mahdollisia ääriviivoja –

Sellainen ihminen on, ääriviivojenhaluinen. Eikö niin? Sellainen, koska tekee mieli ymmärtää. Itseään, kerroksiaan, ihmisyyttä yleensäkin. Niin sitä tahtoo tehdä mielikuvamatkoja toisten mieliin, maailmoihin joita ehkä itsekin jollakin tavalla kantaa mukanaan. Ja niin: tyttärentyttärissäkin on aina myös jotakin isovanhemmistaan.

Uno.

Mies, jossa on paloa ja tahtoa, aatteita ja tavoitteita. Sanoja ja intohimoja. Jota kiinnostaa ainoastaan tehtävä ja joka kulkee kohti valoisaa tulevaisuutta (niin, kun muu perhe on lähtenyt, muuttanut, vähän niin kuin mennyt pois tieltä). Joka sanoo kirjoittavalle äidilleen ettei naisesta ole kirjoittamaan komediaa koska ne vaativat runsaasti logiikkaa ja kylmäverisyyttä mikä ei kuulu naisten luontoon, yhtä vähän kuin miehestä on lastenhoitajaksi. Joka kirjoittaa itselleen muistiinpanon: minä olen taiteilijasielu ja minua ymmärtääkseen on pakko ottaa minut sellaisena. Joka ei ehkä koskaan kirjoita vaimolleen yhtään rakastavaa sanaa. Ainakaan sellaisia ei ole säilynyt, ei missään. Ja joka kiukuttelee, kun ei kiinnosta kasvavia lapsiaan.

Mutta Emma, niin.

Hän tuntee Unon, tietää miten levoton tämä on, eteenpäin eteenpäin, pystyyn ja matkaan. Uno ei voi olla erilainen kuin on.

Mutta ei Emmakaan voi. Hänen täytyy saada ainakin sanoa miten paljon kaipaa Unoa, että tarvitsee Unoa. Että hänen täytyy saada olla Unon luona, hänen ja kaikkien lasten.

Niin. Emma.

Nuori, kaunis, iloinen neito. Opettajattareksi haluava suurtilan tytär. Neito, jonka unelma urasta nopeasti vaihtuu unelmaan rakkaudesta, sillä tuo hurmaava mies, Uno, pyytää häntä omakseen, jakamaan kanssaan koko tämän ihanan seikkailun joka elämä on, auttamaan suurteoissa jotka vain odottavat juuri häntä. Emma ei mieti, ei yhtään, sillä hän tietää: mitään muuta maailmassa hän ei haluakaan. Ja kuitenkin, joskus yöllä Emma on äkkiä aivan hereillä, ei saa enää unta. Mistä hän tietää mitä Unon sielussa ja sydämessä liikkuu? Millainen Uno oikeastaan on?  

Tuskin hän tietää ainakaan sitä, kuinka Uno kirjoittaa äidilleen, että avioliiton myötä hän saa morsiamensa äidinperinnön, isän kuoltua ehkä muutakin. Ja että Emma on läpikotaisin terve. Siinäpä ne, tärkeimmät. Miksipä turhaan puhua rakkaudesta. 

Mutta Emma.

Tietysti Emma rakastui suin päin. Hän ei ole ensimmäinen eikä viimeinen nainen joka lankeaa karismaattisiin miehiin, joilla on sana hallussaan ja jotka pystyvät vakuuttamaan ja suostuttelemaan.

Ei. Eikä ehkä ensimmäinen niistäkään, joiden nuorena morsiamena vaalimat unelmat ja toiveet jonakin päivänä, aivan liian pian, ovat vaihtuneet tyhjään. Niistä, jotka silti kirjoittavat: Sanon suoraan, että sinä olet usein sanonut ja tehnyt sellaista mikä on loukannut minua kovasti, mutta olen aina antanut anteeksi, varsinkin nyt. Kyllä minä uskon että Uno pitää minusta ja jos et pidä, niin minä pidän sinusta ja teen kaikkeni sinun ja lasten hyväksi. Niistä.

Emma synnyttää, Uno määrää nimet. Silloinkin, kun nuorimmainen syntyy ja Uno itse on lahden takana. Emma rakastaa, kirjoittaa kirjeitä, kaipaa. Asuu lapsineen isänsä luona, sitten anopin. Venyttää penniä, vuodesta toiseen. Ja haaveilee yhteisestä kodista taas, yhä vain. Kunnes tapahtuu jotakin, kenties sellaista jonka nimi on Kultapiisku, ja Emma sulkee oven. Avioero.

Emma menettää elämässään paljon. Ja silti:

Emman sydäntä lämmittää. Alkaa olla seuraavan sukupolven vuoro. Millaiset Unon ja hänen välinsä ovatkin olleet, niin heidän lapsensa tuottavat suurta iloa.

Lapset, lapsenlapset. Uudet elämäntarinat ja -kohtalot. Tyttärentytär, joka joskus vuosikymmenten päästä miettii tätä kaikkea.

Ja niin, ne Unon hienot ja komeat aatteet, ne jotka ehkä toisinaan olivat vähän aikaansa edellä. Työväenliikkeen demokraattiset arvot, kansan sivistäminen. Raittiusaatekin. Kauniita, hyviä aatteita, eikö niin. Työn arvoisia. Mutta.

Idealisti Uno, demokratian esitaistelija, kansan puolustaja – mutta vaimojen vahvuus on ymmärtää miehiään. Oivaltaa että miehet elävät aatteilleen ja suurille tehtävilleen, heidän jalkojensa juuressa kyyhöttävien vaimojen ja lasten tulee tukea ja helpottaa, mutta ei tehdä itsestään numeroa.

Voi Uno, Uno. Etkö sinä tiennyt naisista mitään. Siitä, että heidän vahvuutensa ovat monet. Ne ovat.

Entä totuus? Niin, sitä ei voi kokonaan tietää, hyvä jos hivenen. Ei, vaikka kuinka lukisi kirjeitä ja päiväkirjoja ja muistelmia, katselisi valokuvia ja maisemia ja sukeltaisi arkistoihin ja museoihin ja muistoihin. Mutta ihminen kantaa itsessään kaikenlaista. Aikaisempien sukupolvien perintöä. Ehkä vähän ihmeitäkin. Ja halua ajatella edes se mahdollinen tosi.


**********


Märta Tikkanen: Emma ja Uno – Rakkautta tottakai.
Ruotsinkielinen alkuteos Emma & Uno – Visst var det kärlek.
Suomennos Liisa Ryömä. Romaani, 250 s. Tammi 2010.



14 kommenttia:

  1. Märta Tikkanen on feministien paljon lukema ja ihailema. Minulle, feministi minäkin, Henrik Tikkanen oli aikoinaan tärkeä kulttuurivaikuttaja, särmikäs ja herkkävaistoinen totuudentorvi. Epäilemättä vaikea puoliso. Jos haluaa lukea tuon aikoinaan julkisesti eli kirjoilla keskustelua käyneen pariskunnan toisesta osapuolesta eli Henrikistä, niin hänen lankonsa Henrik Wrede on kirjoittanut esseekokoelman 'Henrik Tikkanens blick', joka minusta valottaa hyvin Henrik Tikkasen aika rankkaa elämää. Ja herättää paljon myötätuntoa häntä kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja lukuvinkistäsi Leena! Ja niin, harvoinpa asiat ovat mustavalkoisia, ja totuudetkin ovat subjektiivisuudessaan aina enemmän tai vähemmän värittyneitä. Syvällisemmin en Märtan ja Henrikin suhteeseen voi itse toistaiseksi ottaa kantaa kun en ole siihen juurikaan perehtynyt. Mutta matka jatkukoon sinnekin suuntaan :)

      Poista
  2. Johan Wrede piti kirjoittaa, tuli vähän liikaa Henrikiä tuohon...

    VastaaPoista
  3. Paljon olen lukenut kummankin kirjoja, mutta tämä on ohittunut. Viimeksi Kirkontörmää ylös kiivetessä, ajattelin, että pitäisi lukea Människan som skalv uudestaan (Kihlman), jotenkin nämä ajatusketjut vain kulkevat näin mielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi voi, minulla on niin paljon lukematta. Riittääköhän elämäni kaikkeen minkä tahtoisin ehtiä? No, ehdin minkä ehdin. Ajatusketjut ovat sellaisia, kuljeskelevia :) Kiitos kommentistasi!

      Poista
  4. Se on totta, että totuutta ei voi koskaan tietää, mutta hivenen kyllä. Ja kun se hiven on kirjoitettu niin hyvin kuin Tikkanen osaa, tulee siitä paljon suurempi. Tätä en ole vielä lukenut, mutta kirja on odotellut hyllyssäni jo hyvän aikaa.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kun koko totuuden tietäminen on mahdotonta, niin jo se hiven on mahdollisuuksissaan niin kiehtova... Tikkanen kirjoittaa kyllä todella hyvin, ja tässä hän tosiaan nivoo henkilökohtaiset intressini oivallisesti yhteen.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  5. Minäkin tykkään lukea vuosisadan vaihteesta, naisten itsenäistymisestä siihen aikaan ja rakkaudesta. :) Englanniksi löytyy muuten kirja nimeltä Suffragette (kirjoittanut Carol Drinkwater) joka kertoo suffrageteista nuoren tytön näkökulmasta. (Jos olet kiinnostunut :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vuosisadanvaihde on niin viehkeä ajankohta, vaikka siellä(kin) kaikenlaista keskeneräistä olikin. Kiitos kommentistasi ja lukuvinkistä :)

      Poista
  6. Tosiaankin tämä on varmasti Katja monella tapaa täsmäkirjallisuutta sinulle. Minua jäi nyt kovasti kiinnostamaan tuo kirjallisuustieteellinen osuus - saanko pyytää sinua sitä hieman täällä kommenteissa valottamaan?

    Märta Tikkanen on loistava kirjailija. Aika lailla kaiken kirjoittamansa olen lukenut ja muistan kokeeni Emman ja Unonkin seurassa suuria hetkiä. Jotakin suorastaan kumouksellista on siinä, kun Tikkanen näyttää mitä on häiden jälkeinen happily ever after. Siinä tulee 'happy' määritellyksi tavalla, joka on riemastuttava - vaikka tietysti syyt tuohon uudelleenmäärittäytymiseen ovat kaikkea muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin :) Ja juu, varmaan olet kyllä itsekin tuohon ajatukseen joskus törmännyt, minä törmäsin vasta näitä opintoja nyt taas aloitellessani. Viittaan siis siihen ilmiöön, kun naiskirjailijat 1900-luvulla alkoivat purkaa 1800-luvun kirjallisuuden konventionaalisia avioliitto- ja kuolemasulkeumia. Esim. romanssikaavahan ylisti (ja ylistää) aina avioliittoa onnellisena loppuratkaisuna eikä kerro mitään siitä mitä sen jälkeen tapahtui. Tämä taas alkaa sieltä häistä ja - niin. Lopun yli kirjoittamisen ajatus on DuPlessikseltä, minä tosin olen toistaiseksi lukenut siitä vain toisen käden lähteistä.

      Ja kyllä, on, loistava kirjailija. Sanon näin, vaikka olenkin taas kerran keskeneräinen enkä ole tainnut lukea häneltä juuri muuta kuin tämän. Ainakin tuli aloitettua hienosta, kuin mittatilaustyönä tehdystä teoksesta :)

      Kiitos kommentistasi!

      Poista
  7. Aatteiltaan edistyneen Uunon oli nähtävästi hyvin helppo unohtaa, että suuria ajatuksia voisi toteuttaa myös lähiympäristössään. Suutarin lapsella ei ole kenkiä -hokema toteutuu surullisen usein suurmiestemme elämässä.

    Sydän Emmalle <3

    Ja sydän sinulle, joka toit kirjan framille, kiitos jälleen ihanasta kirjavinkistä! Laitan teoksen nimen yhä vain pitenevälle kirjalistalleni, jonka pää on häviämässä jo näkymättömiin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä... Surullinen on koko lailla oikea sana kuvaamaan tätä Unonkin kohdalla todentuvaa ilmiötä. Miksei se demokratiaihanne useinkaan yllä myös ihmiseen siinä lähellä?

      Sydän Emmalle minultakin ja sinulle myös <3 Kiitos kommentistasi ja juu, ne kirjalistat tahtovat vähän sellaisia päistään hämärtyviä olla... Ihanaa että kirjoja riittää :)

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!