Terttu Tupala: Pappilan Marjan joulu (1980)

 

Kesä, keinutuoli, kymmenvuotias tyttö. Joulukirjaako se Katja lukkee, keskellä kessää, kysyy setä. Niin. Onko siinä jottain hassua? Mummo, onko siinä jottain hassua että lukkee kesällä joulusta? Ei siinä mittään hassua ole, sanoo mummo, kesän jälkeen tullee taas syksy ja talvi ja joulu, niin se aika mennee. No niin, Katja vilkaisee setää, siitäs sait. Mutta kai sinä nyt ulos voisit mennä, näin kauniilla ilimalla. En minä halua, minä luen. Lue ulukona. En. Eikä Katja mene. Hän heilauttaa keinutuoliin vauhtia ja kääntää sivua. Siellä, pappilassa, vietetään joulua ja niin myös Katjan mielessä, ihanaa, vanhanaikaista joulua.

[Edellinen katkelma Katjan kootuista muistelmista, 

seuraavat kursivoinnit Pappilan Marjasta :)] 

Terttu Tupalan Pappilan Marjan joulu (1980) on niitä lapsuuteni kirjoja, joihin mielelläni aika ajoin palaan, niin myös tänä vuonna. Kun luen pienen Marjan joulupuuhia, minustakin tulee kai aina jotenkin pieni, se tyttö joka istui mummolan keinutuolissa ja luki joulua vaikka oli kesä. Mummo oli aina varannut pienelle vieraalleen kasan valmista luettavaa ja jos se loppui kesken, mentiin vielä yhdessäkin kirjastoon. Juuri sieltä, mummon kaupungin kirjastosta, löytyi ensi kerran myös tämä ihana, rakas kirja, jonka isona sain lopulta omaksi.

Niin, Pappilan Marja. Sellainen pieni tyttö, papintytär, joskus ihanaan ennen vanhaan. Isompi tyttö, Anna Aleksandra, käy jo kansakoulua, mutta Marja ei vielä. Hän on kyllä käynyt vähän kiertokoulua, mutta oikean koulun aika tulee vasta vähän myöhemmin. Niinpä Marja on nyt kotosalla, pukee aamuisin laamapaidan ja sukat ja sukkanauhat ja mekon, odottaa rakasta joulua.

Joulun alla on adventti, aasiratsastuspäivä, ja Hoosianna aaltoilee kirkkaana ja mahtavana. (Mikä siinä onkin, että tuo laulu avaa aina kaikki kerrokset: kun sitä vain ajatteleekin, on taas pieni ja koulussa ja laulaa). Ja me Marjan kanssa olemme molemmat niin hyvillä mielin, eikä Marjakaan loppujen lopuksi tiennyt, kummasta hänen mielensä oikein niin hyväksi oli herahtanut. Siitäkö, että oli adventti ja aasiratsastuspäivä, vai siitäkö että joulu oli tulossa. Niin, joulu... ihana joulu... Ja aasiratsastuspäivästä se tietysti oikein todella alkaa, joulun tunnelmointi ja odotus. 

Ja kun joulu tulee, juosta pitää, mutta ne ovat mukavia askeleita ne. Niin:

Joulun tuoksut.

Joulusiivo.

Pian leivotaan.

Pian keitetään jouluruuat.

Kanelintuoksu leijailee keittiössä. Ja kardemumman. Muskotin.

Kinkun ja paistin ruokaisa lemu.

Terve, oi joulu...

Tänä vuonna Marja saa siivouspäivänä pyyhkiä pölyt ihanasta Repekasta. Ja Anna Aleksandran koulussa on tietenkin kuusijuhla ja sinnekin mennään, koko väki. Joulupukkikin juhlassa käy ja jakaa joulukortteja ja rapisevat paperipussit, Marjakin saa pullaukon ja piparkakkupossun ja korean joulukuusenkaramellin vaikka ei vielä koululainen olekaan. Päivä päivältä joulu sitten lähenee ja touhua riittää, niitä pieniä salaperäisiä lahjapuuhiakin ja pienen tytön mietteitä siitä, miten mukavaa äidille on tehdä lahjoja, koska äiti aina kiittelee ja sanoo lahjasta jotakin kaunista.

Ja sitten, jouluaattona, syödään tuhdisti aamupuuroa, että jaksetaan iltaan. Muistetaan naapureitakin ja eläimiä. Illalla istutaan juhla-aterialle, kynttilöiden loisteeseen, ja ennen kuin syödään ne kaikki pöydässä notkuvat herkut, Marja lukee jouluevankeliumin. Myöhemmin, kun kaikilla on vatsat pyöreinä ja on myös laulettu joululauluja kuusen ihanassa tuikkeessa, äiti kipaisee katsomaan, joko joku kopistelee verannalla. Kohta sieltä sitten tuleekin pukki... Harmi vain, että pukki jää äidiltä taas kerran näkemättä.

Mutta lahjat eivät ole pääasia. Eikä ruoka. Joulun pääasia on Jeesuslapsi ja enkelitaivaan ja maassa rauha ihmisille hyvä tahto.

Tämän Marja oli oppinut niin pienenä, ettei ollut siitä vielä oikeastaan mitään ymmärtänytkään.

Nyt Marja ymmärsi. Asia oli ihan selvä. Oli hyvä, että vaikkei ruoka ollut pääasia eivätkä lahjatkaan olleet, niin silti syötiin hyvää ruokaa ja oltiin yhdessä iloisia ja että lahjojakin sentään aina annettiin. Ja oli kauhean mukavaa, että oli joulukuusi ja enkelikellot ja kaikki kynttilät ja kynttilöiden tuoksu.

On se, kauhean mukavaa...

Pappilan Marjan joulu on ihana, vanhaa aikaa tulviva kaunis kirjanen, josta en koskaan kasva yli. Tupalan kerronta on viehättävällä tavalla vanhanaikaisen hidasta ja pidän myös siitä, miten aidosti hän menee lapsen mieleen. Kertoessaan Marjan joulupuuhista hän kertoo myös paljon arvokasta tietoa vanhoista ajoista ja siitä, miten joulua siellä vanhan ajan pappilassa vietettiin. Niin, se on se ihana maailma, jossa rusinat haetaan konttuurista ja hyvissä ajoin leivotut joulutortut lämmitetään aattona hellauunissa. Ja jossa rakastetaan Topeliuksen satuja, Sampo Lappalaista ja Lintu sinistä. Elina Vannisen mustavalkoiset piirroskuvat hellivät nekin entisaikaesteetikon silmää.

Ja niin – aaton jälkeen tulee tietenkin myös joulupäivä ja kirkko ja Seppälän joulujuhla. Ja tapaninpäivä ja serkkujen vierailu. Uudenvuodenpäivä ja nuuttikin.

Ai niin, nuuttipukit. Vasta sitten viedään kuusi pois. Mutta sitten?

-          Onko joulu sitten ohi? kysyi Marja. Hän nykäisi äitiä vastaamaan.

-          Jollain tavalla joulunvietto on ohi. Mutta ei joulu saisi koskaan loppua meidän sydämistämme. Kai Marja ymmärtää, mitä äiti tarkoittaa?

Marja luuli jollakin tavalla ymmärtävänsä.

Illalla hän liitti halattaviinsa nukkien lisäksi ankkakeinutuolin.

-          Ollaan aina kilttejä, hän kuiskasi noihin pyöreihin päihin.

Sitä kai se on, ettei joulu oikeastaan koskaan lopu.

Sitä se on, joulun asumista sydämissä ♥