L. Onerva: Valvottu yö – Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon

”Pyydän hartaasti, että vaivautuisit tulemaan tänne minua tervehtimään. Kuten jo aikaisemmin olen kirjoittanut, riippuu elämäni, elämäntyöni, vapauteni ja kotini omaaminen nyt suurimmaksi osaksi sinun hyväntahtoisuudestasi. ”

Oi Onerva! Sinä ja sinun valvottu yösi! Kaikki nämä anovat kirjeet (miehellesi, niin – vaikka voi, eivät ne kaikki koskaan päässeet perille) ja kaikki ne loputtomat omakuvat, ne useilla kielillä kirjoitetut runot, jopa käännökset – sellaista se oli, sinun mielisairaala-aikasi: vapaudenkaipuuta ja työtä täynnä.

Löysin tämän teoksen, sairaala-aikaiseen kuvataiteeseesi keskittyvän Valvotun yön (2004), aivan sattumalta. Kuljeskelin kirjastossa ja sitten, niin, kohtasin sen – sellaistahan toisinaan sattuu, ihania sattumanvaraisia kohtaamisia. Toki tiesin sen jo, vankeutesi: sen, että sinut suljettiin Nikkilän mielisairaalaan melkein seitsemäksi vuodeksi, juuri sinut eikä miestäsi. Ja kyllä, tiesin senkin, että olit paitsi runoilija ja kirjailija myös kuvataiteilija, totta kai, sen verran olen jo askeleissasi kulkenut, vaikka niin monet niistä ovatkin minulta yhä tutkimatta... Mutta oi, minä ehdin, ehdinhän, vähitellen...

Kiitos kirjastolle!

Tämä teos on koottu kymmenisen vuotta sitten, vuonna 2004 – pian sen jälkeen kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle jättämäsi arkistot oli saatu avata ja oli syntynyt myös ajatus akvarellitöistäsi koostuvasta taidenäyttelystä Helsingin kaupungin taidemuseossa. Teos on siis syntynyt näyttelyn rinnalla, ja sen ovat kirjoittaneet ja koonneet Hannu Mäkelä ja Berndt Arell.

Arell kirjoittaa lukijalle osoitetuissa alkusanoissaan: ”Hän [sinä] on tänään epäilemättä ajankohtainen, yhä hän on ainutkertainen ja edustava esimerkki uusiutumisesta ja taistelusta sen puolesta, mikä on toisenlaista ja poikkeavaa. Ja oikeudesta olla sitä itse.” Oi niin, sellainen sinä olit: rohkea ja erilainen! Ja Arell jatkaa: ”Hän maksoi erilaisuudestaan korkea hinnan, jopa liian korkean, mutta selvisi prosessista voittajana.” Kyllä Onerva, sinä selvisit!

Alkusanojen jälkeen teos jatkuu Mäkelän kirjoittamalla lyhyehköllä mutta pääkohdat esittelevällä elämänkaariosuudella (niin, hänen juuri – saman henkilön, joka on mm. toimittanut sen kokoelman ennen julkaisemattomista runoistasi ja lisäksi sen oi-niin-runsaan runovalikoimasi ja niin, kirjoittanut myös yhteiselämäkerran sinusta ja Eino Leinosta). Tässä Mäkelä kertoo hieman äidistäsi, isästäsi ja opinnoistasi (niin: yliopisto ja estetiikkaa ja taidehistoriaa! tupakkaa ja ääneen lausuttuja ajatuksia! oi sinä kummallinen, moderni nainen!) ja edelleen avioliitoistasi, kirjallisista ensiaskeleistasi (oi Mirdja!) ja niitä seuranneesta ammattikirjailijuudesta, Leinostakin. Ja kyllä, myös ongelmista avioliitossasi Leevi Madetojan kanssa, alkoholista, 1940-luvusta ja mielisairaalasta. Siitäkin, kuinka pakkohoidon vankeus opetti sinulle taas myös työrytmin (oliko se siis myös hyvä?): kuinka sinä vankeudessasi kirjoitit, maalasit, piirsit.

Sinä kirjoitit mm. näin:

Ma elän satulinnassa,

en houruin vankilassa,

ma harhaan haavetarhassa,

ihmeen ihanassa.

Niin: sinä kohosit vankeutesi ylle.

Ja ei, en jaksa käsittää sitä. Että sinua pidettiin siellä, vankina. Ehkä sinun mielesi olikin herkkä, järkkynytkin, mutta oliko sittenkään oikein sulkea sinut sinne? Ei, minä ajattelen että ei. Enhän tiedä, en, mutta niin ajattelen. Tai ehkä minä sittenkin myös tiedän. Se tuntuu niin väärältä, kohtuuttomalta, epäoikeudenmukaiselta, rikolliselta – se, että sinua kohdeltiin niin kuin sinulla ei olisi ollut omaa tahtoa, ei oikeutta olla vapaa ja määrätä itsestäsi. Mutta se työ, kirjoittaminen ja kuvataide, se niistä vuosista ainakin jäi. Sinä pysyit elinvoimaisena, selvisit!

 - viivähdys nuoruudessa -

Mäkelän jälkeen teoksessa kirjoittaa taas Arell. Myös hän pohtii avioliittoasi Madetojan kanssa ja mielisairaalassa viettämiäsi vuosia. Ja kyllä, hän pohtii myös aina niin huikeaa Mirdjaa, joka hänen kirjoituksessaan saa kiehtovan ja hämmentävän merkityksen ennen kaikkea itseään toteuttavana ennustuksena, oman elämänkohtalosi järkyttävänä visiona. Arell kirjoittaa teoksestasi mm. näin: ”Yhtäläisyydet L. Onervan oman elämänkohtalon kanssa kanssa ovat ällistyttävät. On riipaisevaa todeta, että hän on näin selvästi kyennyt ennakoimaan oman kohtalonsa. Pienimpiä yksityiskohtia myöten hän on ennakoinut, tosin kirjallisessa muodossa, millaiseksi hänen elämänsä muodostuisi yli 30 vuotta myöhemmin.”

Niin, sinähän tiedät, että minä olen aina niin halukas tekemään eron romaanihenkilön ja kirjoittajan välille, tähdentämään että fiktion kirjoittaja ei koskaan kirjoita (ainakaan ainoastaan) itsestään – ei silloinkaan, kun kyseessä on avainromaani tai selkeästi omaelämäkerrallinen teos, jollaisina Mirdjaakin pidetään ja jollaisina se toki näyttäytyykin. Suhde kertojan ja kerrotun välillä ei koskaan ole aivan yksioikoinen (ja senhän sinä tiedät, eikö niin), ja juuri se tekeekin kertomuksen kerroksista osaltaan niin kiehtovia. Mutta tuo, taiteen kyky ennustaa, voi niin, sehän onkin aivan eri asia tai ainakin saman asian erilainen ulottuvuus... Olen törmännyt ajatukseen toisaallakin, ja se on minusta niin äärettömän kiehtova – merkki siitä, kuinka alitajunta puhuu syntyvän taiteen kautta, kertoo ehkä joskus myös tulevaa, omaa tai yleistä. Ei, aina taiteessa kerrottu ei välttämättä kulje yksi yhteen tulevan todellisuuden kanssa, mutta kuitenkin, jotakin alitajunta ehkä sittenkin tietää. Voi Onerva, saisinpa puhua tästä kanssasi! Kuunnella sinua! Kysyä mitä ajattelet. Mutta Mirdja, niin – Arellin ajatus ennustuksesta on pysähdyttävä, kirkastavakin.

Ja niin, myös sairaalassa sinä kirjoitit. Tämä teos ei kuitenkaan koostu niinkään kirjoituksistasi, vaikka niitäkin sivuilla vilahtelee (useilla kielillä, kyllä, sillä sinä osasit monia!). Keskiössä on juuri kuvataide – maalaukset ja piirrokset, joita vankeutesi aikana teit. Mäkelä sanoo näistä teoksista näin: ”Niistä löytyy liioitellun isosilmäinen nainen, joka sadoista ja taas sadoista kuvista katsoo meitä kysyvästi, väliin myös nunnaksi puettuna. Näistä kuvista voisi ajatella, että Onerva ehkä koki Nikkilän ajan myös jonkinlaisena rangaistuksena entisen elämänsä mahdollisista synneistä.” Koitko? Niin, emme me tiedä etkä sinä kerro. Mutta tiedätkö – minä luulen, ettet sinä niin kovin syntinen ollut. Sinä olit vain edellä aikaasi, niin kuin suuret taiteilijat usein ovat. Tai ei, en tiedä onko se edes edellä olemista vai sittenkin jonkinlaista ajattomuutta, sielun alistumattomuutta ajan ja paikan kahleisiin.

- oma kuva / karmeliitti-nunnana -

Mutta maalaukset, niin. Niitä pohtii myös Mäkelä, mutta matkalle kuviisi vie ennen kaikkea Arell, joka kulkee teoksissasi ja etsii ja tutkii niiden olemusta. On kerta toisensa jälkeen toistuvia omakuvia, tuijottavia silmiä. Fantastisia kuvia ja naturalistisia. Joskus nunnan asusteita. Kärsimystä. Syytöstä. Dame sans merci ja sanojen monet merkitykset ja säteet. Välillä myös paperin täydeltä ihmiskasvoja. Sairaala-aiheita (voi niin, vapaus sen panssarilasisen ikkunan takana!). Kohtaamisia, toisen ihmisen kaipuuta. Karhu, joka polkee jalkoihinsa koko ihmiskunnan. Ja niin, lyijykynäpiirroksia ajalta jälkeen sairaalan: piirtämisesi jatkui loppuelämän.

Mäkelä kirjoittaa: ”L. Onerva on ehkä ollut vangittu, mutta aina sisimmässään vapaa. Taide parantaa. Jokainen joka haluaa taiteen avulla ruveta hahmottamaan itseä ja ympäröivää maailmaa, on jo tiellä kohti parempaa, sillä kyse on myös oman elämän vähittäisestä ottamisesta haltuun.” Minä lisäisin tähän vielä sen, että olkoon sinun muistosi voimaannuttava esikuva kaikille, jotka tahtovat tarttua omaan elämäänsä, tehdä siitä itsensä näköisen. Oi kyllä, sinusta on ihanteeksi, on!

Lopulta Madetoja kuoli, mutta sinun elämäsi jatkui. Sinä pääsit vapaaksi ja elit vielä kauan. Piirsit ja kirjoitit. Ja kyllä, sinä elit rohkean ja itsesi näköisen elämän, kokonaan! Tämäkin teos on jälleen yksi osoitus juuri siitä – on, sillä sinua ei lopulta nujertanut edes vankeus. Kiitos Onerva! Olet minulle taiteilijattarista rakkaimpia, ikuisesti ♥

**********

L. Onerva: Valvottu yö. Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon. 126 s. 

Minerva Kustannus 2004.

**********

PS. Tämä teos piirtää myös ensimmäisen ruksini Jonnan vastustamattomaan kirjankansibingoon: merkintä tulee kohtaan piirroskuva.