maanantai 25. toukokuuta 2015

Päättyvän toukokuun tunnelmia ja uusia askeleita



Toukokuu on kesän kynnys. Se tekee maailmalle ihmeitä, muuttaa kaiken vihreäksi hämmentävällä kiihkeydellä. On jo melkein se hetki kun maa kuohuu, mutta ei sittenkään, ei aivan vielä. Tuomi kukkii jo, mutta ilmassa on yhä myös ripaus kevättä ja kukkaan puhkemisen riemukasta, arkaa odotusta... Oi, minä niin odotan omenankukkia! Ihania, valkoisia omenankukkia, jotka ovat kuin huntu, kuin kevään koko suloinen hurma!



Kevät on nuppuja...


Maailma on keväällä oikeastaan aika ihana. Olen tänä keväänä ihmeekseni huomannut, että saatan sittenkin olla myös kevätihminen. Huhtikuu oli minusta tänä vuonna hyvin kaunis. Nyt on tämäkin kuu jo pitkällä, melkein lopullaan, ja minusta on kaiken aikaa tuntunut niin ihmeen oikealta, hetkeltä joka on hyvä.

Olenkohan jotenkin erilainen kuin ennen? Ainakin olen ajatellut, että oikeasti kevät on antanut minulle vuosien varrella paljon ihanaa ja kaunista. Että oikeastaan minun sopisi kevättä rakastaa. Ehkä tämä liittyy myös ikään, kertyviin vuosiin joiden mukana kevät kerää itseensä uudenlaisia merkityksiä.

Luulen, että kevään vaateliaisuus on liittynyt mielessäni ennen kaikkea siihen, että pitäisi olla jotenkin tarmokas enkä aina jaksaisi. Että pitäisi kiireesti pestä ikkunat ja juosta näihin nopeasti ohikiitäviin hetkiin, tarttua niihin ennen kuin ne jo karkaavat... Mutta ehkä onkin niin, että niihin tarttuu parhaiten juoksematta, niin että pysähtyy – istahtaa portaalle ja antaa auringon helliä kasvoja, kuuntelee heräilevää maailmaa.

Ja tarmokkuus ja tekeminen, niin, kumpaakin on loppujen lopuksi aika monenlaista. Ajatteleminenkin on tarmokasta tekemistä, onpa hyvinkin. Se, että vain istuu ja ihmettelee, pohtii maailmaa ja sen merkillistä menoa. Parhaimmillaan saattaa syntyä oivalluksia, ja vähintään on tullut eläneeksi hyvän hetken.



...ja kukkia!

 
Kamarissa on viime aikoina riemuittu kevään ohella mm. siitä, kuinka kirjassakin lukee että kirjallisuuden kautta ihmiset tutkivat omaa identiteettiään ja että juuri siksi myös tutkijan puolueettomuus on mahdotonta* – niin, iloittu siitä, että tutkijakin on ja saa olla ennen kaikkea ihminen, joka ei itsestään pääse. Jostakin syystä tämä on minusta äärettömän riemastuttavaa. Itse olen tietenkin vain tutkiva lukija, mutta oma ajatus saa tässä silti olemassaolonsa oikeuttavaa vahvistusta. Ja niin kuin tiedämme, ihminen on metka otus, joka ilahtuu milloin mistäkin, vaikkapa sitten kirjojen oivaltavista toteamuksista. Hyvä niin, maailmaan pitääkin mahtua monenlaista iloa.

On luettu enemmänkin ihanaa, kiehtovaa teoriakirjallisuutta: viipyilty mm. sadan vuoden takaisen vuosisadanvaihteen kirjallisuudessa ja ajateltu jälleen kerran miten merkillistä on, että vanha kirjallisuus ja siitä kirjoitettu voi olla kuin koti. Ja kyllä, samalla on jälleen koettu myös stonermaista hämmennystä siitä kuinka paljon kirjallisuudessa olisi opittavaa ja kuinka mahdotonta on koskaan oppia kaikkea. Siksi on toisaalta myös lohduttauduttu sillä että tietty kohdentaminen saattaa hyvinkin olla tarkoituksenmukaista ja kyllä, niin, ilakoitu myös niistä omista kohdentamisen mahdollisuuksista ja siitä kuinka se riittää, sittenkin, se minkä ehtii, tänään ja huomenna ja huomisen jälkeen tulevina päivinä.

Niin, uusia askeleita. Vielä keskeneräisten kirjoittamisen opintojen rinnalle ovat kevään mittaan hiipineet myös eräät toiset: on ollut selvittelyjä, hakemuksia, myönteisiä päätöksiä. Aloittelen näitäkin opintoja hieman jo kesällä, luen ja kirjoitan, mutta syksyllä alkaa varsinainen taival, erään pitkäaikaisen haaveeni toteuttaminen: kirjallisuuden syventävät opinnot, lopultakin! Niin, täydennysopiskelen. Jännittää ja hykerryttää!
 
Puuhaa tulee olemaan paljon, mutta niin mielenkiintoista! Tämä puuhakkuus saattaa tosin merkitä myös väistämätöntä hidastumista kamarissa. Tai ainakin jonkinlaista muutosta, ehkä hieman toisenlaisia kirjoituksia. Tai sitten ei. En tiedä vielä. Uskoisin kuitenkin, että oikea tasapaino löytyy omaan tunnustelevaan tahtiinsa. Tasapaino, joka kannattelee tätä kiehtovan rönsyilevää elämää. Ja oi, onhan onni, että elämä on täynnä loputtomia mahdollisuuksia lukea ja kirjoittaa! 


Niin, kamarin ikkunat ovat auki. Kesävalo kuultaa läpi kevyesti heilahtelevan pitsin 
ja aina toisinaan se osuu myös sanoihin, jotka seinälle kirjoittuvat...


Toivotan valoisia päättyvän toukokuun päiviä  ♥



**********

*Kuisma Korhonen teoksessa Alanko-Kahiluoto & Käkelä-Puumala (toim.):
Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. SKS 2008.


6 kommenttia:

  1. Harmi, kun ei enää ole Tiimaria, josta voisit käydä ostamassa kynät ja hajukumit. :) Onnea opintoihin!!! Parempaa ei olekaan kuin opiskella kirjallisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi niin... No, koetan silti löytää jostakin jonkun söpön vaaleanpunaisen sydänkumin ja sävysävyisen kynäsetin... Ja Omppu, kiitos - ei olekaan! Uskon kyllä, että sinä sen tiedät :) Minä valitsin aikoinaan kahdesta vaihtoehdosta kaupungin ohi pääaineen ja hyvä niin, valinta on tuonut minut juuri tähän, ja uudet askeleet ovat yhä ihanan mahdollisia...

      Poista
  2. Katja, luin just Meidän Suomi lehteä, jossa kerron, että 'olin hakemassa kirjallisuutta lukemaan kun mieheni, joka ei ole yllttäjien sukua, yllätti minut perustamalla blogin', siihen ne kirjallisuuden opinnot sitten jäivät. Onnea sinulle<3 Toteuta unelmiasi, ei bloggaaminen voi olla koko elämä, vaikka välillä siltä tuntuukin.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, kiitos <3 Ja ei, ei bloggaaminen ole eikä voi olla koko elämä, mutta aika kiehtova lisämauste se saattaa tässä elämän keitoksessa toisinaan olla, mauste joka kypsyttää siihen ehkä myös uusia arvaamattomia kuplia. Täytyypäs katsoa, josko tuo lehti jostakin löytyisi. Ja kyllä, unelmia kohti siellä ja täällä!

      Poista
  3. Sydämellisesti onnea opintojen jatkolle! Sinua odottavat taas uudet, ihanat haasteet. Toivottavasti maltat istahtaa joskus vielä kirjakamarisi kirjoituspöydän ääreen ja kirjoittaa myös blogiasi... Muutoin meille tulee ikävä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana Kaisa Reetta <3 Ja kyllä, enköhän sentään malta... Kamari naapureineen on mielenpesä, jossa tahdon viivähdellä. Hieman on kuitenkin tuota ajankäyttöä ehkä koetettava säätää :)

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!